Kirjoittaja Sands » 19 Loka 2013, 18:04
Roswell jatkoi pojan katselemista, huomaten kuitenkin kyllä, kuinka Henry ei itse katsettaan nostanut kohdatakseen keltaiset silmät. Eihän siitä toista tietenkään syytetty, eikä siihen toista myöskään pakotettaisikaan. Ei sille ollut nyt mitään tarvetta, omalla tahdillaanhan kuninkaan annettiin edetä ja toimia. Totta kai pojan oma hyvinvointi oli demonille tärkeämpää, kuin jokin typerä katsekontakti. Hymy vanhoilla huulilla tosin vain leveni ja puski poskipäitä yhtä ylemmäs Henryn kovin uhmakkaasti tai kenties hieman häpeillen ilmoittaen, että hän kyllä pärjäsi itsekin. Vanhuksen silmien katse oli yhä kovin lempeä, eikä toisen sanoja otettu pahalla.
"Tiedän," Roswell vain kehräsi lempeällä ja rauhallisella äänellä hymisten, tarkoittaen kyllä tosissaan, mitä sanoi. Eihän nuori kuningas kaikkea itse osannut ja oli tietenkin typerää yrittää liikoja yksin. Poika oli kuitenkin vammautunut, eikä tuo kaikkeen enää pystynyt, mihin ennen. Ehkäpä neuvonantaja ei siitä puhunutkaan toiselle vastatessaan, viitatenkin enemmän siihen, että toinen yksinkertaisesti pärjäisi yksinkin monissa niissä asioissa, joihin tuo ei itse muka uskonut. Hän tiesi Henryn olevan hyvä kuningas, vaikka itseään vielä epäili, mutta hän kyllä luotti ei, tiesi toisen kykyihin. Nyt vain pojan pitäisi ymmärtää se itsekin ja sanoa, että pärjäisi yksinkin siinä tilanteessa.
Pojan pieni ja viaton ilkeily sai demonin vain päästämään matalan naurahduksen kurkustaan samalla, kun silmät muuttuivat muka niin toruviksi, kuin vanhus olisi kovastikin muka loukkaantunut toisen sanoista. Huumorillahan se tietenkin otettiin vastaan, vaikka kovin vähättelevältä Henryn sanat varmasti olisivat jonkun mielestä tuntuneet demonia vastaan.
"Varokaa toki sanojanne, Teidän Majesteettinne. En ole vielä niin vanha, ettenkö vielä johonkin kykenisi," sarvipää virnisti, leikkien kernaasti mukana. Olihan hän tullut vanhaksi ja ikä kyllä painoi tämän maailman kehoa niinkin paljon, että se jonain päivänä pettäisi pahastikin sinä hetkenä, kun sen toimivuutta tarvittiin eniten. Mutta demoni oli kuitenkin demoni, eikä vanhaa demonia todellakaan voinut rinnastaa vanhaan ihmiseen, vaikka samoja vaivoja tuon ihmismäisestä kehosta kenties löytyisikin. Tsytan jos joku sai kunnian huomata, kuinka vaarallinen vanhus voikaan olla.
"En voi luvata, että kertominen on aina mahdollista, mutta yritän kyllä. En halua Teidän huolestuvan," Roswell hymyili päästäessään pojan otteestaan toisen istahtaessa takaisin nojatuoliinsa istumaan. Demoni itse jäi vielä jaloilleen katselemaan toista, helpottuneen hymyn noustessa väsyneille kasvoille Henryn ehdottaessa lepoa. Väsynythän vanhus oli, mutta lepo ei siihen kyllä auttanut... Mutta jos siitä ei nyt kuitenkaan huomautettaisi.
"Lepo olisi meille molemmille hyväksi," tuo naurahti lempeästi,
"Suosittelisin Teidänkin tekevän niin. Nyt sen pitäisi olla miellyttävämpää," sarvipää nyökkäsi ottaessaan askeleen taaksepäin. Eihän se ihmekään ollut, että nuori poika oli väsynyt, jos ei edes voinut nukkua kunnolla, ihmiset kun unta tarvitsivat. Nyt Aranin ei enää pitäisi olla ongelma... Ja pitihän sitä tietenkin kokeilla, kuinka typerä haltioiden kuningas oikeastaan oli. Sopimuksen rikkominen kun olisi oikein tyhmä teko...
((Pökötän. Garrettin mielestä hän on ihanteellinen mies. Muut miehet ovat liian karvaisia ja haisevia. Ja pieni piruhan se Roswell on, sitä ärsyttävintä lajia. Jotenkin tuo löytäisi tavan piilovittuilla Aranille, vaikka Aran olisi pakottanut demonin lupaamaan, ettei piilovittuilua enää saisi tehdä. Henry on yksinkertaisesti vain liian miehekäs, ei ihmekään, ettei isänsä enää voinut tässä maailmassa elää poikansa varjossa. Peli ei lopu ikinä. Vaikka on vähän loppumassa.))