[phpBB Debug] PHP Warning: in file [ROOT]/includes/bbcode.php on line 112: preg_replace(): The /e modifier is no longer supported, use preg_replace_callback instead
[phpBB Debug] PHP Warning: in file [ROOT]/includes/bbcode.php on line 112: preg_replace(): The /e modifier is no longer supported, use preg_replace_callback instead
[phpBB Debug] PHP Warning: in file [ROOT]/includes/bbcode.php on line 112: preg_replace(): The /e modifier is no longer supported, use preg_replace_callback instead
[phpBB Debug] PHP Warning: in file [ROOT]/includes/bbcode.php on line 112: preg_replace(): The /e modifier is no longer supported, use preg_replace_callback instead
[phpBB Debug] PHP Warning: in file [ROOT]/includes/bbcode.php on line 112: preg_replace(): The /e modifier is no longer supported, use preg_replace_callback instead
[phpBB Debug] PHP Warning: in file [ROOT]/includes/bbcode.php on line 112: preg_replace(): The /e modifier is no longer supported, use preg_replace_callback instead
[phpBB Debug] PHP Warning: in file [ROOT]/includes/bbcode.php on line 112: preg_replace(): The /e modifier is no longer supported, use preg_replace_callback instead
the night fantasy • katso viestiketjua - Ojasta allikkoon || Sands

Ojasta allikkoon || Sands


Linnasta löytyy käytävää jos toistakin, jolla vaellella päänsä pyörryksiin. Linnasta löytyy myös lumottuja salakäytäviä, jotka ovat erittäin vaikeita löytää tai sitten täysin mahdottomia avata ilman loitsuja. Käytäviä valaisee pimeällä hiljalleen edes takaisin lipuvat sinivalkeaa valoa kajastavat, lumotut valopallot. Käytävät ovat myös melko autioita ja maltillisesti sisustettuja.

Valvoja: Crimson

Avatar

Kreivi
Kreivi

Viestit: 1567

Liittynyt: Pe Elo 27, 2010 1:40

Paikkakunta: Vattavaivane lehemä

Viesti Pe Heinä 05, 2013 2:08

Garrettin viime päivät olivat olleet pisimpiä ja kenties niitä onnettomampia, mitä tuo koskaan oli elämänsä aikana kokenut. Aikaisempi nöyryytys kaulapannan kanssa konttaamisesta oli vielä kovastikin mielessä, eikä se haava ollut saanut tarpeeksi aikaa parantuakseen. Kuinka se olisi voinutkaan, haltiakuninkaan pitäessä huolen siitä, että vankinsa olo oli mahdollisimman kurja. Sitä mieltä kreivi ainakin oli ja niin tuo uskoi, inho suippokorvaa vastaan ollen niitä ainoita asioita, jotka saivat tuon yrittämään pysyä hengissä. Siitä oli liian pitkä aika, kun hän oli Aranin viimeksi nähnyt niissä epämukavissa merkeissä, mutta jos tuo nyt jonkun halusi tavata, niin se oli juuri se suippokorva. Aran oli se, joka oli lukinnut Garrettin huoneeseensa ja kieltänyt kaikkia kuuntelemasta tuon pyyntöjä tai käskyjä, joten tuo olisi myös se, joka sen käskyn voisi kumota. Ruokaa ja juomaakin tuo oli uhannut olla antamatta laisinkaan, mikä oli kauhistuttanut aatelista, joka ei ollut edes sinä iltana syönyt vielä iltapalaansa! Mutta se oli vasta alkua. Oi, se oli lopulta niin paljon pahempaa, pahempaa kuin tuo olisi koskaan voinut kuvitellakaan. Näinä päivinä kreivi oli oppinut ymmärtämään, mitä nälkä oli. Aluksi se ei ollut niin paha, mutta ilman ruokaa nukkuminen oli ollut hankalaa. Ja aamulla... Aamulla olo oli jo sietämätön. Voi kuinka ovella oltiin itketty huonoa oloa ja nälkää ja pyydetty edes jotain. Sen jälkeen Aran ja haltiat oltiin haukuttu vaikka ja miksi, ennen kuin Garrett oli taas kerran purskahtanut itkuun ja pyytänyt anteeksi kaikkea, ja lupasi vaikka kuun taivaalta, jos hän vain pääsisi menemään ja saisi jotain ruokaa. Ei häntä edes tarvitsisi päästää huoneesta, oikeastaan. Hän olisi voinut jäädä, kunhan hän olisi vain saanut jotain ruokaa ja juomaa! Kiltit!

Itkut ja haukut menivät kuin kuuroille korville. Ei kreivi edes tiennyt, kuunteliko kukaan. Huoneessa ei ollut mitään tekemistä, eikä mitään ruokaa. Kurkkukin oli käynyt niin kuivaksi, että juotavaa tarvittiin ja pian. Mutta sitä ei ollut missään. Kutsua kylpyynkään ei kuulunut ja olo tuntui kauhealta, niin likaiselta. Saastaiselta suorastaan. Garrettia ällötti! Hän ei halunnut nääntyä näin kuoliaaksi, likaisena vihollisten vankina. Sillekin ajatukselle itkettiin aikansa. Pakoa ikkunan kautta harkittiin myös, mutta huone oli aivan liian korkealla. Eikä kreivi oikeastaan saanut ikkunaa auki omin käsin, se tuntui olevan jumissa, eihän ikkunoiden kuulunut niin tiukassa olla! Harmi sinänsä, ulkoa olisi voinut saada edes jotain kostuttamaan kurkkua, mutta sitä suunnitelmaa ei kyetty toteuttamaan. Turhautuneena aatelinen hakkasi myös ovea rikkoakseen sen, mutta kymmenisen minuutin jälkeen kipeän kätensä perään itkemisen lopetettua, liika riehuminen päätettiin jättää sikseen. Aikaa kulutettiin nukkumalla, ikkunan edessä tuijottamassa ankeaa maisemaa tai oven ääressä puhumassa kenelle tahansa, mutta se kävi nopeasti tylsäksi ja vatsa huusi yhä nälkäänsä. Eikä auringon mukaan voinut olla vielä muu, kuin keskipäivä...

