Kirjoittaja Aksutar » 13 Syys 2013, 10:21
Lounatuuli
Syksy teki tuloaan Cryptiin, värjäten metsät ja arot uuteen uskoon. Sigurd piti syksyä harvinaisen kauniina vuodenaikana, vaikka todellisuudessa se oli aika traaginen tapahtuma. Luonto kuoli, vaipui uneen, herätäkseen uudestaan taas keväällä. Mutta kaikki ne syksyn värit muistuttivat liekkejä, lämmintä, mistä lisko taas piti. Sinänsä siis ironista, että itse ilma viileni ja pakkaset lähestyivät.
Vastoin kaikkea logiikkaa, oli Lounatuuli jättänyt eteläiset, lämpimämmät Manasses saaret ja palannut mantereelle. Metsän Oikeus pärjäsi varmasti tovin jos toisenkin ilman lohikäärmettä, joka kaipasi välillä hieman.. Tilaa itselleen. Serpentti oli aina ollut vaeltaja sielu, joka ei pahemmin viihtynyt yhdessä paikassa pitkään. Tietenkin hänellä oli kotiluolia ja onkaloita pitkin Cryptiä, mutta jokainen niistä tuppasi ennemmin tai myöhemmin kokemaan valtauksen. Silloin sai taistella reviiristään, jälleen kerran. Varsinkin Mor vuorilla. Toiset lohikäärmeet valtasivat enemmän kuin mielellään uusia luolia itselleen.
Tällä kertaa Lounatuuli ei kuitenkaan ollut lentänyt Mor vuorille. Lohikäärme oli päättänyt lähteä pohjoisempaan, seikkailemaan jokseenkin tuntemattomille alueille. Kääpiöiden liityttyä sotaan, oli lohikäärmettä alkanut kiinnostamaan Kleth vuori. Lounatuulella oli tietenkin omat mielipiteensä ihmisten liittolaisista, mutta tällä kertaa hän liikkui yksin, eikä laumansa kanssa, joten jos kääpiöt päättivät ottaa serpentin uhkana, vaaransi Lounatuuli vain itsensä, eikä koko laumaa. Hänhän oli ollut kärkkäimmin vastaan pohjoiseen muuttamista, jonka johdosta lauma oli siirtynytkin Manasses saarille.
Ihmisilluusioonsa sonnustautunut siniharja käveli hitaasti eteenpäin pohjoisessa Quinn metsässä. Metsä vaikutti hiljaiselta, eikä turhan moni villieläinkään uskaltautunut auraa uhkuvan liskon lähelle. Hyvä vain, Lounatuulella alkoi olla nälkä Sitten kun lohikäärme kunnolla nälkäinen olisi, kävisi lähimmälle metsänasukille huonosti.
Askel vei rauhallisesti eteenpäin kaikessa hiljaisuudessa, kunnes sininen katse kävi havaitsemaan liikettä kauempana. Jokin pieni, humanoidi, juoksi pitkin metsää kovaa vauhtia. Niin pieni, ettei tuo kääpiökään voinut olla tai ei ainakaan aikuinen kääpiö. Lapsi, kenties? Heräsi kysymys, mitä pieni kääpiönpoikanen metsässä yksin kipitti. Eikö täällä ollut vaarallista? Täällähän saattoi olla vaikka Lohikäärmeitä.
Hetken siniharja empi, mitä tekisi, kunnes paljasjalkainen askel kävi kääntymään suuntaan, johon tuo pieni tyttö oli kipittäny. Oletettavasti kyseessä oli tyttö, tuskin poika nyt mekkoja piti Tai no, mistä lohikäärme humanoidien pukeutumiskulttuurista tiesi sen paremmin? Hän tiesi vain sen, että genitaalinsa oli hyvä peittää ihmistenilmoilla.
Kävellessään tytön perään, kävi Sigurd löytämään maahan pudonneen kukkaseppeleen. Lieni tipahtanut tytöltä, kun metsään oli pinkonut. Poimiessaan kukkaseppeleen ylös, kävi Lounatuuli myös tarkistamaan, ettei kukaan jahdannut tyttöä. Tietenkin, jos pienokainen olisi ollut välittömässä vaarassa, olisi Lounatuuli puuttunut asiaan. Lähinnä siksi, että tuo oli yksin, mitä ilmeisimmin puolustuskyvytön ja kaikenlisäksi lapsi. Aikuiset, seikkailunhaluiset humanoidit saivat lohikäärmeen puolesta kuolla omiin virheisiinsä, mutta lapsia ei voinut syyttää kokemattomuudestaan ja naiiviudestaan. Sen takia lohikäärme pitikin lapsista, nuo olivat niin Viattomia.
Kauaa ei pitkän miehen tarvinnut kävellä eteenpäin, kun metsän siimeksestä löytyi tuo pieni, sinimekkoinen tyttö. Itkemässä, kiven päällä. Normaalisti Lounatuuli olisi töksäyttänyt jotain kovin tunteetonta, mutta kerta kyseessä oli vasta lapsi, ei lohikäärme kyennyt käyttäytymään ilkeänkuivahkoon tapaansa. Ei hän voinut syyttää lapsia siitä, mitä vanhemmat sukupolvet olivat hänelle ja hänen lajilleen tehneet.
Varovasti siniharja kävi lähestymään tyttöä takaa päin, yllättävän hiljaisesti. Pienen sivuaskeleen johdosta mies kävi astahtamaan kiven vierelle, kumartuen pienesti, lähemmäksi tytön tasoa.
Metsässä ei ole kovin turvallista itkeä Siniparta kävi tokaisemaan, jahka oli pienesti rykäissyt ja antanut itsestään elonmerkkejä Ties mitä petoja täällä liikkuu Tai ihmisiä Tai haltioita Mitä ikinä saattaisitkaan pelätä
// Ja täällä olemme! //