Ojasta allikkoon || Sands

Linnasta löytyy käytävää jos toistakin, jolla vaellella päänsä pyörryksiin. Linnasta löytyy myös lumottuja salakäytäviä, jotka ovat erittäin vaikeita löytää tai sitten täysin mahdottomia avata ilman loitsuja. Käytäviä valaisee pimeällä hiljalleen edes takaisin lipuvat sinivalkeaa valoa kajastavat, lumotut valopallot. Käytävät ovat myös melko autioita ja maltillisesti sisustettuja.

Valvoja: Crimson

ViestiKirjoittaja Sands » 10 Heinä 2013, 00:03

Garrett ei ollut varma, mitä teki kuulemilla sanoilla. Kaikki oli niin... Paljon. Liikaa. Aivan liikaa asiaa liian pienessä ajassa, eikä siitä oikein tunnuttu ymmärtävän mitään. Toki, tietenkin hän kuuli sanat, eikä mikään tehnyt niistä ymmärtämättömiä, mutta itse asia tuntui menevän kovastikin ohi ymmärryksen. Katsekin oli nuorukaisella nyt täysin eksynyt, eikä oikein ymmärtänyt, olisiko hänen pitänyt kaikki nämä asiat sisäistää, ja odottiko toinen sitä? Selvää se kyllä taisi ilmeen perusteella olla, ettei kaikkea todellakaan ymmärretty, eikä kreivi oikeastaan sitä yrittänyt niinkään peitellä. Mitä hänen muka tuohon pitäisi sanoa? Hän oli hukassa niin monella eri tapaa, ettei mikään tuntunut enää auttavan. Ehkä jossain toisessa tilanteessa kaikki oltaisiin voitukin ymmärtää, mutta nyt Garrett oli väsynyt ja nälkäinen, täysin kurjassa tilassa. Hänet oltiin vasta kidnapattu, ja nyt hän oli keskellä mitä lie oudon ja pelottavan otuksen kanssa, josta hän ei oikeastaan tiennyt mitään, vaikka tuo kuinka yritti kertoa. Kai. Ehkä silmätön vanhus vain pilaili hänen kustannuksellaan taas. Olo oli kamala ja ajatukset eivät toimineet toivotulla tavalla, oltiinhan hänet aivan vasta yritetty ampua nuolellakin kuoliaaksi ja ties vaikka mitä!

Silmät katselivat yhä hämmentyneinä ja eksyneinä vanhusta tuon hiljentyessä, koko nuorukaisen hypähtäessä melkein ilmaan säikähdyksestä toisen yhtäkkiä nauraessa aivan liian lujaa ja aivan ymmärtämättömästä syystä. Eivät aikaisemmat sanat vaikuttaneet lainkaan niin huvittuneilta, eikä mitään vitsiä kreivi ainakaan ollut kuullut. Eikä mitään muutakaan hauskaa ollut tapahtunut, oikeastaan. Nauru tuntui yhä pahalta sietämättömän nöyryytyksen jälkeen, mutta tuo nauru ei pelkästään tuntunut ivalliselta, se oli... Pelottavaa. Kuten koko silmätön mieskin. Kysymyksiinsä Garrett ei vieläkään tuntunut saavansa vastauksia, eikä hän edes tiennyt, mikä ihme jokin nergal oli! Nahorin tuhoamisen vihjailut eivät kuitenkaan olleet mukavia, eikä toisen syitä siihen edes kyetty ymmärtämään! Mille vuorelle ihmiset ja ketkä ihmiset, hänkö? muka nyt tunkeutuivat!

"M-mutta," Kreivi kävi äkkiä sanomaan hätäisesti nähdessään toisen poistuvan, käyden seuraamaan toista hyvin varovaisin askelin, ettei rikkoisi paljaita jalkapohjiaan epätasaisessa maassa,
"Missä olen? S-sanoit vapauttavasi minut, et voi vain... Jättää minua tänne!" Hätä kuului äänestä, eikä tuo selvästikään halunnut seurata toista, muttei uskaltanut yksinkään jäämään. Entä jos toinen ei koskaan tulisikaan takaisin? Garrett ei tiennyt, minne mennä! Hän eksyisi ja nääntyisi!
"H-haluan kotiin," vikistiin vielä, niiden pienten, mutta kuitenkin tärkeiden asioiden pelokkaan aatelismiehen mielestä, tietenkin nyt syrjäyttäessä aikaisemmat kysymykset ja niiden raskaat vastaukset, joita ei vielä oltu kyetty ajattelemaan kunnolla. Mutta kotia, sitä ajateltiin...




((Ei Garrett halua! Ei Garrett voi, tuo on ällöttävää! Pese edes hampaasi!))
Avatar
Sands
Kreivi
 
Viestit: 1628
Liittynyt: 27 Elo 2010, 13:40
Paikkakunta: Vattavaivane lehemä

ViestiKirjoittaja Aksutar » 11 Heinä 2013, 18:52

Toden totta lupasin vapauttaa sinut, mutta en puhunut mitään kotiin viemisestä. Lisäksi en määritellyt sitä, vapautanko sinut täysin vai pelkästään haltiakuninkaan otteesta Ehkä oletkin nyt minun vankini Vanhus kävi hymisemään vilkaistessaan kreiviä, joka varovaisin askelin oli lähtenyt hänen peräänsä. Oli sinällään huvittavaa, kuinka nuorimies oli lähtenyt seuraamaan vanhusta pimeään, avaraan luolaan, vaikka ei selvästikään olisi välittänyt sitä tehdä. Kuitenkin, tämä vanhus taisi nyt olla lähintä sitä turvaa ja lohtua, mitä kreivi kovasti näytti kaipaavan.
Ehkä et pääsekään koskaan kotiin. Ole toki hyvä ja koeta itse laskeutua Mor vuoren huipulta Mutta selviytymismahdollisuutesi ovat lähempänä olematonta, kuin uskotkaan Marduk kävi pysähtymään muutaman askeleen jälkeen puheistaan, kääntyen kunnolla Garrettia kohden.

Kreivi oli surkea näky, yhä. Marduk olisi voinut käydä heittämään herjaa tuon asemasta tässä tilanteesta tai ylipäätään nuorenmiehen surkeasta olosta, mutta sen sijaan oli mies tähän asti pysynyt kuitenkin rauhallisena, pitäen äänentasonsa mahdollisimman inhimillisenä. Ei hän halunnut pelästyttää kreiviä hengiltä, vaikka se saattoi olla suuri mahdollisuus tässä tilanteessa. Ehkä lienikin parasta olla tekemättä mitään... Radikaalia.
Yllättäen kasvoille kävi nousemaan jokseenkin lempeä hymy, vanhan miehen käydessä kallistamaan päätään pienesti.
Teillä taitaa olla kylmä Olisihan Marduk voinut saman tien mennä hakemaan Garrettille jotain parempaa vaatetta, mutta oraakkeli halusi nähdä, oliko kreivi kykenevä pyytämään sellaista omatoimisesti. Nöyrästi.