Onnekseen, Garrett sai hieman syötävää ja juotavaa. Ei paljoa ja aluksi leivänkannikkaaseen tai pahalta haisevaan viiniin ei suostuttu koskemaankaan, mutta tuntien kuluessa nekin oltiin hotkittu parempiin suihin, vaikkakin oksennusta vastaan taistellen. Nälkä tosin jäi. Jokainen päivä oli tuskaa ja kipua, eikä sitä voitu kuin joka välissä käydä ovella itkemässä, että kreivi halusi tämän jo loppuvan ja lupasi tehdä kaiken. Aivan kaiken, mitä häneltä pyydettäisiin. Hän ei vastustelisi lainkaan, kunhan hänet ruokittaisiin hyvin! Vastausta tuo ei kuitenkaan saanut. Kaikki ilo oli kadonnut elämästä. Pesullakaan ei päästy käymään, eikä vanki voinut kuin yrittää pyyhkiä aikaisemman puuterikerroksensa vaatteisiin ilman vettä. Tuntui hirveältä tahria vaatteita, mutta nehän olivat suippokorvakuninkaan! Sama niitä oli tuhota edes vähän, ei Garrett niistä enää hyötynyt. Häntä ei huvittanut edes pukeutua. Ei huvittanut! Ja hän rakasti vaatteita ja pukeutumista! Elämä oli kamalaa. Vatsaa kivisti. Oliko kuolema lähellä?

Nukkuminen oli hankalaa tyhjällä vatsalla, mutta kreivi oli hyvin väsynyt juurikin siitä syystä, että nukahtaminen oli hankalaa, yllätys yllätys. Onnekseen tuo oli itkemispaikakseen valinnut sänkynsä, joka oli aivan mukava ja pehmeä, vaikkei lakanoita oltukaan vaihdettu päiviin, eikä kukaan pedannut sänkyä tai möyhinyt tyynyjä. Se mukavuus oli kuitenkin tarpeeksi saamaan väsyneen miehen nukahtamaan tunteita purkaessaan, ollessaan vain pieni, käpertynyt kerä peittokasan päällä, tuhisten rauhallisesti. Hiukset oltiin avattu ja niiden annettiin pysyä nyt vapaina, syytä tai halua laittaa pari päivää sitten pestyjä hiuksia ei löytynyt. Pukeutumiseksikin kelpasi nyt vain valkoinen yöpaita, ylettyen juuri ja juuri keskelle reittä. Hyvällä onnella Garrett olisi saanut nukkua univelkojaan vaikka aamuun asti, mutta hyväonniseksi ei nuorukaista olisi voinut kutsua viimeaikaisten tapahtumien mukaan. Olo oli... Ahdistunut. Ehkä se oli se tyhjä vatsa, mutta unet olivat rauhattomia, eivätkä silmät vain halunneet pysyä kiinni. Suurin virhe oli käydä avaamaan ne.

Kreiviä ei kiinnostanut, mikä aika oli. Kreiviä ei tällä hetkellä kiinnostanut mikään muu, kuin että mikä hemmetti tuo rujo hirviö hänen huoneessaan oli ja miksi se tuijotti ja miksei sillä ollut silmiä ja miten se tuijotti ilman silmiä ja se taisi olla itse kuolema ja se tuli vihdoin hakemaan häntä, eikä hän halunnut kuolla! Sanoja Garrett ei saanut suustaan ulos, mutta ääntä tuo kyllä piti. Korkeaa, kovaa kiljuntaa miehen hypellessä tai oikeastaan horjahtaessa sängyltään alas, perääntyen niin nopeasti kauimmaiseen nurkkaan kuin mahdollista, pakokauhu paistaen niin äänestä kuin koko olemuksesta. Eikä huuto loppunut.




