Hänen täytyi näyttää vähintäänkin humalaiselta hoippuroidessaan kohti kaupungin portteja viileähkönä kesäiltana. Mies pysähtyi vetämään henkeä, nojaamaan olkapäänsä talon seinään, nauramaan jopa hieman epätoivoisesti. Hän ei tiennyt yhtään mitä oikein oli tapahtumassa, oliko hän sairas tai jotain vastaavaa. Hän oli aiemminkin tuntenut pahoinvointia ja huimausta, ei kuitenkaan koskaan näin vahvaa sellaista. Päässä jyskytti ja silmissä heitti, jalkoja heikotti ja vatsassa väänsi. Hänellä oli yhtä aikaa kuuma ja kylmä, hän tahtoi oksentaa.
Kaikista kamalinta asiassa oli kuitenkin tietämättömyys. Haulokilla ei ollut aavistustakaan mistä tämä johtui, mutta jotain hänkin sentään tiesi: pois täytyisi päästä. Ei hän osannut sitä tunnetta mitenkään selittää, jokin hänen päässään vain kertoi, että ulos kaupungista oli mentävä. Joten niin hän teki. Laahavin, heittelehtevin askelin hän jatkou matkaansa, lopulta sen suuremmitta vaikeuksitta käveli ulos porteista, luoden sinivihreät silmänsä kohti kauempana siintävää metsän laitaa. Vihreä puusto, kuinka houkuttelevalta se näyttikään tänä iltana...
Itsepäinen ja enemmän kuin hieman sekaisin oleva pesukarhumies onnistui jotenkin ihmeen kaupalla raivaamaan tiensä metsään. Eikä hän kaatunutkaan kuin vähän yli kolme kertaa matkan aikan. Perille päästyään hän ei kuitenkaan tuntenut oloaan yhtään sen paremmaksi, ja pysähtyi jälleen, tällä kertaa nojaten erääseen tukevaan koivuun. Haulokki yritti saada henkensä kulkemaan, mutta jostain syystä tehtävä tuntui täysin ylitsepääsemättömän vaikealta, ja harmaa mies valui puunrunkoa pitkin istumaan vaivalloisesti henkeään haukkoen. Hän sulki silmänsä, yrittäen päättää kuolisiko nyt vai hetken kuluttua. Toinen tämän pitkäkyntisistä käsistä hakeutui suojelevasti hänen kaulassaan riippuvan sinisen kiven ympärille, peukalon liikkuessa varoen pitkin sen sileää pintaa. Hän saattoi melkein tuntea riipuksesta hohtavan heikon valon... melkein.
//Kunnon läjäys melkein kuolevaa Haulokkia .> Michyy apuun//