Kirjoittaja Lörri » 25 Syys 2013, 13:35
" Voi verikenttä!" Nau huudahti ja oli heittää tikarin kädestään. Veitsen terästä häntä vastaan loimottivat hänen silmänsä, jotka paloivat. Selkeästi liekit; jotka paloivat keskellä smaragdinvihreitä metsälampia. Hän räpäytti silmiään, mutta tuli ei kadonnut minnekään. Nau oli sanaton. Hän vain tuijotti mykkänä veitsenterää, josta vastasi hänen oma palava katseensa. Sitä oli vaikea ymmärtää. Lopulta hän laski veitsen käsistään, katsoen sitä vielä tutkivasti; terässä itsessään ei näkynyt mitään loimotusta. Hän nousi hitaasti ylös.
" Sitä se siis oli..." Hän mutisi, tietämättä varsinaisesti itsekään mitä tarkoitti. Hänestä oli tuntunut, kuin hän olisi ollut osa miestä yhdynnän aikana, ja saanut miehestä jotain itselleen, ja niin oli ilmeisesti myös todella käynyt.
Phoenix tarttui häntä hellästi ranteista, ja kohta Nau huomasi uppoavansa syvälle miehen silmiin ja sulavansa tämän hymyyn. Jälleen tämä yhteys tuntui kokonaisvaltaisesti, sisällä ja ympärillä, ei vain siinä heidän välillään. Sitten hän oli miehen lujassa sylissä, keskellä tanssivaa liekkimerta, eikä vain sen keskellä, vaan liekkien hellästi hyväiltävinä. Liekit nuolivat ystävällisesti hänen vartaloaan, se oli näky jota aivot kieltäytyivät ymmärtämästä. Ruumis käski hänen loikata pois, mutta neito ei liikkunut koska kaikki tuntui- järjenvastaisesti- niin hyvältä. Phoenix parantui ja puhdistui liekeissä, niin kuin feenixien ilmeisesti kuuluikin ja Nau seurasi tätä hiljaa, hieman hämmentynyt hymy unohtuneena kasvoilleen. Vielä yksi suudelma, ja sitten hetki, ja liekit, olivat poissa. Phoenixin naamalla jälleen tuttu virne.
Sateesta kuului natinaa, ja sitten kolahdus. Nau havahtui. Hän suorastaan säikähti. Päässä kävi mylläkkä illan valloittavan tunnelman ja kokemusten yrittäessä vielä pitää häntä lumossaan ja koettavan estää häntä saamasta otetta todellisuudesta.
Nau loikkasi nopeasti maahan jääneen veitsensä luo, nappasi sen käteensä ja sujahti ovi aukon -tai sen mitä siitä oli jäljellä - vierelle, painautuen tiukasti ladon viileää seinää vasten. Varoen ja sydän pamppaillen hän hivuttautui niin, että saattoi nähdä ulos.
" Ääääääääääh! Te senkin elukat!" Nau huudahti jännityksen kaikotessa hänen ruumistaan, ja sitten hän marssi alastonna sateeseen. Hekuman hetkistä kuumentunut, jäntevä vartalo höyrysi hiljakseen syys yössä hänen astellessaan kohti Kipparaa ja Rämettä. Ne olivat löytäneet hänet; jälleen; siihen voi aina luottaa.
Nau tuli vilkaiseeksi tikaria kädesään, ja keksi nostaa sen silmiesä eteen...ei, hän ei enää voinut nähdä niissä äskeistä tulta. Ehkä sellaista ei ollut ollutkaan?
Neito tarttui poninsa ohjiin ja talutti sen sisälle latoon. Ruma ja luiseva Räme lönkötti perässä, istahtaen emäntänsä lähelle, mulkoillen syyttävästi kohti Phoenixia. Nopeasti Nau alkoi availla kipparan selässä olevia nahkareppujaan. Pannuja, pulloja,patoja ja purkkeja...vihdoin hänen kätensä sattui karheaan kankaaseen ja hän veti esiin ruskean mytyn, jonka läväytti voimakkaasti puistamalla auki. Sitten hän veti tuon mytyn päänsä yli. Se oli paksu juuttikankainen kolttu, joka ulottui maahan asti. Hän vetäisi vielä hupun kurittoman tukkansa päälle ja kääntyi irvistämään Phoenixille. " Pakko tyytyä tähän." Hän sanoi, ollen jo ladon lattialla makaavien tavaroidensa luona. Nopeasti hän kääri ne syliinsä ja survoi ne sitten kuinka sattui Kipparan satulalaukkuihin, ja kiskoi saappaansa jalkaan.
Miten hän olikin antanut itsensä eilen olla niin typerä?! Oli ollut todella uhkarohkeaa jäädä Satamakylään niin kauaksi aikaa...ja aiemman kapakka shown jälkeen jokaikinen olento tässä kylässä kuulisi hänestä! Nyt oli kiire, Naun olisi oltava ennen auringonnousua jo pitkällä.
Sitten hän oli astua Kipparan jalan vieressä makaavan, kauniin lasiruusun päälle. Nau pysähtyi ja poimi sen käteensä. Kasvoille levisi hurmaava hymy, ja sisällä hyrähti lämpöinen tunne. Ei, hän ei olisi jättänyt tätä iltaa väliin mistään hinnasta. Ei vaikka kaikki maailman murhamiehet olisivat hänen kannoillaan.
Nau katsoi Phoenixiin. Hän olisi halunnut samantien palata tämän kuumaan syliin, lähelle, koskettaa." Nyt täytyy mennä." Nau sai sanottua. Se tuntui todella typerältä ja yksinkertaiselta lausahdukselta. " Etsin sinut vielä, sillä sinulla on se yksi musta samettipussi, jonka haluan." Hän jatkoi vielä, ja naurahti sitten. Ehkä ei kannattanut yrittää enää sanoa mitään. Nainen tarttui poninsa harjaan ja ponnahti ketterästi tämän selkään, juuttimekon helmat vain heilahtivat.
" Näkemiin, Phoe." Nau sanoi, ja iski kantapäänsä Kipparan kylkiin niin rajusti, että sellaiseen tottumaton tulenpunainen ori kimposi korskuen pystyyn ja ampaisi täydellä vauhdilla ulos ladosta, kadoten syysyöhön ja sen sateeseen.
Naun ruumis ja mieli tahtoi vain palata takaisin, ei suinkaan karata täyttä kiitoa pohjoiseen. Hän tunsi miten joka solu tuntui huutavan oudosti hälytystä väärästä suunnasta, ja ladon sekä miehen jäädessä yhä kauemmas, tuntui rinnassa vihlova, ikävä tunne. Varmaan se menisi ohi kohta. Mikä lie, tuskin se mitään vakavaa oli, hänhän oli terve kuin pukki.
Mutta kohtaisikohan hän Phoenixia enää uudelleen?