((Äläpä katsele Garrettin takamusta siinä, niin.))
Avatar

Monarkki

Viestit: 13999

Liittynyt: Pe Marras 23, 2007 2:47

Paikkakunta: Crypt

Viesti Pe Heinä 05, 2013 2:16

Vanhan miehen pää kävi kallistumaan kuin omistajan puhetta kuuntelevalla koiralla, Oraakkelin katsellessa sängyllä lojuvaa ihmistä. Tuo oli surkeassa kunnossa, mutta oli sitä surkeampiakin nähty. Sääli ei valitettavasti kuulunut Oraakkelinkaan sanavarastoon, jonka johdosta vanha rupinaama ei osoittanut minkäänlaisia piirteitä moisesta ominaisuudesta.
Kreivi kävi kuitenkin reagoimaan tavalla, joka sai oraakkelin nauramaan niin, että koko pieni, sievä vankilaksi lueteltava huone kävi kumisemaan. Eihän Archelaus voinut kiistää, etteikö jokainen muodoistaan olisi tavalla tai toisella karmiva, mutta harvoin sitä noin radikaaleja reaktioita sai aikaan. Tosin, olisihan hän voinut valita humanoidi-illuusioistaan sen vähemmän karmivan, harmittomamman vanhuksen, mutta olisi sekin todennäköisesti saanut saman reaktion aikaan. Huvittunut nauru kävi hiljenemään pikkuhiljaa, vanhan miehen lähtiessä hitaasti kävelemään kohden perääntynyttä miestä. Tai no, mikäli tuota kävelyksi pystyi kutsumaan, näytti enemmänkin siltä, kuin kaapuun sonnustautunut olisi vain lipunut huoneen halki liikauttamatta lihastakaan.
Teillä on outo tapa tervehtiä uusia tuttavuuksia, Kreivi hyvä Marduk aloitti, jääden muutamien metrien päähän kreivistä, samalla kun kätensä hakeutuivat selän taakse Nyt varmasti koko linna tietää saapumisestani. No, se oli joka tapauksessa edessä. Minä kun vain halusin keskustella kanssanne vanhus jatkoi, kreivin yhä huutaessa keuhkojaan pihalle.

Tietenkin Garrettin kiljaisu oli kuultu, mutta siihen ei saanut käydä reagoimaan, ellei kuningas itse antanut lupaa. Kukaan ei saanut astua huoneeseen ilman Aranin käskyä, joten kukaan ei myöskään niin tehnyt. Sen sijaan Aranille kyllä ilmoitettiin asiasta, vaikka se oli harvinaisen turha tieto kuninkaalle, joka aisti vanhimman läsnäolon sillä samalla sekunnilla, kun tuo linnaan oli ilmestynyt. Kyllä hän tiesi, mitä linnassaan tapahtui, hän tiesi jokaisen joka sen käytävillä asteli ja tiesi tasan tarkkaan, mitä nuo tekivät. Mikään ei pysynyt salassa Aranilta hänen omassa linnassaan. Suunnitelmat yöpuulle asettumisesta jäivät sikseen, kuninkaan käydessä laittamaan itsensä sen verran kuntoon, että saattaisi oraakkelin tavata Mikäli tuo nyt ei päättäisi kadota taas, ennen kuin Aran paikalle ehätti.
Marduk osasi tasan tarkkaan sanoa, koska Aran saapuisi, mutta ei aikonut tällä kertaa juosta pakoon. Mitä haltiakuningas muka hänelle voisi? Ei mitään. Ja sehän tässä oli huvittavinta.


// Marduk katselee Garrettin takamusta jos haluaa, Marduk myös koskee siihen jos Marduk haluaa. Marduk ugh //
Avatar

Kreivi
Kreivi

Viestit: 1567

Liittynyt: Pe Elo 27, 2010 1:40

Paikkakunta: Vattavaivane lehemä

Viesti Pe Heinä 05, 2013 5:22

Garrett huusi ja kiljui niin kovaa, kuin vain pystyi, täyden pakokauhun vallassa. Kukapa olisi halunnut tulla muukalaisen herättämäksi keskellä yötä etenkin, jos sillä muukalaisella ei ollut edes silmiä päässään. Silmäpuolihaltia oltiin aikaisemmin nähty rumaksi ja puutteelliseksi otukseksi, mutta ainakin tuo oli peittänyt sen, mitä toisesta silmästä oli jäänyt jäljelle. Tämä rupsahtanut vanha kurppa taas esitteli ammottavia aukkoja kasvoissaan, kuin se ei olisi mitään. Ja selvästikin toinen näki hänet puutteestaan huolimatta, mikä ei ollut normaalia. Tuo otus ei ollut ihminen. Se ei voinut olla. Se ei edes liikkunut kuin ihminen tai... Tai mikään elävä! Se oli jokin hirviö ja se oli tullut tänne hakemaan häntä. Ja se lähestyi, saaden huudon vain entistä äänekkäämmäksi, kyynelten alkaessa valua automaattisesti, eikä kreivi sille voinut mitään. Nurkka oli tullut vastaan jo, eikä yhtään kauemmas päästy, miehen vain painautuessa yhä kovemmin selkäänsä sitä vasten, toivoen, että pääsisi sillä tavoin edes vähän kauemmaksi tuota lähestyvää otusta. Veri tuntui suorastaan jäätyvän suonissa pelon takia, Garrettin huutaessa kurkkunsa käheäksi, ennen kuin edes kykeni harkitsemaan rauhoittumista. No, hiljenemistä. Rauhoittumisesta ei voitu vielä puhua ja se hiljentyminenkin tapahtui vain siksi, että ääni oli menossa ja korkealta kiljuminen sattui.