// Niin millä? Ei Marduk jaksa hampaitaan pestä, liian suuri vaiva //
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

ViestiKirjoittaja Sands » 11 Heinä 2013, 20:30

Garrett tunsi olonsa suorastaan muserretuksi toisen tuodessa julmasti esille sen pienen yksityiskohdan, että kenties vanhus nyt olikin mieluusti ottanut arvokkaan miehen itselleen vangiksi. Totta kai sitäkin oltiin epäilty, eikä tuollaiseen otukseen voitaisi tietenkään luottaa etenkään, kun se niin pelottavasti yhtäkkiä luoksesi ilmestyy, eikä mitään sano suoraan. Mutta silti, ei se tuntunut lainkaan hyvältä! Toinen hirviö nappasi hänet toisen hirviön käsistä, oliko tämä loppujen lopuksi lainkaan parempaa? Ainakin Aranilla oli linna kolkon luolan sijaan! Eikä Aran näyttänyt nyt... Noin ällöttävältä, vaikka iljettävä, niljakas suippokorva olikin. Monilla nimillä itseään kutsuva vanhus taas oli rujo ja silmätön, eikä tuon kasvoja edes haluttu katsoa, hyi! Kreivi epäili kovasti jo omaa valintaansa, mutta ei haltiakuninkaankaan luokse haluttu jäädä sen murhaamisyrityksen jälkeen. Vieläkin se sai veren seisahtamaan suonissa. Vaikka olisi ollut paljon järkevämpää olla seuraamatta vanhusta, ei Garrett vain saanut itseään jättäytymään jälkeen. Häntä pelotti, hän ei tiennyt missä hän oli, hän eksyisi ja kuolisi...

"M-minä haluan-!" Nuori aatelinen kävi nopeasti hihkaisemaan kyyneleet silmissään toisen mainitessa, että ehkäpä tuo ei koskaan kotiin enää pääsisikään. Vanhuksen ei annettu edes sanoa sanottavaansa loppuun, mutta kreivi ei myöskään kyennyt sanomaan omaa viestiään loppuun, tutun sanan osuessa korvaan ja saadessa tuon lopettamaan puheensa, kuin seinään. Ja no, kyllä koko mies kävi pysähtymään nopeasti silmättömän ryppykasan tehdessä samoin, kääntyessään uhkaavasti ympäri ja kasvokkain seuraavan vangin kanssa, Garrettin perääntyessä muutaman askeleen.
"Mor? Olemme niin lähellä?" Pieni toivonpilke löytyi siniharmaista silmistä, vaikka pakenemisyritykset olisivat turhia. Vuoret olivat vaaralliset, talvi oli kylmimmillään, eikä hänellä ollut päällä kuin yksi, ohut yöpaita, joka ei edes luolassa saanut oloa lämpimäksi! Vilunväreet hiipivät pitkin ihoa, vanhan miehen ilmeisestikin huomatessa kaiken sen värinän kysyessään kylmyydestä. Kreivin katse valui maahan käden käydessä hieman nolostuneena vetämään yöpaidan helmaa alemmas. Olihan se nyt noloa, hän oli aatelinen ja vain yöpaidassa jonkun vieraan edessä, likaisena ja nälkäisenä jopa! Pieni nyökkäys sallittiin kuitenkin toiselle, kylmähän hänellä oli.




((Hyi! Garrett ei halua tuoda kasvojaan lähellekään sitä, sitten.))
Avatar
Sands
Kreivi
 
Viestit: 1628
Liittynyt: 27 Elo 2010, 13:40
Paikkakunta: Vattavaivane lehemä

ViestiKirjoittaja Aksutar » 16 Heinä 2013, 19:27

Tietenkin haluat! Mutta kuten olette varmasti huomanneet viimepäivien aikoina, aina ei saa haluamaansa, vaikka kuinka toivoisi Vanhus kävi saman tien puuskahtamaan Garrettin ilmaistessa tahtonsa päästä kotiin. Tietenkin Garrett halusi, näkihän sen miehestä ihan selvästi. Mutta ei Marduk aikonut päästää kreiviä niin helpolla. Ei hän hyvää hyvyyttään ollut kreiviä hakenut pois haltiakuninkaan luota. Jos Garrett tekisi väärät valinnat vanhuksen kanssa, saattaisi tuo päätyä takaisin Aranin vangiksi. Ei mikään estänyt Mardukia palauttamasta kreiviä takaisin haltioille, mutta mielellään lohikäärme jättäisi sen tekemättä. Sehän olisi periaatteessa Aranin avustusta ja Arania lohikäärme ei varsinaisesti halunnut auttaa. Missään. Ainakaan suoranaisesti.
Vanhus kävi kuitenkin hymisemään myöntävästi nyökkäillessään, Garrettin kysellessä Mor vuoresta. Olivathan he lähellä. Periaatteessa. Vuoret olivat kuitenkin korkeat ja matkaa maan tasalta oli melko reippaasti. Joten, periaatteessa he olivat kaukana, mutta silti lähellä. Miten sen itse halusi tulkita. Mardukille moinen matka ei tietenkään ollut haaste eikä mikään, mutta Garrettin kaltaiselle, tavalliselle ihmiselle sen matkan taittaminen saattoi olla kuolemaksi näissä olosuhteissa.

Kreivi kävi kuitenkin myöntämään olevansa kylmissään. Kyllähän sen miehestä huomasi tyhmäkin, mutta tuttuun tapaansa Marduk piti rupattelusta. Vaikka hän jo kaiken tiesi, halusi hän silti keskustella. Tylsäksihän tämä elämä kävisi, jos ei kenenkään kanssa viitsisi edes yrittää keskustelua.
Voisin tietenkin hakea teille puhtaat vaatteet yllenne Lämpimät vaatteet. Jopa arvollenne sopivat, kenties ihan omat vaatteenne Marduk aloitti kävellessään lähemmäksi kreiviä. Tai no, ei sitä yhäkään kävelyksi voinut kutsua, miehen leijaillessa pitkin lattiaa.
Mutta se riippuu täysin siitä, kuinka nöyrästi osaatte pyytää sellaista palvelusta Osaisitteko olla minulle kiitollinen siitä pienestä lahjasta, joka jopa pelastaisi henkenne tässä hiipivässä kylmyydessä? Tuskin kauaa jaksaisitte palella ilman, että heikkenisitte Varmaan myös kunnon ateria kelpaisi, hm?


