Kirjoittaja Lörri » 23 Tammi 2014, 23:00
Suikka - kuin myös tiskin takana häärivä Matilda- säikähti Phoenixin huudahtaessa, karatessa äkisti pystyyn ja kallistuessa häntä kohden. Suikalla oli erittäin nopeat refleksit ja ketterä ruumis ikäisekseen mieheksi, jotka hänen elämäntapansa oli hänelle suonut, ja jalat harallaan mies loikkasi taaksepäin tuoliltaan, jääden jännittyneenä seisomaan sen toiselle puolelle. Feenix ei kuitenkaan - ainakaan toistaiseksi - käynyt hänen kimppuunsa, joten mies jäi aloilleen, ja katseli tarkkaavaisena Phoenixin kasvoja ja hurjia punaisia silmiä.
Huh! " Kyllä tiedän." Suikka sanoi , ja kiirehti lisämään; " Haen tytön tänne, ihan heti." Hän ei jäänyt odottamaan enempiä reaktioita Phoenixilta, vaan kierähti kannoillaan niin pontevasti , että pitkän takin lieve hulmahti ilmassa; harppoi Matildantuvan ovelle, ja katosi.
Räme oli ilmestynyt hurjaa laukkaa, huurteen harmaamana Jeedin tuvan ovelle, ja vaatinut terävästi haukkuen Naun lähtemään mukaansa. Nau pelästyi koiransa käytöstä. Hän oli varma, että nyt oli jossain jokin hätä, sillä niin kiivasta oli koiran käytös. Nau ei ehtinyt pukeutua sen kummemmin; hän heitti vain harmaan hupullisen villaviitan ylleen, tuohivirsut jalkoihinsa ja juoksi koiran perässä ulos pakkaseen. Hän tiesi että Räme oli ollut Suikan matkassa, joten hän ilman muuta pelkäsi, että miehelle oli tapahtunut jotain. Nau juoksi minkä hameenhelmoiltaan ja tuohivirsuiltaan pääsi. Ensimmäinen kerta pidempään aikaan; kun hän saattoi muistaa, jolloin hän kaipasi vanhoja ja luotettavia nahkasaappaitaan. Räme vei häntä niin sanottua kylän keskustaa kohden. Pakkanen käristi inhottavan tuntuisesti keuhkoissa, mutta Nau ei piitannut siitä. Valtoimenaan hulmuavat hiukset saivat hetkessä samanlaisen kuurapeitteen, kuin Rämeelläkin oli turkissaan.
Viitan alla Naulla oli yllään ohuehko ja väljä, lohenpunainen pellavapaita, jonka korkeassa kaula-aukossa ja pitkien hihojen suissa pursuilivat röyhelöt. Hänen entistä uhkeammat rintansa olivat vailla minkäänlaista kuretta paidan alla; Tämäkin hankaloitti juoksemista. Nau eli elämää, jossa moisia ei juuri oltu tarvittu. Hän ei tavallisesti juossut, ratsastanut tai kiipeillyt, eikä tehnyt mitään muutakaan, jossa vallaton rintavarustus olisi ollut haitaksi.
Hame oli karkeampaa pellavaa, ja ulottui nilkkoihin asti, aiheuttaen sekin melkosien esteen rivakalle etenemiselle. Hame oli väriltään samaa lohenpunaista kuin paitakin. Uumilleen Nau oli sitonut valkean esiliinan jonka reunoja yhtälailla kiersivät röyhelöt.
Puvun lohenpunainen väri kyllä sopi Naulle, korostaen naisen rusottavaa hipiää ja vapaana hulmuavaa puolukanpunaista kiharamerta, mutta se ei todellakaan sopinut siihen persoonaan, joka sitä kantoi. Ainakaan siihen, kuka tämä oli aiemmin ollut. Nau ei kantanut yllään korun korua, ellei Jeedin vaatimatonta kultaista vihkisormusta vasemmassa nimettömässä laskettu. Askelten tahdissa ei helissyt messinkirenkaiden kilinä, kaulalla ei välkkynyt ketjujen hohde.
Kuitenkin naisesta tihkui yhä eroottisuus, voimakkaana. Hän oli oikeastaan hieman laihtunut aiemmasta. Seurauksena suhtkoht liikkumattomasta elämäntavasta hänen lihaksensa olivat lähes kadonneet. Mutta lapsen saaminen oli entisestään muhkeuttanut hänen rintojaan ja lanteitaan, joten luontainen tiimalasivartalo oli näin vain korostunut, vatsan käydessä kapeammaksi lihasten kadotessa. Kylän miehet; he kyllä tiesivät, kuka oli Jauholan Jeedin Nau. Usein häntä katsottiin, ja monien miehen päiväunet koskettivat tätä kaunispiirteistä naista, joka oli kuin heidän kotikylänsä kaduilla asteleva elävä pala fantasiaa. Hekuma liikkui naisen lanteilla, jäsenissä, koko olemuksessa, mutta itse hän ei sitä enää tiedostanut, ei tarvinnut, eikä kohdistanut mihinkään. Hänelle se oli poissa, mutta ei tuo voimakas ominaisuus siitä huolimatta suostunut uinumaan, vaan tihkui ympäristöönsä kuten ennenkin.