"Älä tapa minua!" Nurkkaan ahdistettu vanki parkui, huudon tullessa korvatuksi itkulla. Kreivi oli kokenut liikaa näinä päivinä, eikä todellakaan kestänyt jotain tällaista nyt. No, ei tuo luultavasti olisi kestänyt tätä, vaikka omassa kartanossaan olisi pötkötellyt vailla huolen häivää. Mutta tunteet olivat ehdottomasti nyt pinnassa, pelon näkyessä niistä selvimmin. Olo ei ollut turvallinen, eikä sitä oikeastaan voitu kuin kirota omaa ahdistamista nurkkaan, silmien käydessä vilkaisemaan ovea. Sinne oli matkaa ja tuo hirveä otus oli hänen tiellään, tarkoittaen, ettei Garrettilla ollut pakoreittiä. Jostain tuo oli tullut, varmasti ovesta, niinhän? Se olisi nyt auki? Vai ei? Entä jos tuo otus olikin vaikka... Kummitus! Hätääntynyt katse poukkoili silmättömän vanhuksen ja oven välillä, miksei kukaan tullut pelastamaan häntä?! Hän oli huutanut, hän oli hädässä ja vartijoiden pitäisi tulla auttamaan! Ei kai tämä ollut Aranin juoni ja nyt tuo suippokorva oli vihdoin aikonut tappaa hänet? Ajatus oli kauhistuttava, eikä sitä haluttu miettiä liian kauaa. Ehkä tämä oli vain unta, kauheaa painajaista, tyhjällä vatsalla kun ei kannattanut mennä nukkumaan. Lievästi kreivi kävi itseään nipistämään, kivun saaden tuon ynähtämään pienesti itkunsa lomasta, mutta ei. Silmät avattuaan hän oli yhä täällä, yksin... Tuijottamassa tunkeilijaa sen tyhjiin silmäkuoppiin.




((Älä nyt Marduk, noita hienoja neitejä pitää kohdella hellästi.))
Avatar

Kreivi
Kreivi

Viestit: 1567

Liittynyt: Pe Elo 27, 2010 1:40

Paikkakunta: Vattavaivane lehemä

Viesti Pe Heinä 05, 2013 9:56

Garrettin kyyneleet eivät lopettaneet valumistaan, kostuttaen niin posket kuin valkoisen yöpaidan rintamuksen tippuessaan sille noroina, jättäen näkyvät pisarat kostuneelle kankaalle. Huutoa ei ehkä kurkusta nyt lähtenyt, mutta paniikkitila oli yhä läsnä, eikä se ollut minnekään lähdössä. Pieni naurahdus pelottavan muukalaisen suusta ei saanut oloa yhtään kepeämmäksi, nauramisen tällä hetkellä muistuttaen säikähtänyttä miestä enemmän aikaisemmasta nöyryytyksestään haltioiden edessä, kuin mistään hauskasta ja miellyttävästä. Se muisto satutti yhä, kreivin purressa alahuultaan hellästi kyynelvirran kasvaessa, kunnon itkunpurskahduksen ollessa selvästikin lähellä. Silmätön kuvatus ei omien sanojensa mukaan halunnut häntä päästää hengiltä, mikä rauhoitti ehkä vähän. Hyvin vähän. Pelkoa löytyi vielä, eikä toiseen oikeastaan luotettu, mutta ehkä noissa sanoissa oli jotain perää. Vanhus olisi voinut tappaa Garrettin jo, ellei... Ellei sitten nauttinut myös tuon nöyryyttämisestä ja kiusaamisesta, haluten mieluummin uhriensa kärsivän ja pelkäävän, ennen vapautusta! Pelko kävi taas hetkellisesti nousemaan kyyneltenpeittämissä silmissä, pienen kehon kavahtaessa kauemmas itkua pidätellessään. Ennen kunnon purkautumista, pelottava ilmestys osasi kuitenkin ovelasti antaa pelokkaalle jotain muuta ajateltavaa, kuin kuoleman. Tietenkin kreivi ymmärsi, että joku muu tunsi hänet tai ainakin tiesi nimeltä, hänhän oli kuitenkin Nahorin kreivi... Mutta että tuo otus olisi hänen naapurinsa? Silmistä paistoi selvästikin ymmärtämättömyys ja kyseenalaistaminen, mutta lievä uteliaisuus myös halusi esille. Eihän hän ollut koskaan nähnytkään tätä miestä. Naapurin hän tuntisi tietenkin etenkin, jos se näytti noin rujolta...

Sanat vapaudesta tuntuivat ansalta ja liian hyvältä ollakseen totta, eikä niihin uskottu. Ei niitä haluttu edes uskoa, mihin sekin johtaisi, jos tarjoukseen tartuttaisiin? Silmätön mies kun oli pelottava ja outo! Tarjoukseen Garrett ei kuitenkaan ehtinyt vastata, oven pamahtaessa yhtäkkiä kovalla ryminällä auki, säikäyttäen taas kerran jos ehkä hieman rauhoittuneen aatelismiehen kirkumisen partaalle. Kauhistunut ilme muuttui nopeasti helpottuneeksi, Aranin rynniessä sisään vartijoiden kanssa kuin minkäkin ratsuväen. Hän oli pelastunut! Haltiakuningas selvästikin tunti vierailijan, vanhuksen käyttäytyessä samalla tavalla, mutta kreivi ei oikein osannut ymmärtää noiden kahden historiaa tai suhdetta. Ei se kovin lämpimältä vaikuttanut, eikä hän saanut vastauksia. Hän inhosi Arania itsekin, mutta... Olisiko vihollisen vihollinen oikeastikin ystävä? Vai olivatko molemmat miehet ilkeitä ja inhottavia, eikä kohtalo olisi kummoinen tuon ryppyisen vanhuksen käsissäkään? Haltia oli käyttäytynyt hirveällä tavalla, mutta löytyi sieltä menneisyydestä niitä mukaviakin hetkiä suippokorvien johtajan kanssa. Garrett halusi pois vieraan miehen luota, eikä tässä huoneessa ollut kuin yksi ainoa, joka voisi häntä suojella ja pelastaa. Anovat silmät katsoivat Arania kyynelten virratessa, tuon ollessa selvästi tilanteesta pahastikin tolallaan ja kaipasi nyt suojaa ja lohduttamista.