// Garrett nyt ei ole kovasti vaihtoehtoja. Tule ja suutele ritariasi //
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

ViestiKirjoittaja Sands » 16 Heinä 2013, 20:21

Garrett ei voinut kuin säpsähtää ja ottaa yhden askeleen taaksepäin toisen korottaessa äänensä tavalla, josta herkkämielinen aatelinen ei erityisemmin pitänyt. Se tuntui pahalta ja sai kyyneleet lisääntymään silmissä, niiden miltei tulviessa jo yli pidättelevän patoamisen. Hieman väpättävää alahuulta käytiin puremaan itkua pidätellessä, herkän miehen ollessa joutunut oikein hankalaan tilanteeseen. Ei hänelle saanut huutaa tai puhua noista epämiellyttävistä asioista! Maailma oli yhtäkkiä muuttunut erilaiseksi. Kreivi sai tai oli ainakin saanut aina haluamansa, mutta nyt yhtäkkiä, hän ei saanut edes niitä pieniä ja tärkeitä asioita, joiden avulla eläisi. Se oli saanut olon hirveäksi, eikä sitä haluttu miettiä. Hän halusi maailman takaisin sellaiseksi, kuin se oli ennenkin! Hän oli nälkäinen, väsynyt ja kylmissään, ja se oli kauheaa. Garrett halusi kotiin! Ehkä pientä lohtua toi edes se tieto, että hän oli jo hyvin lähellä kotia. Lähempänä, kuin vielä hetki sitten. Koti-ikävä oli suuri, mutta kyllä hän tiesi, kuinka vaarallinen vuoristo oli. Ei hän sentään niin tyhmä ollut. Mutta olisiko hän turvassa tämän oudon, silmättömän miehen kanssakaan? Sitä kreivi ei tiennyt, eikä uskaltanut arvailla. Ehkä hänen pitäisi karata selviytyäkseen, mutta nyt sellaisen yrittäminen oli vain silkkaa hulluutta. Keskellä talvea yöpaidassa vuorenrinteillä, typerää...

Kyyneltenpeittämät, siniharmaat silmät näyttivät saavan pienen toivonpilkahduksen vanhuksen mainitessa vaatteista ja kuinka tuo voisi niitä Garrettille tarjota. Se oli oikein miellyttävä tarjous, mutta pelkoa silti näkyi silmistä, eikä toiseen selvästikään luotettu. Jalat ottivat askeleen jos toisenkin silmättömän ilmestyksen lähestyessä, nuoremman miehistä suorastaan pelätessä antaa oudon vanhuksen tulla liian lähelle. Toisen äänensävystä ei pidetty vieläkään, eikä sana nöyrä tuntunut hyvältä korvissa Aranin kidutuksen ja nöyryytyksen jälkeen, mutta oli suippokorva jotain kreiville onnistunut opettamaan. Enää nuori aatelinen ei halunnut kokeilla onneaan hullujen kidnappaajien kanssa; kukapa tiesi, mitä tämä otus keksisi seuraavaksi, jos ei saanut haluamaansa? Ei Garrett tietenkään halunnut alistua, mutta puhe ruoasta sai jo veden herahtamaan kielelle, vatsan suorastaan kumistessa tyhjyyttään. Hän tarvitsisi ruokaa ja lämpimät vaatteet, heti!
"T-tietenkin olisin... Kiitollinen," ääni oli vieläkin värisevä ja pelokas, mutta kovin puolustelevalta se tuntui, kuin toinen olisi jotenkin loukannut tai vihjaillut kreivin olevan kiittämätön. Ei tuo vieläkään silmättömästä miehestä pitänyt, mutta, no, olihan toinen oikeastaan pelastanut hänet suippokorvien kynsistä. Jos hän ajatteli sen niin, ehkei tämä tuntunut niin pahalta. Ja ehkäpä hän voisi pelastautua kiipeämällä vuorelta täydellä vatsalla lämpimien vaatteiden kera...?
"Pyydän," Garrett mutisi katse maahan valuen, käsien hypistellessä yöpaidan helmaa.




((Hyi, ei! Ei tuollaista voi suudella.))
Avatar
Sands
Kreivi
 
Viestit: 1628
Liittynyt: 27 Elo 2010, 13:40
Paikkakunta: Vattavaivane lehemä

ViestiKirjoittaja Aksutar » 16 Heinä 2013, 23:28

Pitkä, jokseenkin epäilevä hymähdys pääsi ilmoille vanhojen, kuivien huulien välistä, Garrettin kerrottua olevansa kiitollinen, mikäli saisi äskettäin tarjotut vaatteet ja ruuan. Ei Marduk uskonut kreivin olevan niin kiitollinen, mitä joku saattaisi olla tässä tilanteessa. Olihan Marduk juuri pelastanut kreivin hengen ja nyt tarjosi tuolle vaatteita ja ruokaa. Joku olisi hyvinkin saattanut olla jo polvillaan kiittämässä ja anomassa nöyrästi ruokaa, mutta kreivi ei näihin ihmisiin selvästikään lukeutunut.
Garrett kuitenkin osasi pyytää sitä, kreivin katseen käydessä valumaan maahan, nuorenmiehen pyöritellessä paitansa helmaa käsissään. Marduk katseli hetken täydessä hiljaisuudessa kreiviä, kunnes kävi hymähtämään pienesti.
Olisin kai surkea isäntä jos teiltä ne kieltäisin En yhtään sen parempi mitä Cúthalion, eikö totta? Vanhus jatkoi myhäillen, samalla kun toinen selän taa eksyneistä käsistä nousi hipomaan luisevilla sormilla pitkää, valkeaa pukinpartaa, aivan kuin vanhus olisi vielä miettinytkin sitä, toteuttaisiko kreivin toiveen vai ei.

Istukaa toki alas odottamaan. Mikään ei tule sormia napsauttamalla Ketä minä muka huijaan, tietenkin tulee Vanhus kävi naurahtamaan lopulta, samalla kun kävi viittomaan kreiviä kääntymään ympäri, takaisin syvennystä kohden, jonka pöydällä odotti katettu pöytä täynnä ties mitä herkkuja. Olihan kyseessä ajankiitäjä, tietenkin Archelaus kykeni ihmetekoihin alta aikayksikön. Ehkä magiakin siinä hieman auttoi. Oli miten oli, pöytä oli katettu kreiviä varten, tuon tarvitsi vain käydä kimppuun.
Mitä mahtaisitte yllenne haluta, hm?


