jatkoaPerian
Hienoa! Lähdetään sitten Satyyri kävi hymähtämään, jonka jälkeen valkeampi tapaus lähti kepein askelin kävelemään eteenpäin, olettaen Darionin myös seuraavan perässä.
Sen pidemmittä puheitta matkaan käytiin. Onneksi päivä oli vasta aluillaan, hyvällä tuurilla he olisivat linnalla jo ennen pimeää. Toivo ainakin sopi, Perian ei tuntenut oloaan turhan turvalliseksi aukeilla aroilla pimeän aikaan. Ties mitä taivaalla kaarteli, sentään päiväsaikaan sitä itsekin näki taivaalla väijyvät vaarat. Yleensä. Toivoa sopi.
Matkaa käytiin suhteellisen ripeästi, ainakin Perianin osalta. Satyyri halusi mahdollisimman nopeasti perille, jotta saattoi mahdollisimman nopeasti myös saada soittimen itselleen. Tietenkin Perian oli varma voitostaan ja uskoi saavansa palkintonsa. Sitä hän ei tietenkään ääneen sanonut, ei edes vahingossa. Sen sijaan matkan aikana Perian kävi paremmin tutustumaan kilpakumppaniin, kysellen kaikkea maan ja taivaan väliltä. Joskus ehkä turhankin yksityisiä kysymyksiä, mitä ei yleensä heti ensitapaamisella tullut kysyttyä, mutta mikäli Darion päätti jättää vastaamatta, ei satyyri siitä pahastunut. Hän oli tottunut siihen, ettei aina välttämättä saanut vastausta mitä oudoimpiin kysymyksiinsä ja osasi olla tivaamatta vastausta. Tosin, mikäli vastaaminen kävi selvästi kiusalliseksi, saattoi satyyri palata aiheeseen myöhemmin.
Tietenkin Perian myös kertoi kaikenlaista itsestään. Kuten esimerkiksi kuinka oli päätynyt hoviin viihdyttäjäksi ja kertasi siinä samalla koko elämänsä lyhyesti, halusi Darion kuulla sitä tai ei. Matkalla ei ollutkaan yhtään kovin pitkää hiljaista hetkeä, Perianin pitäessä huolen siitä. Joskus hän ihmetteli itsekin, kuinka hänellä juttua riitti. Mutta olihan hän sentään mielenkiintoinen persoona omasta mielestään tietenkin kaikkia kiinnosti kuulla hänen tarinansa.
Kun kaksikko viimein saapui kaupungin porteille ja pääsivät sisään, oli hämärä jo alkanut laskeutua. Matka oli ollut pitkä ja uuvuttava, joskin Perian jaksoi yhä esittää aina niin tekopirteää itseään. Kaupungillakin oli jo hiljaisempaa, väkeä ei enää kuljeskellut kaduilla niin paljon, mitä olisi päiväsaikaan nähnyt. Perian kävi johdattamaan tummahipiää kohden ylempiä kaupungin tasoja, oikaisten tutuksi tulleista rappusista aina sieltä täältä sivukujille ja toisillekin. Olihan se hienoa kulkea päätietä pitkin aina ylös, mutta se tuppasi olemaan turhan pitkä matka, ainakin Perianin mielestä. Kun he saapuivat ylimmille tasoille, muuttui Perianin käytös uteliaan tarmokkaasta siron säädylliseksi, satyyrin selvästi käydessä vetämään ylleen toisenlaisen roolin. Tietenkin hän halusi olla edustava, olihan hän sentään kuningattaren lemmikki. Satyyri kävi jopa tervehtimään aatelistoa, jonka jo tunsi tavalla tai toisella, saaden aina osakseen hyväksyvän nyökkäyksen. Joskin, satyyrin seuralainen sai osakseen vieroksuvia katseita, mutta niin tuppasi aina tapahtumaan uusille kasvoille aatelisten piireissä.
Lopulta kaksikko saapui linnan porteille, josta tutuksi käynyt satyyri sai kulkea seuralaisensa kera, jahka Perian ensin oli ottanut vastuun Darionista vieraanaan. Mikäli Darion tekisi jotain typerää, kärsisi myös Perian siitä. Mutta sen riskin ahne satyyri halusi ottaa. Se täytyikin ottaa.
En usko että kuningatar tänään näin yllättävää asiaa pystyy hoitamaan Joten meidän täytynee odottaa huomiseen Perian ei edes kysynyt, kävisikö se Darionille, sillä jos kuningattarelle ei jokin käynyt, ei Darionin mielipiteellä ollut väliä. Se oli päivänselvä.
Mutta mikäli haluat, voin majoittaa sinut omaan huoneeseeni. Saisit kunnian olla ensimmäinen yövieraani! Tai no, ensimmäinen ja ensimmäinen. Ensimmäinen, jonka tarkoitus ei ollut lämmittää petiä. Kai.
//nnngh! Anteeksi kamala kesto >: mutta tässä se viimein on! //