Automaattisesti kreivi otti nopeita askelia kohti suippokorvaa tuon käskiessä hänet luokseen, eivätkä alentavat eleet edes tulleet huomioiduiksi. Hän vain halusi nyt niin kovasti Aranin luokse, toinen suojelisi häntä varmasti! Silmättömän miehen sanat kuitenkin pysäyttivät tuon ja saivat askeleet suuntaamaan jokusen taaksepäin, Garrettin katsoessa säikähtäneenä vanhusta, muistaen tuon olevan liian lähellä. Johtuiko pysähdys ja perääntyminen vain säikähdyksestä ja siitä, ettei miehen ohi uskallettu kävellä, vai miettikö tuo oikeastikin toisen sanoja? Hänhän oli vanki. Miksi hän kidnappaajansa luokse juoksisi, jos tarjottiin jotain muuta? No, olihan se vapaudentarjoaja... Ruma, outo ja pelottava. Ehkä ne olisivat tarpeeksi syitä. Ääni vanhalla miehellä tosin oli erilainen. Se sai olon tuntumaan hieman rauhallisemmalta ja paremmalta. Ihan niin kuin se melkein välittikin, ja tällä hetkellä kreivi tarvitsi välittämistä. Paljon sitä. Aran... Aran ei näyttänyt siltä, että välitti. Garrettista tuntui melkein siltä, että tulisi rangaistuksi, jos haltian luokse nyt kipittäisi. Oli miten oli, ei hän kykenisi kävelemään otuksen ohi, vaikka halusi. Silmät katselivat pitkän aikaa hämmentyneinä vanhan miehen silmäkuoppia, kunnes kääntyivät kohti Arania, aivan yhtä hämmentyneinä, kyynelien niitä peittäessä.




((Mutta jos Garrett sanoo, että ei saa koskea, niin se ei ole kovin hellää, Marduk))
Avatar

Kreivi
Kreivi

Viestit: 1567

Liittynyt: Pe Elo 27, 2010 1:40

Paikkakunta: Vattavaivane lehemä

Viesti Su Heinä 07, 2013 3:39

Avatar

Kreivi
Kreivi

Viestit: 1567

Liittynyt: Pe Elo 27, 2010 1:40

Paikkakunta: Vattavaivane lehemä

Viesti Ma Heinä 08, 2013 1:12

Avatar

Kreivi
Kreivi

Viestit: 1567

Liittynyt: Pe Elo 27, 2010 1:40

Paikkakunta: Vattavaivane lehemä

Viesti Ma Heinä 08, 2013 8:26

Garrett ummisti silmänsä oikein tiukasti, puristaen laihaa kättä viimeisillä voimillaan. Häntä pelotti, eikä tiennyt, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Pelko kuolemasta oli oikea ja se tuntui olevan niin lähellä, vastahan se nuolikin oli yritetty ampua kohti. Sellaista kohtaloa ei haluttu hyväksyä, mutta kaikki toivo jostain muusta tuntui olevan typerää, sen ollen mahdotonta. Ei hän voisi enää tehdä mitään, eikä hän tiennyt, mihin tämä silmätön vanhus kykenisi. Kuninkaiden kutsuminen tyhjästä ei oikeastaan tässä tilanteessa auttaisi lainkaan tai ei kreivi itse ainakaan mitään käyttöä sille nyt nähnyt, kun vartijat olivat aseet ojossa valmiita iskemään. Ympärille kiertyvät kädet tuntuivat hyvältä, vaikka ne kuuluivatkin ällöttävälle, vanhalle miehelle. Se tuntui turvalliselta, kuin suojaava kilpi ympärillä, josta ei mikään pääsisi lävitse. Ja sitä Garrett kaipasi. Tuo painautui entistä tiukemmin vasten silmätöntä, kasvojen hautautuen toisen rintaan, kyynelten kostuttaessa kaavun kankaan. Aran oli esittänyt välittävänsä niin monta kertaa ja usein tuo oli ollut se ainoa lohduttaja vihollisten keskellä kidnappauksen jälkeen, mutta tätä haltia ei koskaan ollut tehnyt vankinsa hyväksi. Tätä hän oli tarvinnut jo kauan jotain, jota vasten itkeä surua ja pelkoa pois...

Kreivi ei odottanut selviävänsä, odotti vain kuolettavaa iskua suippokorvien käsistä. Silmiä ei uskallettu avata, eivätkä kyyneleet loppuneet, hennon kehon suorastaan täristen pelosta toisen otteessa. Ehkäpä vartijat hyökkäisivät ensiksi vanhuksen kimppuun ja tuo kuolisi ensiksi, joten sitä nytkähdystä toisessa osattiin odottaa ja se varmasti tunnettaisiin, Garrettin ollessa painautunut aivan vasten toista. Niin, sitä odotettiin ja pelättiin, sillä se vain kertoisi siitä, kuka olisi seuraava. Kylmä tuulahdus pohkeissa ja reisissä saivat vaaleat ihokarvat nousemaan pystyyn yrittääkseen suojella kehoa kylmältä, onnistumatta siinä. Olo tuntui yhtäkkiä niin kylmältä, saaden aatelisen jo pelkäämään kuolleensa! Mutta hän ei ollut tuntenut mitään, ei lainkaan kipua, eikä vanhuksestakaan mitään ollut kuulunut tai tuntunut. Yhä tuo oli edessä ja kätensä kreivin ympärillä, kaikki vain tuntui niin... Omituiselta. Silmiä ei aluksi uskallettu avata, mutta vihdoin sekin oli pakko tehdä, kun silmättömän miehen ote hellitti ja päästi irti, sanojen kaikuessa korvissa.