// Kyllä voi. Garrett, kimppuun vain. Garrettin tunnari on nyt tästä lähtien Bonnie Tylerin I need a Hero, päätin sen juuri. Koska tämä on ihan Garrettin biisi //
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

ViestiKirjoittaja Sands » 17 Heinä 2013, 01:07

Garrett ei uskaltanut nostaa katsettaan maasta pyyntönsä jälkeen. Sanat maistuivat pahalta suussa, eikä se nyt vain tuntunut oikealta hänen surkeassa tilassaan joutua pyytämään yhtään mitään. Hänet oltiin vasta kidnapattu ja ilmeisesti kidnapattu sitten toisenkin kerran, hän oli uhri! Olihan kreivin elämä ennenkin ollut yhtä kohteliaisuutta, hymyilyä ja teeskentelyä, mutta nyt häntä ei enää huvittanut leikkiä sitä leikkiä. Ei tämä edes ollut leikkiä, tämä oli... Kauheaa! Aranin käsittelyn jälkeen Garrett ei halunnut enää pyytää keneltäkään yhtään mitään, omasta mielestään häntä olisi nyt pitänyt helliä ja kestitä kuin kuningasta konsanaan. Mutta mikään ei ikinä tuntunut menevä niin, kuin tuo itse halusi. Hiljaisuus tuntui ikuisuudelta, kylmyyden nostattaessa ihokarvat pystyyn. Pieni hymähdys vanhukselta sai katseen vihdoinkin nousemaan paljaista varpaista kohti silmättömän ryppyistä naamavärkkiä, muttei kreivi oikein tiennyt, mitä sanoa. Halusiko toinen olla parempi, kuin haltiakuningas? Olihan se suippokorva antanut edes jotain, joten samaan pitäisi tämänkin rumiluksen pystyä, jos halusi pistää paremmaksi. Mutta halusiko tuo? Vastaus pelotti.

Kreivi ei voinut kuin katsella hiljaisena toista tuon tuumiessa ties mitä partaansa sukiessaan. Hän ei vain tuntunut kykenevän ymmärtämään tätä outoa vanhusta, kaikki sanat tuntuivat aivan mahdottomilta käsittää, vaikka kieli oli aivan ymmärrettävä! Toisen naurahdus ei tuntunut lieventävän jännittyneisyyttä ilmassa, mutta epämääräinen viittominen herätti mielenkiinnon hämmentyneisyydestä huolimatta. Garrett ei oikeastaan uskaltanut kääntyä, mutta pakotti lopulta itsensä katsomaan taakseen... Ja mitä siellä odottikaan, kuin ruokaa! Se ihana tuoksu vihdoinkin löysi tiensä nenään, eikä se voinut olla pelkkä harhakuva! Eihän? Pari askelta otettiin kohti katettua pöytää ja sen tarjoamaa ruokaa, jota vatsa nyt huusi sisäänsä sellaisella halulla, mitä aatelismies ei koskaan ennen ollut tuntenut. Mutta eihän hän voinut. Nopeasti askeleet pysähtyivät ja kreivi kokosi itsensä, kääntäen katseensa taakseen, kohti vanhaa miestä. Selvästikin nälkäinen halusi jo syömään, eivätkä ne juoksuaskeleet kovin kauaa jaksaisi odottaa.

"S-se on aivan sama," vaatekysymykseen vastattiin sellaisella tavalla, joka olisi saanut jokaisen Garrettin tuntevan henkilön miettimään montakin kertaa, oliko tämä nyt se sama mies. Vaatteet olivat tuon intohimo ja kaikki kaikessa, mutta nyt ruoka meni edelle.
"Onko... Onko tuo oikea? Se ei ole harha?" Kreivi kysyi silmät pyöreänä, olihan hän jo kerran nähnyt kovin aidontuntuisen harhakuvan tämän silmättömän miehen seurassa, voisiko ruoka muka olla oikea? Ei toinen mitenkään olisi voinut sitä laittaa pöydälle, ei ollut kulunut tarpeeksi aikaa! Kukaan muukaan ei olisi mitenkään voinut kattaa pöytää, hänhän olisi kuullut sen!




((Ei Garrett halua. Hyi! Marduk on ällöttävä! Kyllä se sitten taitaa Garrettin tunnari olla. Garrett tarvitsee noita sankareita pelastamaan ja ottamaan syliinsä, jos hiiri ilmestyy näkyviin.))
Avatar
Sands
Kreivi
 
Viestit: 1628
Liittynyt: 27 Elo 2010, 13:40
Paikkakunta: Vattavaivane lehemä

ViestiKirjoittaja Aksutar » 17 Heinä 2013, 02:10

Tuskin se aivan sama on, joskin moinen vaatimattomuus on ihailtavaa teidänkaltaiseltanne. Ehkä kuitenkin hankin jotain, mikä vastaa edes hieman arvoanne. Arvoa, jolla ei oikeastaan ole merkitystä meidän keskuudessa, mutta silti Archelaus hymisi kreivin toteamuksen perään. Tietenkin hän oli tietoinen Nahorin kreivin vaatetuntemuksesta ja muotitietoisuudesta, jos sitä sellaiseksi nyt saattoi kutsua. Ehkä Marduk tiesikin tasan tarkkaan, mitä Garrett olisi halunnut ylleen, mutta se oli eri asia, aikoiko Marduk niin mukavaksi ryhtyä. Siinä missä Garrett, oli Marduk myös liikkunut ne pari hassua askelta lähemmäksi katettua pöytää, mutta selvästi vanhus piti sen kunnioittavan välimatkan itse vähäpukeiseen kreiviin. Vaikka juuri sitä olikin halittu, tuskin Garrett sitä uudestaan halusi tehdä, varsinkaan ilman hengenhätää.

Kreivi hyvä, saatan olla ilkeä, mutta en minä nyt niin ilkeä olisi Marduk kävi naurahtamaan Garrettin kysellessä, oliko ateria pöydällä oikea, eikä harhaa Miksi kävisin leikkimään toivonpilkahduksilla nyt, kun voin oikeasti niitä tarjota, hmm? Mikä aikaisemmin oli harhaa, oli vain yksi keino houkutella vastaamaan myöntävästi kutsuuni. Kutsuuni kyllä, sanotaan, että se oli kutsu, eikä kaappaus. Kuulostaa paremmalta, eikö?.
Mutta käykää ihmeessä syömään Uskon että nälkänne on parempi hoitaa alta pois, ennen vaatteitanne. Jos vaikka söisitte ja kävisitte lepäämään, lämpimän peiton alle, ennen kuin vaatteita katsoisimme. Kuulostaako hyvältä suunnitelmalta? Vanhus jatkoi, lipuessaan itse takaisin kohden syvennystä, ohi kreivin, ruokapöydän ääreen. Joskin, vierasvuoteeni ei varmaankaan vedä vertoja haltioiden hovin vuoteille Mutta ehkä se kelpaa tässä tilanteessa myös teillekin.