Naisen vihreistä silmistä oli kaikonnut hänelle niin luontainen pilke. Kaikki se leikkisyys, villeys, ilkikurisuus ja elämänpalo, sisäinen tuli, oli vetäytynyt pois, ja tilalla oli kaunis kaihomielisyys ja surumielinen kimallus. Nau oli jollain tasolla luovuttanut elämästä ja hyväksynyt kohtalonsa uinuvan pikkukylän rauhallisena osasena, kuuliaisena vaimona ja velvollisuuden tuntoisena äitinä. Hän ei enää edes kaivannut metsään, ratsastamaan tai saalistamaan, ei yöpymään rätisevän nuotion ääreen. Hän ei kaivannut Obelin pohjattomaan kirjastoon ahmimaan tietoa kaikesta mitä maailmassa oli. Hän ei kaivannut ulkomaailmaan, kaupunkeihin ja seikkailuihin, hän ei oikeastaan kaivannut oman kotipiirinsä ulkopuolelle. Hänelle riitti pienen poikansa ja kotieläinten hoito ja taloudesta huolehtiminen. Tai niin hän oli päättänyt. Yhtä hän vain kaipasi, saamatta siltä rauhaa. Vuoteessa miehensä vierellä, hän kaipasi. Suostuessaan kuuliaisesti ja kiltisti miehen hyväiltäväksi ja rakasteltavaksi; hän kaipasi. Vihkialttarilla, hän oli kaivannut; tuntenut tekevänsä väärin. Ja katsoessaan pientä poikaansa joka aamu, joka päivä ja ilta, hän kaipasi, ja näki kaipauksensa kohteen tässä lapsessa, niin elävänä ja niin läsnä.
Naun vanhemmat olivat aluksi olleet iki onnellisia saadessaan tuhlaajatyttärensä takaisin ja nähdessään hänessä tapahtuneen mielensä myötäisen muutoksen. Tytöstähän oli tullut aivan oikea nainen! Ei enää mikään kuriton ja kesytön hurjapää, jonka tulevaisuudesta saattoi olla vain hyvin huolissaan. Nau käytti hameita, oli kasvattanut upeat hiukset, jotka ulottuivat aina puoleen selkään, oli astunut hyvään avioliittoon, saanut perheen lisäystä ja mikäs tässä enää oli? Ei ollut murhetta lapsesta.
Vain Suikka oli alusta asti nähnyt mitä tapahtui, ja oli ehkä ainoa, joka hänen sydäntään saattoi ymmärtää. Hän näki tytön tuskan ja masennuksen, alistumisen ja luovuttamisen, sekä särkyneen sydämen aiheuttaman tuskan, mutta myöskin lapsosen tuoman suuren ilon ja hellyyden. Suikka oli myös ainoa, jolle Nau oli kertonut kaiken asioistaan, juuri niin, kuin ne olivat menneetkin. Suikka oli viimeaikoina nähnyt tytön tilan vain pahenevan, ja hän oli keskustellut Kaarinin ja Roon kanssa vakavasti, koettaen avata heidän silmänsä. Pariskunta oli aluksi ollut hyvin hämmästynyt ja epäuskoinen, mutta vähitellen hekin olivat alkaneet miettiä asioita, ja ehkä Suikka oli kylvänyt jonkinlaisen ymmärryksen siemenen.
Suikka oli aivan juuri ennättänyt poistua paikalta, kun Räme loikki kiivaasti puiset portaat ylös Matildantuvan kuistille, läähättävän; pakkasen että ponnistuksen punaaman Naun kiirehtiessä sen perässä parhaansa mukaan.
Nau tuuppasi rajusti oven auki. Kylmän ulkoilman sekoittuessa yhdeksi tuvan lämpimän ja kostean ilman kanssa, nainen seisoi hetken keskellä huurupilveä, voimatta nähdä mitään. " Suikka!? Missä suikka on? Matilda, mikä täällä on hätänä!?" Nau kysyi kiivaasti, tuupaten oven jäljessään kiinni.
Nostaessaan katseensa hän näki Phoen suoraa edessään.
Hetkisen Nau vain tuijotti outo, venähtänyt ilme kasvoillaan. Kesti hetken, ennenkö viesti välittyi verkkokalvoilta hänen aivoihinsa. Käsi lennähti suun eteen, mutta ei mahtanut mitään huudahdukselle, joka Nausta lähti. Naun sydän takoi hirveää vauhtia. Ensin hän asteli takaperin muutaman epävarman askelen, saaden sitten vauhtia jalkoihinsa. Hän kääntyi ovelle, ja koetti kiskaista sen auki, mutta uksi ei suostunut aukenemaan. Nau kuuli Matildan sanovan jotain jossakin, muttei piitannut siitä. Hän halusi pois! Nau ryskäsi ovea jo pakokauhun ja epätoivon vimmalla, kunnes se yhtäkkiä lennähti selälleen, saaden naisen kompuroimaan ja liki kaatumaan. Hän kompuroi edelleen ulos ovesta kuistille, jalkojen lähtiessä juoksemaan kohti portaita, ja pois! Mutta hänen kätensä eivät tehneetkään yhteistyötä toisen raajaparin kanssa, vaan ne nappasivat kiinni kaiteesta joka kuistia reunusti, ja nykäisivät hänet täydestä vauhdista pysähdyksiin puristuen jäisen puun ympärille lujasti. Päässä suhisi, ja hänen vartalonsa tärisi kauttaaltaan; rasituksesta, ja järkytyksestä. Hulluksiko hän oli tulossa?! Näkikö näkyjä, ja sekoili sitten kuin mielipuoli?! Vai....Nau kääntyi hitaasti katsomaan ovea kohti. Oliko se ihan oikeasti ollut Phoenix?
/ Jonkinmoinen Hittinen /