Silmät eivät voineet uskoa näkemäänsä, askelien automaattisesti ottaessa pari taaksepäin, kauemmas ryppyisestä, rujosta vanhuksesta. Ympäristö oli vaihtunut, haltioiden ollessa tiessään haltiakuningasta myöten. Vankilaksi muuttuneesta makuuhuoneesta ei näkynyt merkkiäkään ympärillä, kaiken ollessa nyt... Erilaista. Pelottavaa ja outoa. Se aikaisempi tuulahdus tuntui jälleen paljaalla iholla ulvoessaan taustalla, yöpaidan tarjotessa aivan liian vähän suojaa kylmältä, Garrettin värähtäessä kylmyydestä. Ja pelosta. Katse poukkoili ympäriinsä ymmällään, paikan ilmeisesti ollen jonkin sortin luola. Sisustettu luola, mutta luola silti, hämärä valaistuksesta huolimatta. Paljaat jalkapohjat eivät pitäneet maasta säteilevästä kylmyydestä saati sitten pinnan epätasaisuudesta, miehen selvästikin ollessa pelokas laittamaan koko painonsa molempien jalkojen varaan, kiemurrelle ja vaihdellen painopistettään etsiessään mukavampaa asentoa. Oudot äänet ympärillä olivat jotain, mitä kreivi ei koskaan ollut kuullutkaan, jokaisen rasahduksen ja vielä pahempaa, selvien karjahdusten saadessa tuon vilkuilemaan säikähtäneenä ympäriinsä, matkan perääntyessä kohti lähintä seinää hitaasti, ettei mikään selkään pääsisi loikkaamaan.

"M-minä," Garrett änkytti säikähtäneenä, katsoen kyynelten läpi vanhusta keskellä, no, huonetta,
"E-en minä... Tunne," tuo yritti sanoa jotain, yhä kovasti peläten silmätöntä ilmestystä, vaikka tuo oli hänen henkensä jo kerran tai ehkä kahdesti pelastanut. Hän ei vain ymmärtänyt tätä tilannetta laisinkaan, eikä tiennyt, mistä ihmeestä toinen puhui! Ei hän tuntenut tuota miestä!
"Kuka... M-mikä... Olet?" Katse oli pelokas aatelismiehen tullessa kutsutuksi "kuolevaiseksi" ja toisen taas kutsuessa itseään joksikin muuksi. Mikä ihme tuo otus sitten oli! Kysymyksiä oli vaikka millä mitalla, mutta aina tuo ei ollut varma, halusiko niihin vastauksia...




((Garrett ei pidä siitä, ettei kysytä. Suudelmaa ei kuitenkaan suostuta antamaan Mardukille, mutta ei tuo taitaisi kovin kauaa kestää, jos se olisi ainoa tie kotiin. Silloin Marduk ei kyllä varmasti suostu vain siihen pusuun, kreivinhän pitäisi sitten vaatia saavansa suudella toista, niin.))
Avatar

Monarkki

Viestit: 13999

Liittynyt: Pe Marras 23, 2007 2:47

Paikkakunta: Crypt

Viesti Ti Heinä 09, 2013 5:41

Silmätön selvästi tarkkaili kreivin liikkeitä, kasvojen ollessa suunnattu aina kohden aatelismiestä, minne ikinä tuo päättikään peruuttaa. Marduk itse pysyi paikoillaan, liikauttamatta lihastakaan. Hyvä että näytti edes merkkejä hengittämisestä. Tuo näytti suorastaan pystyyn kuolleelta, mikäli ei olisi antanut virneen nousta ja laskea kasvoillaan vähän väliä.
Kuitenkin, kreivin kysymyksen myötä, kävi se virne leviämään entistä suuremmaksi, vanhojen, likaisten ja epäsymmetrisen hammasrivin paljastuessa kokonaan. Ei kreivi tyhmä ollut, vaikka vähän Omalaatuinen olikin. Tuo tajusi heti kysyä mikä tämä mies oli, eikä varsinaisesti kuka hän saattoi olla. Tietenkin Marduk piti siitä, että sai hieman pelotella tai mahtailla kuolevaisille, vaikkei tässä tilanteessa perimmäinen tarkoituksensa ollut kreivin pelästyttäminen kuoliaaksi. Ymmärrettäväähän se oli, pelko siis, mutta Marduk kuitenkin piti tilanteen omalta osaltaan rauhallisena ja verkkaisena, näin luoden jonkinlaista lohdutusta siitä, ettei hän ainakaan heti ollut toista syömässä elävältä. Tietenkään tämä illuusio, silmätön, ruma vanhamies ei ollut paras tapa lähestyä hermoherkkää miestä, mutta valitettavasti tämä oli se inhimillisin ja vaarattomin illuusio, mitä lohikäärmeeltä löytyi. Tai no, toinen vanhanmiehen illuusio oli vielä vaarattomampi, mutta se nyt ei tuntunut tarpeeksi korealta tähän tilaisuuteen. Puhuttelihan hän sentään Nahor kylän kreiviä.