// Mardukista Garrett on ällöttävä. Ja kyllä, se on täydellinen kappale Garrettille //
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

ViestiKirjoittaja Sands » 17 Heinä 2013, 03:10

Garrett ei oikeastaan pitänyt siitä, kun toinen epäsuorasti väitti hänen valehtelevan vaatetoivomuksestaan. Hän tarkoitti sitä! Toinen sai luvan olla iloinen siitä, että omasi niinkin huomaavaisen ja nöyrän vieraan! Ei hän kyllä halunnut olla nöyrä. Mutta tällä hetkellä ruoka oli paljon tärkeämpi, kun se oli jo pöydällä odottamassa nälkäistä nauttimaan. Jos se oli aitoa ruokaa. Vaatteita mietittäisiin sitten myöhemmin ja vanhus saisi olla iloinen, jos hän vielä oli samaa mieltä vaatetuksestaan! Vaikka sanomattakin sen pitäisi olla selvää, että hän halusi jotain arvollensa sopivaa. Sanoi toinen mitä sanoi, hän oli kuitenkin aatelinen, Nahorin kreivi vieläpä! Närkästyneisyyden Garrett kuitenkin sai nopeasti kaikkoamaan silmättömän vanhuksen vakuuttaessa, ettei ilmestys tällä kertaa ollut pelkkä harha, niin kuin aikaisemmin. Eri tilanne. Kreivi halusikin niin kovasti uskoa siihen, hän kun oli niin nälkäinen. Suorastaan nälkäkuoleman partaalla kivusta päätellen! Hän halusi ruoan olevan totta ja tarjouksen käydä kiinni ollen vilpitön, hän halusi vanhuksen ajattelevan vain hänen parastaan, vaikka tämä... Kutsu olikin turhan outo.

Säpsähtäen Garrett antoi tilaa toiselle tuon liukuessa ohitse, jättäen pysähtyneen aatelismiehen jälkeensä istahtaessaan katetun pöydän ääreen vierashuonesyvennyksessä. Silmättömän läheisyyttä ei nyt oikeastaan haluttu ja pari kertaa sitä mietittiin, haluttaisiinko nyt sinne ruoan luokse astella... Mutta pakkohan tuon oli, hän oli nääntymässä nälkään, eikä toinen näyttänyt haluavan satuttaa häntä. Lähestyvät askeleet olivat hitaita, mutta varmoja oikeastaan tuo olisi halunnut juosta syömään täyttä vauhtia, mutta se ei sopinut arvolle. Ja häntä pelottikin hieman.
"Niin. Niin..." Kreivi myöntyi toisen ehdotukseen istahtaen varovaisesti pöydänääreen, takkatulen lämmön saadessa olon hieman rentoutuneemmaksi oudonkin otuksen seurassa. Ehdottomasti tuo halusi syödä ensiksi, eikä se lepokaan kuulostanut pahalta idealta. Tietenkin oma sänky olisi paras, eikä mikään sille vertoja vetäisi edes haltioiden hovin patjat. Tämän vanhuksen sängyillä ei olisi mitään mahdollisuutta olla parempi, mutta ehkä hän voisi nukkua. Häntä väsytti niin kovasti.
"Ja aamulla kylpy...?" Aatelismies ehdotti varovaisesti. Ei hän edes tiennyt, oliko nyt yö vai päivä. Iltaa hän epäili, mutta oliko ajalle sattunut jotain? Luolassa tuo ei osannut arvioida aikaa laisinkaan, eihän hän edes nähnyt taivasta. Kylpyä hän kuitenkin kaipasi, hänhän oli suorastaan saastainen!

Ruoka tuoksui vastustamattomalta nälkäisen nenään, eikä tuo voinut enää pidätellä itseään. Hetkessä niinkin hoikka mies kuin Garrett oli käynyt kiinni ateriaan kuin joku paljon suurempi henkilö, ahmien sitä ja tätä hädin tuskin ehtiessään pureskelemaan ja nielaisemaan edellisen suullisen, ennen kuin toista yritti sisään ahtaa. No, kyllä sitä etikettiä ja hyviä pöytätapoja yritettiin noudattaa... Jotenkuten. Nälkä oli kuitenkin nyt se, joka päätti tahdin. Kaikkea oli pakko maistaa, kaikki oli niin hyvää! Olisi se ruoka varmasti ollut hyvää normaalissakin tilanteessa, mutta näin nälkäisenä se oli suorastaan taivaallista. Kreivin oli pakko ahtaa itsensä täyteen! Vatsa täyttyi ja vauhti hiljeni, vaikka vielä tuo olisi voinut enemmän ruokaa tunkea kurkustaan alas. Tahti ei vain pysynyt samana, silmien hiljalleen täyttyessä kyynelistä, kunnes ne valuivat pitkin poskia, Garrettin pakottaessa itsensä nielaisemaan suunsa tyhjäksi. Kyynelvirta ei loppunut, eikä tuo lopulta voinut kuin purskahtaa itkuun. Ruokaa ei enää ahdettu suuhun, itkun jatkuessa.
"K-kiitos..." Kreivi sai pakotettua suustaan nyyhkytyksen keskeltä, pyyhkien käsillä silmiään ja kyyneleitään, peitellen kasvojaan itkiessään.




((Garrett on täydellinen ja ihana! Marduk ei ymmärrä hyvän päälle, mokoma sokea lepakko. Garrettin biisi, toivottavasti Mardukilla on vahvat käsivarret.))
Avatar
Sands
Kreivi
 
Viestit: 1628
Liittynyt: 27 Elo 2010, 13:40
Paikkakunta: Vattavaivane lehemä

ViestiKirjoittaja Aksutar » 17 Heinä 2013, 03:43

Marduk pysyi kaikessa rauhassa paikoillaan pöydän ääressä, itse tekemättä elettäkään koskeakseen ruokaan, jota suorastaan notkui pöydällä. Ei hän edes tarvinnut moista ravintoa elääkseen, vaikkakin hän osasi kyllä nauttia kuolevaisten ravinnosta ja varsinkin juomista. Ei Marduk voinut sitä kieltää, ehkä hän hieman oli perso viinille. Sentään vuosituhansien vanhat makunystyrät toimivat vielä.
Kulmat kävivät kuitenkin kohottumaan huvittuneina, Garrettin kysellessä varovasti kylpyä. Mikäli aatelismies oli katsellut ympärilleen, ei tästä syvennyksestä löytynyt minkään asteen kylpyammetta. Tosin, Mardukin aarrekasasta varmasti löytyisi amme jos toinenkin, kenties täysin kultainen. Tosin, olihan oraakkeli juuri taikonut pöydän täyteen ties mitä syötävää, eiköhän yksi lämmin kylpykin onnistuisi.
Katsomme sitä sitten aamulla Vanhus kävi hymähtämään lopulta, kreivin käydessä syömään vihdoista viimein. Aamulla Marduk todellakin tarkoitti aamua. Kello oli keskiyön paikkeilla, eiköhän kreivi halunnut nukkua yön yli rauhassa, oli itse tietoinen ajankulusta tai ei. Marduk itse ei tunnetusti tarvinnut untakaan, joten vanhuksen piti vain malttaa odottaa sen aikaa, kun kreivi nukkui. Mutta eiköhän tuhansien vuosien vanha lohikäärme kyennyt odottamaan muutaman hassun tunnin. Tosin, eihän ajankiitäjän tarvinnut koskaan odottaa mitään.

