Kirjoittaja Crimson » 30 Kesä 2013, 16:14
Käärmeen valtavat leuat pamahtivat kiinni, joskin ainoa joka niiden väliin tuntui jäävän, oli kenraalin oma ratsu. Kiljuvaa hevosta nostettiin irti maasta, kevyesti kuin roskaa, mustan sarvipään käydessä painamaan tappavia hampaitaan yhteen hetkellisesti voimakkaammin saadakseen eläinparan huutamaan vielä vähän lisää loppunsa kunniaksi. Samaan aikaan käärmeen katse oli naulittuna kenraaliin, joka ratsasti parhaillaan kauemmas toisen henkilön kanssa Valaroccon selässä. Tuon Dagnir liiskaisi seuraavaksi jahka oli hankkiutunut yksisarvisesta ensin eroon.
Hevonen tipautettiin takaisin maahan. Sitä ei tapettu, vaan se jätettiin veriseen hankeen makaamaan puolikuolleena viimeiset surkeat minuuttinsa. Dagnir ei välittänyt tappaa sitä, ei, se oli kiinnostunut arvokkaammasta saaliista, nimittäin hevosen selässä olleesta kenraalista.
Kuiskaus pysyi jatkuvasti tilanteen tasalla, ollen valmis myös siihen jos käärme päättäisi hyökätä yksittäisen uhrin myötä koko joukon niskaan. Kukaan ei liiemmin tuntunut olevan kiinnostunut Delathosista, mutta Delathos alkoi hiljalleen olla kiinnostunut kuiskauksen metodeista pyrkiä kaatamaan lisko. Eivät he saisi Dagniria alas. Sisukas käärme, joka vastoin kaikkia kuuraparran odotuksia tuntui sittenkin osaavan määrätä kaapinpaikan, vaikka oli näyttänyt täysin päinvastaisen puolensa aikaisemmin Mor vuorilla. Typerä lohikäärme. Joskin tämä aggressiivinen purkaus taisi lähinnä olla Delin syytä mitäs oli mennyt yllyttämään ja uhkailemaan käärmettä kuin mitä tahansa vastaan kävelevää kaduntallaajaa.
Del kävi lopulta pälyilemään ympärilleen raivostaan hieman rauhoittuneena, pyrkien tunnistamaan edes jonkun sinitakkisista miehistä. Helpommin sanottu kuin tehty, sillä eihän pohjoisen maajussilla ollut kovinkaan paljon tuttavia etenkään kuninkaallisista sotajoukoista. Haltioiden kuninkaan hän tunnisti, muttei yhtäkään kuiskauksen jäsenistä ainakaan siihen saakka, kunnes huomasi punatukkaisen sotilaan, jonka olisi voinut vaikka vannoa nähneensä jossain aikaisemmin
Valaroccon laulu kiinnitti Dagnirin huomion. Otus ei tuntunut tietävän kantolastinsa arvoa, tai sitten se oli muuten vain tyhmä ja nuori yksilö, joka ei osannut ajatella pidemmälle. Näin Dagnirin mielestä. Käärme huitaisi nopeasti hännällään taakseen, pitäen mahdolliset lähestyjät itsestään loitolla. Kukaan ei tahtonut lohikäärmeen hännässä nököttävien piikkien varrastamaksi, joten pitkän hännän tielle ei jääty turhaa norkoilemaan. Pian käärme olikin kohonnut jälleen siivilleen, käyden nyt matkimaan valaroccon laulua ilmasta käsin. Hallittu melodia pyöri ilmassa, lohikäärmeen kaarrellessa tantereen ja saattueen ympärillä, poistumatta kuitenkaan pois paikalta.