Olen naapurinne, kreivi hyvä Vanhus kävi naurahtamaan huvittuneena, ehkä hieman loukkaantuneen kuuloisena. Selvästi mies kuitenkin vitsaili loukkaantumisen suhteen, se oli eri asia, ymmärsikö kreivi sen.
Minä sentään olen vaivautunut muistamaan teidän nimenne siitä päivästä asti, kun synnyitte. Olen katsellut sinua, kylääsi, kartanoasi, aina ja joka päivä. Etkä sinä ole vaivautunut edes muistamaan yhtä nimistäni? Hitaasti kävi puheiden lomasta käsi tavoittelemaan selkään uponnutta nuolta, sen kuitenkin ollessa paikassa, johon vanha mies ei enää taipunut. Tuntuihan se ikävältä liikkuessa, mutta kunhan oikea muoto pääsisi taas valloilleen, lohikäärme tulisi tuskin edes huomaamaan mokomaa piikkiä.
Olen Oraakkeli Vanhus kävi lopulta vastaamaan kysymykseen Ajankiitäjä, Kaikkitietävä, Vanhin. Silmättömäksikin nykyään kutsuvat, jostain kumman syystä. Mardukina olen myös liikkunut teidän kansan keskuudessa, Haltiat tuntevat minut myös nimellä Archelaus.
Vanhus hiljentyi hetkeksi, jääden taas tuijottamaan kreiviä. Ilman silmiä.
Jos nyt jo ei jokin kello päässä soita, niin olen hyvin, hyvin pettynyt teihin, Kreivi Fortescue Silmätön kävi pienesti mutristamaan huuliaan Saisitte olla kiitollinen, että kylänne edes on pystyssä enää Vain koska minä olen sen sallinut.


//Garrettilta ei kysytä pitääkö hän siitä vai ei. Niin, Garrett valmistaudu suutelemaan vanhaa kurppaa. Oikein kunnolla. Kieli mukaan sinne puolimätään kitaan. Niin. Kaunista, eikö? //
Avatar

Kreivi
Kreivi

Viestit: 1567

Liittynyt: Pe Elo 27, 2010 1:40

Paikkakunta: Vattavaivane lehemä

Viesti Ti Heinä 09, 2013 9:04

Garrettia ahdisti kovasti se tuijotus, minkä sai silmättömältä mieheltä. Silmättömältä! Miten toinen muka kykeni tuijottamaan tai... Katsomaan häntä tuolla tavalla! Ilman silmiä! Missään ei ollut mitään järkeä, mutta tuntui aivan siltä, kuin tuo vanhus näki tasan tarkkaan kaiken, silmättömänäkin. Sitä ei ymmärretty eikä voitu ymmärtää, tässä tilanteessa se jotenkin tuntui vielä mahdottomammalta, kuin äkillinen siirtyminen paikasta toiseen. Olikohan sekin jonkinlainen loitsu...? Ympäristö pelotti, kuten pelotti tuo outo mieskin, vaikka ehkä hieman tilannetta rauhoitti se, ettei toinen oikeastaan liikkunut juurikaan. Vanhus pysyi kiltisti paikallaan ja antoi pelokkaalle kreiville tarpeeksi tilaa, eikä tehnyt äkillisiä liikahduksia, jotka olisivat voineet saada tuon pahastikin pois tolaltaan tässä tilanteessa. Oikeastaan, ehkä se liikkumattomuus oli jotenkin epäluonnollista ja pelottavaa, kun sitä tarkemmin katseli. Liian liikkumatonta, kasvojen ja... Katseen? Ainoastaan seuratessa. Se oli ahdistavaa. Kylmät väreet kuitenkin kulkivat kunnolla pitkin Garrettin selkäpiitä vasta sitten, kun toinen mies väläytti esiin hampaansa virnistäessään vaikka enemmän se näyttikin pelottavalta irvistykseltä! Se sai nuoremman miehen kavahtamaan, oikean kylmyydenkin väistyessä hetkeksi pois kehoa värisyttävän pelon tieltä. Näky oli myös ällöttävä, hän miltei kykeni haistamaan... Minkä lie tuosta kidasta, likaisten hampaiden välistäkin.

Vieläkään kreivi ei ymmärtänyt, kuinka toinen hänen naapurinsa muka kykeni olemaan. Eihän hän koskaan ollut nähnytkään vanhaa, silmätöntä ilmestystä ja hänhän totta vie muistaisi tuollaisen kuvatuksen koko ikänsä! Siitä syystä katse oli hyvin kysyvä ja hämmentynyt, vaikka kuinka toinen yritti selittää tilannetta. Jos vanhus edes yritti, aikaisemmin kysymyksiin ei oltu edes vastattu millään järkevällä tavalla, ehkä toinen tahallaan yritti taas hämätä häntä? Siltä se kyllä vähän taas tuntui, Garrett ei koskaan ollut nähnyt miestä, mutta tuo muka oli katsellut häntä? Tietenkin se oli ymmärrettävää, jos joku tiesi Nahorin kreivin nimeltä, mutta miten toinen on häntä muka voinut seurata, eikä kreivi itse ole toista nähnyt! Ellei silmätön mies osannut myös muuttua näkymättömäksi. Se teki olon hetkessä kovin vaivaantuneeksi. Mutta miten hän muka toisen voisi tuntea, jos edes nimeä ei oltu annettu, eikä tuo koskaan ollut esitellyt itseään, kun... Oli aatelismiestä katsellut... Omien sanojensa mukaan. Ainakin. Hyi... Vilu pureutui kankaan läpi, eivätkä ne yöpaidan pitkät hihat auttaneet, kun jalat olivat täysin paljaina viiman armoilla. Ehkä se puistatus ei kuitenkaan johtunut pelkästään kylmyydestä...