Sokea seuraili kreivin syömistä tai pikemminkin ahmimista hiljaa pöydän ääressä, sanomatta mitään. Ilmeensä ei käynyt värähtämään missään vaiheessa, ei edes silloin, kun Garrett pikkuhiljaa alkoi kyynelehtimään ja pian oli nuorimies täydessä itkussa. Ehkä vanhus olisi halunnut näyttää jonkinlaisia myötätunnon eleitä, mutta ei hän oikeastaan osannut. Siksipä miehen kasvot pysyivätkin vakavina, kreivin itkiessä pöydän ääressä. Sieltä itkun seasta kuitenkin tuli yksi, pakotettu sana, joka sai jonkin asteen hymyn leviämään rujonvanhoille kasvoille. Sana, jota harvoin enää kuuli, jos ollenkaan.
Pienesti kävi vanhus heilauttamaan kättään, jonka seurauksena käteen ilmestyi puhdas, valkea nenäliina, jota Marduk kävi ojentamaan kyynelehtivän kreivin puoleen. Sitä hän myös ojensi, kunnes kreivi sen ottaisi vastaan.
Ehkä kiitos kuuluu sinulle. Ehkä minulle. Aika sen näyttää. Kiitoksesi on kuitenkin arvostettu Vanhus kävi toteamaan yllättävän lempeällä äänellä, samalla kun kävi sinuttelemaan kreiviä. Ehkä sinuttelu olikin tässä tilanteessa se oikea ratkaisu, toisen selvästi ollessa herkässä tilassa. Sinuttelu toi yleensä sitä tietynlaista turvaa, ystävän, jopa läheisen tuntua teitittelyyn tottuneille henkilöille.
Tiedän, että koit kauheita. Mutta jos luotat minuun, voin luvata, että ne kauheudet eivät enää tule toistumaan


//Marduk ymmärtää hyvän päälle, sen takia Marduk haluaakin suudella Garrettia. Niin. Mardukilla on vahvat käsivarret, ainakin kahdessa kauheimmassa muodossaan. Tuo vanhus tuskin kauaa jaksaa edes Garrettin kaltaista hentoa neitoa kannatella. Nukkumaan siitä //
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

ViestiKirjoittaja Sands » 17 Heinä 2013, 16:09

Garrett itki, eikä loppua kyyneleille näkynyt. Hän oli kokenut kovia, eikä kyennyt enää pitämään itseään kasassa. Kaikki oli ollut liikaa herkälle mielelle, tunteiden tulviessa yli laitojen pysäyttämättömänä virtana kaiken patoamisen jälkeen. Olihan kreivi kokoajan ollut itkussa ja kyyneleitä oltiin vuodatettu vaikka millä mitalla, mutta ei se ollut tarpeeksi. Se oli vain pieni raapaisu pinnalta, oikea olotila oli paljon, paljon pahempi, mahdottoman raskas. Ja nyt se oli pakko päästää ulos, mitenkään tuo ei olisi voinut enää itseään hillitä tai yrittää lopettaa purkaustaan. Se nyt jatkuisi niin kauan, kuin pitäisi, niin kauan kuin tarvetta löytyi. Ja se tarve oli suuri, siitä pystyi kuka vain olemaan varma. Garrett itki hihaansa, kuin peitellen itseään ja omaa käytöstään. Kyllä hän taisi hieman hävetä. Hän oli aatelinen, joku, jonka piti olla tarkka omasta käytöksestään muiden seurassa. Oma kuva oli tärkeä ja tietenkin muille haluttiin myös näyttää vain ne parhaimmat puolet itsestä. Ehkäpä hän oli itkupilli, mutta tämä purkaus oli jo jotain hieman vakavampaa. Itkeminen johtui suorastaan täydellisestä murtumisesta ja se pelotti. Vaikka kreivi olisi kuinka halunnut lopettaa, ei hän enää voinut. Siinä hän sitten oli, vieraan miehen edessä itkemässä silmiä päästään, liian kaukana kodista ja turvasta, sen pienenkin esityksen rohkeudesta ollessa kaikonnut omille teilleen. Mutta hän oli ollut oikeastikin kiitollinen. Ehkä ensimmäisen kerran elämässään se kiitollisuus oli täysin vilpitöntä, eikä vain merkityksetön, kohtelias sana muita tyydyttääkseen.

Ei hän vain kyennyt ymmärtämään vanhuksen sanoja. Niistä ei löytynyt päästä eikä häntää, eivätkä ne juurikaan saaneet oloa paremmaksi. Tietämättömyys oli pelottavaa, eihän Garrett tiennyt, mitä odottaa. Oma kohtalo oli jonkun toisen ryppyisissä käsissä. Tietenkään silmättömään mieheen ei haluttu tai voitu luottaa, mutta tällä hetkellä toinen oli tehnyt hänen eteensä enemmän, kuin kukaan muu. Ajatukset olivat solmussa, eivätkä tunteetkaan oikein tienneet, mitä muuta nyt voitaisiin tehdä, kuin itkeä. Vanhuksen liikahdus oltiin nähtiin sivusilmällä, kreivin laskien lopulta kättä silmiensä edestä nähdäkseen toisen paremmin. Näkö oli sumentunut kyynelistä, mutta kyllä se tarjottu nenäliina huomattiin. Hetken empimisen jälkeen Garrett ojensi omaa kättään kohti toista, ottaen tarjotun kangaspalasen sormiensa väliin ja tuoden sen nopeasti pyyhkimään vetisiä silmäkulmia nyyhkyttäessään. Ele oli pieni, mutta se lempeys ja välittäminen oli nyt kaikki, mitä nuorukainen tarvitsi. Ehkäpä tuo jopa arvosti nenäliinaa enemmän, kuin sitä herkuista notkuvaa ruokapöytää edessään, vaikka nälkäinen oli. Nenäliinaa ei edes juurikaan käytetty, mutta sen läsnäolo oli rauhoittava. Se teki siitä niin tärkeän kaikkeen muuhun verrattuna.