Del oli puolestaan saanut Iriadorin vakuuttuneeksi siitä, että kaksikko oli aikaisemmin tavannut joskin hieman surkeammissa merkeissä jossain Quinnin syövereissä. Heillä oli yhteisiä muistoja, vaikkei pakkasherra myöntänytkään itselleen että olisi henkensä velkaa punatukkaiselle rääpäleelle. Iriador oli kuitenkin valmis auttamaan Deliä, kuulostipa miehen suunnitelma hänen korviinsa kuinka hullulta tahansa. Mitä vain, jos se auttaisi kuiskausta pääsemään eroon lohikäärmeestä. Punapää ei tarvinnut enää ainoatakaan ylimääräistä sydämenlyöntiä, joita kenraalin etäämmälle ajo joukoistaan oli saanut nuoremmassa aikaiseksi.
Nashira asteli kepeästi paikoittain upottavassa lumessa. Sillä oli selvästi pidemmät jalat kuin tavallisella hevosella, mikä teki naaraspeuralle lumessa astelusta helppoa, vaikka sillä olikin kaksi ratsastajaa selässä. Del laskeutui jo kerran taistelutantereena olleelle myllätylle alueelle kookkaan peuran selästä Iriadorin takaa, jääden hetkeksi laskeskelemaan paikoilleen ja tuijottamaan käärmeen perään taivaalle. Oli kaikille varmaan sanomattakin selvää, että käärme piti saada aluksi alas taivaalta, jos se tahdottiin päihittää. Pahimmillaan sarvipää seuraisi saattuetta kaupungin muureille saakka, ja aloittaisi uuden juhlan sen laidoilla aikansa kuluksi.
Osoittauduit varsinaiseksi pelkuriksi, Dagnir! Etkö uskalla kohdata minua Mor vuorien jälkeen senkin surkimus!, Delathos huusi provosoiden taivaalle, josta valaroccon matkimisen lopettanut käärme soi allaan oleville joukoille karjaisun jos toisenkin. Kultainen miekka vedettiin huotrastaan ainoaan käteen, josta se saisi luvan löytää tiensä lopulta suomukkaan nahkaan. Tavalliset aseet ja nuolet eivät purreet juuri lainkaan Dagnirin koviin pintasuomuihin, joiden murtamiseenkin tarvittiin liikaa aikaa tässä tapauksessa. Toiseksi ainoa, joka oli valmis painimaan valtavan lohikäärmeen kanssa, oli Delathos.
Dagnir lähti valtavalla nopeudella halkomaan ilmaa alemmas, kohteenaan tällä kertaa kenraalin sijasta tuon joukot. Jäinen sade lähti tippumaan taivaalta kuiskauksen niskaan valtavan matelijan lentäessä noiden ylitse, kääntyen ilmassa ja laskeutuen lumi ympärilleen pöllyten vain hieman kauemmas Delathosista. Käärmehän oli valtava! Se oli hyvä todeta viimeistään tässä vaiheessa, kun seisoi kasvotusten sen kanssa.
Leikkaan pääsi irti ja ripustan sen ensimmäisen muurin harjanteelle roikkumaan muistutukseksi itselleni ja muille siitä, millaisia te lohikäärmeet perin pohjin aina olette, kuuraparta jatkoi provosointiaan, saaden vastaukseksi käärmeen syöksemään sinisiä lieskoja kidastaan Deliä päin. Mies väisti täpärästi hyisen tulen, jatkaen samalta seisomalta provosoivaa asennettaan suututettua sarvipäätä kohtaan. Yksin hän ei pääsisi lohikäärmeen niskan päälle, vaan tarvitsisi siihen lähinnä kuiskauksen apua piirittämään ja häiritsemään valtavaa lohikäärmettä joka suunnalta. Eihän se estäisi Dagniria lentämästä vain tiehensä, mutta teki aina vaikeaksi keskittyä moneen kohteeseen yhtä aikaa yhden sijasta. Ongelmanahan tässä vain oli se, ettei Delillä ollut minkäänlaista käskyvaltaa sinipukuisiin joukkoihin joilla, hassua kyllä, ei tuntunut olevan minkäänlaista kokemusta lohikäärmeen kanssa taistelemisesta..
//Bacon! I want bacon >://