Silmät vilkuilivat epävarmoina vanhuksen kättä, joka hitaasti yritti jotain selästään kaivaa. Se muistutti Garrettia taasen siitä hetken mietinnän jälkeen että se nuoli tosiaan oltiin ammuttu häntä kohti. Ja toinen oli sen selkäänsä ottanut. Sitä ei kuitenkaan otettu tai haluttu ottaa puheeksi nyt. Katse nopeasti kuitenkin vältteli tyhjiä silmäkuoppia, vaikka automaattisesti ne silmät yrittivät sinne vilkaista. Eivätpä nuo nimet oikeastaan mitään sanoneet, eivät ne oikeastaan nimiä olleetkaan, enemmänkin kuvauksia. Titteleitä. Miten hän olisi muka voinut tietää! Tosin... Hetken mietittyään, kreivi kyllä näytti jotain muistavan. Mutta...
"E-eikö se ole vain tarina? Huhu?" Tuo yritti varovaisesti, oikeastaan sanoessa ajatuksensa ääneen niitä sen enempää miettien. Olihan niitä tarinoita kuultu Oraakkeleista ja vaikka mistä elämän aikana, mutta että se nyt muka totta olisivat? Hulluutta!
"M-mitä sinä teet Nahorille?" Kysymys kuitenkin äkkiä vaihtui, kreivin tietenkin ollessaan huolissaan maistaan kuullessaan niiden tulevan mainituksi.




((Hyi! Ei Garrett tuonne halua työntää mitään! Hän voi korkeintaan antaa pienen pusun poskelle!))
Avatar

Monarkki

Viestit: 13999

Liittynyt: Pe Marras 23, 2007 2:47

Paikkakunta: Crypt

Viesti Ti Heinä 09, 2013 9:31

Tarina Huhu Legenda Myytti Onko sillä väliä? Ettehän te halua uskoa muinaisiin jättiläisiin, joiden olemassaolon viisaat tunnistavat ja myöntävät. Meitä ei ole vuosituhansiin näkynyt missään, kai se on siis ymmärrettävää, ettei kukaan teistä meitä muista. Mutta mihin katoavat laivat mystisesti Aeran ulapoilla? Mistä johtuvat yllättävät myrskyt Cryptin yllä? Satunnaisia merihirviöitä, yllättäviä sääilmiöitä No ehkä täytyy myöntää, etten saa aikaan niin näyttäviä asioita, mitä kaksi nuorempaa vanhinta. Mutta, minulla onkin käytössä taidoista kallisarvoisin. Aika. Tiedän menneen, nykyhetken ja tulevan. Näen paikkoihin joihin ei pitäisi nähdä, tiedän ajatukset, joita ei pitäisi kuulla ja tiedän joka ikisen henkilön tässä valtakunnassa. Heidän menneisyytensä ja tulevaisuutensa. Olemme seuranneet kuinka vuosituhannet vaihtuvat, kuinka haltiat ja ihmiset kuolevat ja tappavat toisiaan, kuinka tämä typerä sota runtelee valtakuntaa, joka alun perin ei kuulunut kummallekaan osapuolelle. Me nauramme teille, kun kohtaatte tappion, me juhlimme kanssanne, kun saatte voiton. Me annamme teidän elää, me annamme teidän asuttaa tätä valtakuntaa Ja mikä on kiitos? Pitkän saarnansa jälkeen vanhus viimein veti henkeä, vaikkei ilmaa oikeastaan tarvinnut Myytit Legendat Huhut Tarinat Siksi meitä kutsutaan. Lasten saduiksi. Tarinoiksi, jolla pitää pienokaiset kaukana pimeiltä kujilta.

Lopulta, hetken hiljaisuuden jälkeen, kävi vanhus revähtämänä nauruun, joka kaikui, suorastaan kumisi pitkin valtavaa, pimeää luolaa. Ääni oli moniääninen, luonnottoman matala, saaden jopa syvennyksen seinät tärisemään. Harvinaisen huvittuneelta vanhus kuitenkin vaikutti äskeisen saarnansa jälkeen.
Mitä minä teen Nahorille? En mitään. Ja kaikkea. Teinä olisin enemmänkin huolissani, mitä ystäväni Nergal kylällenne saattaisi tehdä. Meri kun on arvaamaton vaara rannan tuntumassa oleville kylille. Mutta, jos minä olisin halunnut tuhota kyläsi, olisin sen jo tehnyt Kuitenkin, ehkä olette antaneetkin minulle syyn tehdä sen Kärsivällisyyteni alkaa käydä vähiin teidän ihmisten suhteen. En pidä siitä, että käytte pyrkimään vuorelleni Marduk kävi jatkamaan, jahka oli selvinnyt naurunpuuskastaan.
Hitaasti, puheidensa jälkeen, lähti vanhus kävelemään toiseen suuntaan, pois luolan syvennyksestä, kohti kolkkoa, avaraa luolaa.


// Garrett, sinulta ei kysytä. Suutele nyt vain //
Seuraava

Paluu Käytävät

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 0 vierailijaa

Keskustelufoorumin moottorina toimii phpBB® Forum Software © phpBB Group

Designed by ST Software for PTF.
Käännös, Lurttinen, www.phpbbsuomi.com uncommitted-decoy

Tämäkin on ilmainen foorumi, jonka tarjoaa munfoorumi.com

Ilmoita asiaton sisältö