Kyyneleet yhä silmissä, mutta selvästikin rauhoittuneena, kreivi kävi nyökyttelemään toisen sanoille, jotka kerrankin ymmärrettiin. Ehkä silmätön vanhus ulkonäöstään huolimatta oikeasti kykeni välittämään ja halusi auttaa häntä. Garrett halusi ainakin uskoa siihen, mitä muutakaan hänellä oli? Hän ei enää koskaan halunnut kokea sitä, minkä oli juuri joutunut kokemaan. Ei koskaan. Toisen oli pakko pitää lupauksensa, pakko! Varovaisesti ne itkuiset, siniharmaat silmät kävivät katsomaan tyhjiä silmäkuoppia, yhä pelkäävän näkyä edessään. Ei hänellä tainnut enää olla nälkäkään...




((Jos Marduk ymmärtäisi oikeasti, niin kyllä tuo viitsisi edes kylvyssä käydä ennen, niin! Kyllä nyt Mardukin pitää käydä salilla, pitäähän sinun neitosi kantaa kynnyksen yli. Nukuin jo.))
Avatar
Sands
Kreivi
 
Viestit: 1628
Liittynyt: 27 Elo 2010, 13:40
Paikkakunta: Vattavaivane lehemä

ViestiKirjoittaja Aksutar » 18 Heinä 2013, 15:45

Marduk antoi kreiville kaiken ajan, mitä tuo tarvitsi purkaukseensa. Olihan miehellä ollut rankkaa tai no, rankempaa mitä nuorella aatelismiehellä yleensä tähän asti oli ollut joten tietenkin moinen nöyryytys ja epävarmuus kaikesta verottivat voimia, monella tavalla. Tämä oli vain tapa purkaa se kaikki, mitä oli tullut koettua viimeaikoina. Niinpä vanhus istuikin täysin paikoillaan, täydessä hiljaisuudessa, antaen Garrettin itkeä niin paljon, kuin halusi. Vaikka itkeminen varsinkaan näin suurena vollotuksena - tuskin oli se sopivin tapa kreiville reagoida. Vanhus ei kuitenkaan näyttänyt välittävän siitä, kuinka suuresti mies itki ja paljonko räkää valui kyyneleiden rinnalla. Nenäliina kelpasikin kreiville itkemisen ohessa, vanhuksen käden hakeutuessa takaisin omalle puolelle, jahka nuorimies oli kangaspalan hänen kädestään napannut.

Pikkuhiljaa Garrett alkoi rauhoittua itkustaan, nostaen katseensa varovaisesti takaisin sokean silmäkuoppiin.
voisinhan tietenkin käyttää harsoa silmieni edessä Mutta miksi sitä enää peittelemään, kerta olet jo nähneet pahimman Marduk kävi hymähtämään, avatessaan viimein suunsa.
Mutta syö toki minkä jaksat Pääset lepäämään heti kun haluat Vanhus sanoi lempeän rauhallisella äänellä, viittoen samalla pienellä eleellä kohden vuodetta, joka nurkassa odotti. Eipä se kovin hienoa peti ollut, mutta kelpasi varmasti olosuhteisiin nähden. Kyllähän sillä nukkui mukavasti, mutta eipä se yltänyt aatelisten tasolle.


// Marduk ei mene salille, Garrett menee salille ja laihduttaa. Senkin pullukka //
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

ViestiKirjoittaja Sands » 18 Heinä 2013, 18:46

Garrett ei voinut kuin nytkähtää hieman toisen avatessa suunsa, ei hän oikeastaan ollut siihen varautunut. Kyyneltenpeittämien silmien katse nopeasti laskettiin alas, pois ryppyisten kasvojen tyhjyyttä ammottavista silmäkuopista. Jotenkin oli hankala ymmärtää, että silmätön mies kykeni näkemään sen, mitä hän teki. Vai näkikö? Oliko se vain arvaus? Ei toinen kyllä vaikuttanut sokealta, eihän tuo yhtään näyttänyt kompastelevan mihinkään ja aina tiesi, minne kasvonsa kääntää! Ei se voinut olla vain arvailua, ei kenelläkään ollut niin hyvä tuuri. Silti, kreivi löysi itsensä nopeasti vilkaisemassa takaisin toista... Silmiin... Tuon sanojen myötä. Hän ei nähnyt asiaa aivan samalla tavalla itse, eikä voinut kuin hetken empimisen jälkeen avata suunsa.
"Se... Se auttaisi," tuo nyyhkytti hiljaa, yhä pelokkaana. Toisen ulkonäkö taisikin olla se pelottavin asia vanhassa miehessä tällä hetkellä, silmäkuoppien ollessa oikeastaan aika ällöttäviä... Ei Garrett halunnut oikeastaan niitä katsella yhtään sen enempää, kuin pitäisi. Mieluummin ei ollenkaan. Niiden peittäminen olisi nyt ollut nuorelle miehelle oikein mieluisa teko.

Nenäliina kävi kuivaamassa silmien kyyneliä hellästi taputtamalla, katseen valuessa pöytään ja sen herkkuihin. Paljonhan oli vielä jäljellä, vaikka paljon oltiin syöty, mutta eihän kreivinkokoinen, hoikka mies olisi mitenkään voinut kaikkea yksin syödäkään, oli kuinka nälkäinen tahansa. Hetki sitten oli tuntunut siltä, että lisää olisi vielä mahtunut, mutta nyt... Nyt vatsa tuntui täydeltä. Niin täyteen ahdetulta, ettei sinne enää mitään enää menisi. Ei hän enää jaksanut.
"Se oli tarpeeksi," Garrett mutisi katse yhä suurimmaksi osaksi ruokaa tutkaillessa, mutta silloin tällöin vilkaistessa kuitenkin tarjottua sänkyä. Ei hän tiennyt, kykenisikö nukkumaan kaiken tämän jälkeen, vaikka väsymys painoi. Luolan äänet olivat pelottavia, eikä silmiä uskallettu edes ummistaa. Kreivi ei liikkunutkaan tuoliltaan minnekään, vaikka oli tehnyt selväksi ettei halunnut jatkaa syömistä, niin sanoilla kuin eleillänsäkin. Tosiaan, ruokaan ei enää koskettu, vaikka katse pysyi pöydällä aivan vain siitä syystä, ettei muuallekaan osattu katsoa.




((Ei Garrett ole pullea! Hän on kaunis ja laiha ja täydellinen! Ei kyllä Garrettia kannata salille lähettää, ei tuosta löydy paljon paskaakaan lihasta, eikä sitä läskiäkään nyt niin hirveästi ole. Tulisi vain takaisin kovana lihaskimppuna, joka painaa enemmän, kuin nyt.))
Avatar
Sands
Kreivi
 
Viestit: 1628
Liittynyt: 27 Elo 2010, 13:40
Paikkakunta: Vattavaivane lehemä

ViestiKirjoittaja Aksutar » 19 Heinä 2013, 13:34

Vanhus kävi hymähtämään pienesti kreivin sanoille. Sen pidemmin miettimättä, kävi Marduk jälleen heilauttamaan kättään pienesti ja veti esiin harson, jonka kävi sitomaan silmiensä eteen pään ympäri. Musta kangas peitti tyhjät silmäkuopat täydellisesti, siinä samalla myös osan kasvoista. Kerta se oli kreivin mieleen, ei Marduk nähnyt syytä esitellä karuja silmäkuoppiaan sen enempää. Olisihan hän mielellään omistanut edes toisen silmistään vielä, mutta syillä oli seurauksensa ja ylpeys napautti välillä todellisuuteen.
Kreivi ei myöskään enempää aikonut syödä. Olihan pöydässä ruokaa ruokkimaan suurempikin seurue, mutta kaikki se oli tällä hetkellä tarkoitettu vain kreiville. Tietenkään Garrettin ei tarvinnut syödä kaikkea, hulluahan se olisi ollut vaatia nuorta miestä tyhjentämään koko pöytä. Lohikäärme ei olisi ihmetellyt, vaikka Garrett olisi ahminut itsensä ähkyyn ja sen jälkeen potenut pahaa oloa. Nälässä eläneet tuppasivat toisinaan syömään itsensä liian täyteen heti kun ravintoa saivat.

Vanhus kävi kallistamaan päätään pienesti, kreivin silloin tällöin vilkuillessa sängyn puoleen.
Vaikka et ehkä usko saavasi unta tällaisessa paikassa, suosittelisin silti lepäämistä... Marduk tokaisi, käydessään nyt itse kävelemään lähemmäs pedattua vuodetta Lupaan, ettei teille käy mitään nukkuessanne. Minä pidän vahtia ja varmistan, ettei kukaan tai mikään käy enää satuttamaan sinua.
Vanhus kävi nostamaan peittoa vuoteella sen verran, että kreivi voisi vain kipittää nopeasti sängylle ja sujahtaa peiton alle piiloon, mikäli mielisi.
Ja lupaan olla Kaukana, etten pelästytä sinua, kun heräät. Uskon, ettei minun pärstäkertoimeni ole kovin mukava näky heti aamusta Vanhus kävi naurahtamaan lempeästi, virnistäen pienesti.


// Garrettistako muka lihaskimppu?! No, jos Consta saisi valmentaa niin kyllä. Ei, kyllä se Garrett harrastaisi salilla aerobicia tai vastaavaa. Tiukassa jumppapuvussa Marduk taitaa tulla katsomaan kun tanssahtelet siellä //
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

ViestiKirjoittaja Sands » 19 Heinä 2013, 16:07

Garrett löysi silmänsä seuraamasta vanhuksen käsiä tuon vetäistessä harson esiin kuin tyhjästä, ystävällisesti kuunnellen vieraansa sanoja ja toteuttaen toiveen silmäkuoppien peittämisestä. Olihan toisen nähty jo kykenevän oikeaan taikuuteen, mutta kreivi ei oikeastaan ollut aivan varma, kuinka monet silmättömän tempuista olivat taikaa ja mitkä taas vain silmänkääntötemppuja, joita monet näppäräsormiset katutaikurit esittivät katsojilleen. Ehkei sillä ollut väliä, olo helpottui, no, silmittömästi toisen tehdessä ulkomuodostaan edes vähän helpomman silmille. Vanha mies ei ollut erityisen kaunis ja mitäpä muutakaan ulkonäöstään tarkka nuorukainen arvosti, kuin kauneutta. Tyhjät silmäkuopat olivat kuitenkin olleet aivan liikaa, mutta nyt ne olivat poissa silmistä, ja niin sitten poissa mielestä, eikö? Ele taisi tässäkin tilanteessa olla tärkeämpi, kuin itse lopputulos, Garrettin tuntiessa olonsa huojentuneeksi, kun joku oikeastikin kuunteli häntä ja halusi tehdä hänelle paremman olon. Ehkä ja vain ehkä hänellä voisikin olla oikeasti hyvä olo...

Harhautunut katse palautettiin vanhuksen kasvoihin tuon puhuessa, saaden kreivin miettimään, josko tämäkin mies kykeni lukemaan hänen ajatuksensa? Eivät mietteet tuon mielessä tainneet olla kovin hankalia arvata, mutta silti, jos Arankin siihen kykeni, ehkä joku toinenkin voisi...? Silmät seurasivat toisen matkaa sängylle, aatelisen kuitenkin jääden itse vielä istumaan ja empimään, miettimään seuraavaa siirtoaan. Oli typerä luottaa outoon ja pelottavaan muukalaiseen, mutta silmätön mies oli tehnyt niin paljon hänen vuokseen, yritti olla niin mukavakin. Lupaili asioita, jotka miellyttivät korvaa. Sen pitäisi olla varoitusmerkki, mutta Garrett halusi ne lupaukset ja hän halusi uskoa niihin. Ei hän halunnut pelätä enää. Ehkäpä vanhus piti lupauksensa, mutta oli itse oikeasti se suurin uhka, sitä pelättiin. Mutta ehkä hänen ei tarvinnut pelätä...?

Oikein varovaisesti takamus nostettiin tuolilta, askeleiden lähestyessä hitaasti sänkyä. Silmät vilkuilivat vanhaa miestä vielä hieman epäillen, mutta kreivi halusi yrittää. Lepoa hän kaipasi ja kovasti, mutta kukaan ei voinut ymmärtää, kuinka kovasti ei edes Garrett itse. Miehen ei tarvinnut kuin kömpiä peiton alle ja painaa päänsä tyynyyn huomatakseen, kuinka mukavan lämmintä sängyssä oli ja kuinka painavalta oma, täysi vatsa tuntui. Niin, ehkä sänky ei ollut se pehmeistä pehmein ja mukavin, mutta se yleensä niin tarkka aatelismies oli nyt niin väsynyt, ettei edes huomannut sitä. Silmät eivät tuntuneet edes pysyvän auki tuon vielä hetken katsellessa vanhusta, ennen kuin haukotus pakotti ne sulkeutumaan, eivätkä ne enää siitä auenneet. Kauaa siinä ei mennyt, kun väsynyt nuorukainen oli jo täydessä unessa, pienenä keränä tuhisten.




((Kyllä ne lihakset sieltä esiin tulee, jos liian Garrettin pehmeyttä yrittää viedä pois. Ei tuota saa laittaa tekemään mitään liian raskasta, tai ne lihaksetkin kasvavat! Hirveää olisi. Eikö Marduk pidä koriste-esineestään mukavan pehmeänä ja pyöreänä? Ja Garrett ei kenellekään tanssi, niin. Saat mennä aamuun jee. Tai jotain.))
Avatar
Sands
Kreivi
 
Viestit: 1628
Liittynyt: 27 Elo 2010, 13:40
Paikkakunta: Vattavaivane lehemä

EdellinenSeuraava

Paluu Käytävät

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron