Beauty and the Beast

Mättäitä, puskia, kiviä, havu- ja lehtipuita, kukkuloita. Mitä ikinä metsä pitääkään sisällään. Metsän reunat ovat tasaista, usein lehtimetsää, mutta mitä syvemmälle metsään vaeltaa, sitä hankalammaksi ja aaltoilevammaksi maasto muuttuu. Metsää on silmänkantamattomiin, aina Cryptin etelärannikolta pohjoiseen, Kleth vuorille ja niistä eteenpäinkin.
Metsästä löytyy vaikka mitä enemmän ja vähemmän mukavaa. Pohjoisemmasta metsästä löytää melko usein raunioituneita kivirakennuksia, jäänteitä kylistä. Metsästä löytyy kuitenkin myös toimivia, pieniä kyliä, joista suurin osa on ihmisten hallinnassa. Osa kylistä on täysin ihmisten asuttamia, osa taas koostuu suurimmaksi osaksi taruolennoista. Haltioilla ei ole yksittäisiä kyliä pitkin metsää, vaan heillä on yksi, suuri kylä piilossa metsässä.
Käräjäkivet ovat yksi tunnetuimmista muinaispaikoista metsässä. Käräjäkivet ovat suurehko rinki isoja, istumakelpoisia kiviä, joiden keskellä on yksi isompi, pöytää muistuttava järkäle.

Viimeisimmän tannersodan jälkeen haltiat ovat ottaneet metsää haltuunsa. Yksin liikkuvien ihmisten on parasta varoa haltioiden partioivia joukkoja. Myös ihmisten karavaanien, jotka käyttävät metsäteitä, pitää varoa haltioita. Haltiat eivät kuitenkaan ole ainoa uhka metsäteillä ja poluilla. Satunnaiset maantierosvot vaanivat pahaa-aavistamattomia uhrejaan vakiopaikoissaan.
Metsäteitä on rutkasti. Suurin osa niistä on tarpeeksi leveitä ja hyväkuntoisia vankkureille, jotka saattavat matkata kylien välillä, jopa kaupunkiin. Teitä menee aina eteläisimmästä päästä pohjoiseen. Metsätiet ovat kauppiaiden suosima reitti maantierosvoista huolimatta, sillä arojen tiet ovat alttiita lentävien olentojen, kuten lohikäärmeiden hyökkäyksille.

Valvoja: Crimson

Beauty and the Beast

ViestiKirjoittaja Ylva » 19 Tammi 2014, 14:50

(Vahti karhuineen)

Nainen oli vetänyt ruskean, turkisreunaisen viitan hupun päähänsä suojaksi kylmää ilmaa vastaan. Sen alta näkyi mustat hiukset, joihin oli tipahdelut puiden osilta muutamia lumipisaroita. Haaleansininen leninki näkyi viitan lomasta ja sen helma laahasi maata jättäen lumeen laahausjäjelt saappaiden jälkien lisäksi. Onneksi lumi ei ollut näin syvällä metsässä kovinkaan paksua, mikä helpotti liikkumista. Se ei kuitenkaan lohduttanut naista, jonka hansikoitu käsi oli kietoutunut puisen sauvan ympärille, minkä liike lopulta pysähtyi kuten naisen eteneminenkin. Albine nosti vapaan kätensä siirtääkseen huppua hieman taaemmas ja jääsilmät katselivat ympärille valkeassa metsässä. Aurinko paistoi häikäisten silmiin kun yritti nostaa katsettaan ylemmäs. Nainen huokaisi raskaasti ja hänestä tuntui pahasti että oli onnistunut eksymään suunnastaan. Ei sentään kiertänyt ympyrää kerta ei ollut törmännyt omiin jälkiinsä, mutta alkoi olla aika varma siitä ettei myöskään liikkunut sinne minne oli ollut aikeissa. "Hitto", neitokainen sihahti ääneen ja näytti heti syylliseltä päästellessään ikävän sanan suustaan. Pikimusta korppi lehahti alas jostain puunoksalta ja rääkäisyn myötä laskeutui naisen olalle. "Niin, niin, minä tiedän", nainen huokaisi linnulle, jonka päätä rapsutti hetken ennen kuin jatkoi matkaansa.

Matkasauvansa avusta huolimatta neitokainen ei huomannut petollista koloa ennen kuin se oli liian myöhäistä. Lumi oli peittänyt kivenkolon, johon nainen epäonnisena astui suoraan. Albine kiljahti ääneen jalan upotessa jonnekin turhan syvälle, nainen menetti tasapainonsa ja kaatui maahan tuntien kipeän vihlaisun jalassaan, joka oli uponnut melkein polvea myöten jonnekin. Sauva oli tipahtanut naisen kädestä ja varis rääkäisyn myötä lehahtanut lentoon ja läheisen puun suojaan tuijottamaan emäntäänsä tummilla silmillään. Albine veti henkeä muutaman kerran yrittäen saada poukkoilevan sydämensä rauhoittumaan. "No niin..." nainen mumisi ääneen ja yritti saada vedettyä jalkaansa takaisin maanpinnalle todetakseen, ettei saanut sitä kokonaan pois. Kaikenlisäksi jalka tuntui olevan tyhjänpäällä joten oli onnistunut löytämään jonkinlaisen maanalaisen onkalon, jopa ehkä jonkun eläimen pesäkolon, mihin ikinä jalka sitten oli päätynytkin. Hame ei tehnyt itsensä irrottamisesta yhtään sen helpompaa, mutta muutaman kerran jalkaansa riuhdottua naisen oli pakko pitää taukoa ja todeta sen olevan jumissa. Raskas huokaus karkasi arpisen naisen huulita ja tuo heitti hupun päästään nähdäksen paremmin. Hansikoidut kädet alkoivat siirtelemään lunta pois jalan ympäriltä. Albine mietti auttaisiko joku loitsuistaan tähän pulmaan, saisiko kenties jalkana irti saappaasta, mutta mitä sitten? Keskellä metsää ilman toista kenkää tälläisellä kylmyydellä ei oikein houkutellut. Eikä kenkä sen puoleen tuntunut lähtevän irtikään.
Ylva
 

Re: Beauty and the Beast

ViestiKirjoittaja Vahti » 19 Tammi 2014, 15:45

#Karhuväki saapuu! Tyttytytytytyyy!#

Puolihaltia ei ollut ainut näissä metsässä kulkeva olento, eikä nyt tarkoitettu puussa rapisuttavia oravia, kauempana kulkevaa peuraa tai lumenalla pikkukäytävissään kulkevia jyrsijöitä. Yksi niistä, metsähiiri, vilkaisi kivionkalosta läpi mennessään ylhäällä leijuvaa jalkaa viikset väristen kunnes nopeasti jatkoi matkaansa jalan liikahtaessa onkalossa. Se ei halunnut joutua ketun kuonoon tai mikä otus ikinä olikaan löytänyt tiensä jyrsijöiden tunneleihin! Mutta yksikään näistä otuksista ei ollut se, mihin aiemmin oltiin viitattu. Ei.
Tämä otus oli hieman harvinainen esiintyjä lumimaisemissa, sillä sen pitäisi tähän vuodenaikaan olla jossakin nukkumassa talviunta kevääseen asti. Iso, metsän valtias joka himoitsi hunajaa ja tallusteli suuri takamus perässä vaappuen puiden lomassa.
Aivan, karhuhan se. Muttei mikään tavallinen karhu, vaan tässä karhussa oli jotain erikoista muihin tavallisiin metsäneläimiin verrattuna...

Suuri uroskarhu oli kuullut huudon, sellaisen mikä ei voinut lähteä eläimestä vaan kaksijalkaisesta. Ja kuten yleensäkin tämän karhun kanssa, se oli oitis lähtenyt tutkimaan huudahduksen syytä tai kuka sen oli päästänyt. Se että uroksen piti poiketa omalta polultaan veljensä luokse ei haitannut, kyseessä kun ollen yllätysvierailu. Ei se jääräpää takkupää minnekään sieltä häipyisi parissa kuun kierrossa.
Livertäjä kohosi kahdelle takajalalleen, nuuski ilmaa kuono viheltäen vaimeasti kun mesikämmen otti askeleita eteenpäin, puoliksi kävellen ihmisenlailla kohti ääniä jotka terävät karhunkorvat nappasivat kylmässä ilmassa. Tämän vuoden talvi olikin ollut erityisen häijy. Kylmyys oli purevaa ja nuoli kylmyyttään säästelemättä iholle turkinkin läpi.
Mutta eräs tietty mieliteko oli pakostikin herättänyt karhun talviuniltaan...

Mutta siis, tätä uutta tutkimaan! Ja kas, jo kaukaahan sen haistoi, että kaksijalkainen todellakin oli kyseessä. Nainen, vaikka senhän jo äänestä oli voinut arvata. Se olisikin hauska kuulla iso tosimies kiljaisemassa naisen lailla!
Livertäjä pudottautui kaikille neljälle kämmenelleen kulkemaan, lymyten puiden takana ja vilkuillen kauempana selkeästi valkeaa lunta vasten erottuvan hahmon mikä makasi oudosti maassa. Mutta kyllä se liikkui joten elävä se oli yhä.
Omissa ajatuksissaan jokin Livertäjällä napsahti, ja tämän suupielet kohosivat epäkarhumaiseen hymyyn kun tämä alkoi lähestymään tätä naikkosta...
Ja heti tultuaan mustahiuksisen neidon huomaamaksi päästikin metsää tärisyttävän karhunkarjaisun, päätään heiluttaen ja edeten nopeaa vauhtia kohti tätä hameellista kaksijalkaista, lumi pöllyten punaturkkisen karhun ympärillä.
Sen vaaleanruskea kuono rypistyi kun se esitteli hampaitaan taipuisten huuliensa alta, pysähtyen parin metrin päähän neitokaisesta ja nousten kahdelle takajalalleen.
Sekä samantien, pokka pettäen, päästi kesken komean karjaisun pärskähdyksen. Sellaisen tukahdutetun kun ei haluttu nauraa. Mutta Livertäjä oli keveämielinen ja nopeasti tämä alkoikin nauraa koomisesti suuria kämmeniään keskenään läpsyttäen, takamukselleen tipahtaen.
Kontio nauru raikasi tämän katsellen ilkikurisesti neitoa.
Kaksijalkaiset olivat niin hauskoja!
Vahti
 

Re: Beauty and the Beast

ViestiKirjoittaja Ylva » 19 Tammi 2014, 18:30

Naisen selkäpiitä kylmäsi epämiellyttävä tunne juuri ennen kuin kääntyi pelästyneenä katsomaan jonkun lähestymistä. Karhu, komea ilmestys kaiken kaikkiaan, mutta otus näytti uhkaavalta lähestyessään vimmatusti ja noustessaan takajaloille. Nainen veti napakasti kylmää talvi-ilmaa keuhkoihinsa ja nosti vaistonvaraisesti käsivarren suojaamaan itseään. Magia väreili siinä hetken ja jos kangas ei olisi peittänyt ihoa olisi se näkynyt siinä epämääräisenä valona. Suojaloitsu oli melkein päässyt tunnekuohon myötä vapaaksi, mutta Albine oli saanut itsensä kuriin juuri ajoissa. Hän ei halunnut olennolle pahaa, eikä hän myöskään halunnut säikyttää tuota omasta pelostaan huolimatta. Pelko kuitenkin haihtui pian hämmennykseksi karhun alkaessa käyttäytymään hyvin epäkarhumaisesti. Nainen räpäytti pitkäripsisiä simiään ja tuo hämmennys kuvastui naisen kasvoilta. Samassa silmänräpäyksessä lähikuusesta lehahti musta korppi alas puusta ja rääkäisi kovaäänisesti syöksyen mesikämmenen kimppuun terävät koukkukynnet ojolla. Se ei kuitenkaan yrittänyt saada mitään todellista vahinkoa aikaiseksi, sillä karvaturri oli jo pysäyttänyt hyökkäyksensä. Varis antoi vain potut pottuina.

Kylmää talvipäivää halkoi yhtäkkiä heleä nauru mikä pääsi naisen huulilta koko näytöstä seuratessaan. Se loppui kuitenkin irvistykseen, sillä jalka oli yhä jumissa ja ikävässä kulmassa. "Piki! Lopeta ihmeessä... mitä ihmettä, kuka sinä olet, mesikämmen?" nainen kysyi katsoen eläinkaksikkoa. Korppi rääkkyi ja lopulta lehahti takaisin puuhun pois karhun ulottuvilta. Eläimessä oli jotain outoa, Albine tajusi sen nyt kun eläin ei rynninyt päätapahkaa päin. Ei hänen korppiystävänsäkään ollut ihan tavallinen. Pienni epätoivo tuntui hiipivän naisen mieleen kun tuo yritti taas kerran saada jalkaansa irti kivenkolosta, joka jatkui maanalle. "Voi Luoja", neito huokaisi.
Ylva
 

Re: Beauty and the Beast

ViestiKirjoittaja Vahti » 19 Tammi 2014, 19:53

Karhun koko kehoa värisyttävä nauru katkeili kun yhtäkkiä varis lehahti sen kimppuun tyhjästä, kontion kuitenkaan pelästymättä tai ärtymättä. Letkeästi se hieman kevein ottein huitoi tassuillaan turkkiaan kynivää lintua, samalla hihittäen suupielet koholla. Mokoma tyhmä lintu, eikö tajunnut pilaa? Kontio suojasi lopulta päätään molemmin kämmenin virnuillen tyhmännäköisesti, vilkaisten silmillään hupaisesti nauravaa naikkosta.
No niin näetkös korppi, vai mikä sinä nyt olikaan, ettei mitään hätiä? Mene etsimään itsellesi joku mukava raato nokittavaksi mieluummin...
Johan se siitä lähti kun nainen komensi, Livertäjä olikin miettinyt että kaksijalka oli sen omistaja tai jotain, kontion vielä pitäen kämmeniään suojanaan hetken ja tarkkaili lintua että se varmasti asettui jonnekin muualle paikalleen kuin hänen päänsä päälle.
Ja johan päästiinkin esittelemään, tosin neito tässä näytti olevan jonkinmoisessa pinteessä kutsuen jotakin luojaa... Ai niin, sehän oli se joku ihmisten keksimä hahmo tuolla ylhäältä, jos Livertäjä muisti oikein?

"Livertäjä on nimeni neiti, ja toivottavasti ette äsken pelästyneet liikaa. Minun oli vain pakko hieman leikkiä kun me karhut välillä kiihdymme nopeasti, sekä tykkäämme temmeltää kaiken aikaa. Tosin veljeni sanoo minun olevan tavallistakin oudompi kun minulla on paha tapa kiihtyä vielä enemmän kuin karhut yleensä mutta minusta hän on vain hieman jähmeä mieleltään mutta kuten isä sanoi että erilaisuus on vain hyvästä. Ja niin, onkos jokin oudosti kun noin oudolla tavalla makaatte lumessa? Siitäkös se kiljaisu johtuikin?" Livertäjä puhua pälpätti vauhtiin päästyään, siinä istuaaltaan lumessa köllöttäen ja katsoen tätä neitoa pää hieman kallellaan, kummastellen.
Vahti
 

Re: Beauty and the Beast

ViestiKirjoittaja Ylva » 19 Tammi 2014, 20:28

Tavalliset karhut eivät puhuneet, eivät ainakaan kuten tuo mesikämmen tuppasi hölöttämään. Ihmetys kävi taas neidon kasvoilla, joka olisi kauniskin ollut, elleivät rujon oloiset arvet olisi kulkeneet naisen kasvoilla. Tietysti jos osasi nähdä niiden ohi oli neitokainen edelleen poikkeuksellisen viehättävä kiitos haltiaverensä ja sitäkin enemmän siro. "Livertelijä", neito toisti ja hymyili karhulle leveästi. "Hauska tutustua", nainen sanoi sydämellisesti. "Tai tuota... olisi mukavampaa jos en tosiaan olisi pienessä pinteessä", Albine selitti ja katsahti alas kohtaan johon oli kaivanut lunta pois jalkansa päältä. "Tuota", velhotar aloitti hieman empien ja nosti jäänsinisen katseen kontioon. "Mahtaisitko pystyä auttamaan minua?" nainen kysyi osoittaen jalkaansa. "Uskoisin saavani itseni irti jos saisit tätä kiveä liikutettua...ilman että se murskaa jalkani", neitokainen lisäsi hymyillen hieman vinosti. Naisen keskittymiskyky oli hieman hukassa, joten ei viitsinyt yrittää mitään loitsua siihen hätään vaikka teoriassa se olikin mahdollista. Neito oli tunteikas ja se tuntui yhä vaikuttavan suuresti hänen maagisiin kykyihinsä.

Korppi rääkäisi protestoivasti kuusenoksaltaa saaden naisen vilkaisemaan sitä pahkesuvaksi. Albine hymyili karhulle jäänsulattavalla lämmöllä. "Ymmärrän tietysti jos et pysty, mutta arvostaisin yritystä", neitokainen vakuutti. Hän tunsi itsensä kauhean nolostuneeksi yhtäkkiä koko tilanteesta ja kaikesta näkemästään huolimatta koko karhulle puhuminen tai tarkemmin sen puhuminen takaisin tuntui hassulta. "Ja turha pyydellä anteeksi, eihän mitään pahaa tapahtunut. Heh, säikähdin kyllä tietysti, olethan suuri ja voimakas... karhu, mutta loppu hyvin kaikki hyvin, eikö? Tuota... älkää käsittäkö väärin hyvä..kontio mutta puhuitte isästänne ja tuota ajattelin kun te olette... erikoinen karhu mahtaisikohan perheenjäsenenne olemaan kuten te vai...?" naiselle oli käynyt mielessä että ehkä tämä karvaturri tunsi jotain humanoideja jotka syystä tai toisesta olivat humanoideja. Ainakin neito toivoi niin, koska nilkkaa kivisti ja hänellä alkoi tulla kylmä. Vaikka karhu osaisikin näyttää tien oikealle polulle, ei pääsisi ajoissa pois metsästä ennen kuin aurinko laskisi ja yöstä oli tulossa kylmä.
Ylva
 

Re: Beauty and the Beast

ViestiKirjoittaja Vahti » 19 Tammi 2014, 21:14

Karhu hymyili ystävällisesti kun nainen totesi olevan hauskaa tutustua häneen. No tietenkin oli hauskaa, hänhän oli hauskin karhu koko Cryptissä. Varsinkin jos verrattiin hänen veljeensä ja muihin karhuihin, jotka tosin eivät osanneet ajatella kovin ihmismäisesti... Mutta ymmärrätte varmaan ajatuksen että Livertelijä koki itsensä kovin hauskana seurana jonka kanssa ei tullut tylsää, hän kun oli aina hyvä tarinan kertoja sillä hän tiesi paljon, paljon enemmän kuin karhut yleensä ja olihan hän verrattain fiksu koska oli utelias. Ja uteliaisuus oli aina hyvästä kuten isä sanoi sillä uteliaisuus avasi monia ovia, tiedättehän ne litteät puut joilla suljetaan ulkopuolinen pois? Niin siis, uteliaisuus oli hyvästä koska-
Ja jos antaisimme Livertäjän jatkaa selostustaan tästä hyvin vaihtelevasta aiheesta, emme koskaan saisi sille loppua, joten jatkakaamme siis tilanteen etenemistä.
"Niin, minkälaisessa pinteessä te olettekaan?" Livertäjä tokaisi malttamattoman innokkaana kuulemaan mihin pulaan kaksijalka oli itsensä saanut. Kontio oli kovin varma että saisi kyllä asian ratkaistua, mutta hänen tulisi vain tietää ensin mikä olisikaan ongelma! Heh~

Kontio nojasi hieman eteenpäin, tukien toisella tassullaan raskasta kehoaan kun katseli mikäs toisella olikaan ongelma niin johan se näkyi. Jalka jumissa jossakin! Nämä kaksijalat olivat sitten hupaisia kerrassaan, kyllä! Niin siroja ja pieniä että ne menivät helposti rikki mutta silti ne saattoivat jäädä mitä kummallisimmassa paikoissa. Kyllä iso koko oli vain hyväksi kaikille, kyllä. Eipähän tullut tällaisia tiukkoja ongelmia.
Varis tosin tuntui olevan karhun antamaa apua vastaan, mikä saikin Livertäjän vilkaisemaan siihen ylös, tokaisten eläinten yleiskielellä: "Äläs sinä puutu tähän pahanilmanlintu, raatojen nokkia! Neiti kysyi minua eikä sinua!"
Mitä tuollainen hento lintukaan edes kykenisi tekemään neidon avuksi, pah!
Mutta eipä kontio kerennyt kauaa irvailla linnulle takaisin kun nainen puhui hänelle jälleen, kontion kuunnellen uteliaan ilahtuneena että toinen oli utelias hänen isästään. Mikä mainio karhu hänkään olikaan!
"Voi kyllä, kyllä, kerron mielelläni perheenjäsenistäni, mutta antakaas kun samalla autan teitä tuosta pulasta. Ehkä jyrsijän kolo siällä tai jotain", Livertäjä totesi kammeten itsensä seisomaan neljälle jalalleen, kiertäen neitokaisen tämän jumiin jääneen jalan luokse ja katsellen hetkeen aikaa. Nuuhki ja kuunteli.
Jyrsijältä se hiukan tuoksahti.
Varovasti, kynsiään varoen, kontio alkoi siirtämään suuria määriä lunta jalan ympäriltä, tunnustellen irtokiviä sen ympäriltä.
"Katsokaas, minä ja veljeni sekä isäni olemme hieman erikoisia karhuja. Ei siinä mitään pahaa ole kuten vanhempamme aina sanoivat. Koska olemme erilaisia karhuja me selviydymme paremmin kuin tavallinen karhu yleensä. Me voimme rakentaa itsellemme koteja turvapaikaksi, tiedämme miten hoitaa haavoja, miten välttää vaaroja ja hämmentää metsästäjät päästämään meidät vahingoittamatta pakoon. Kyllä, erilaisena karhuna on hyvä olla neiti hyvä", Livertäjä virnisti hyväntahtoisesti kauniille neidolle, jatkaen kaivua.
"Äitimme oli tosin tavallinen karhu se, mutta rakasti meitä silti eikä ajanut pois kuten emokarhut yleensä. Minä ja veljeni olemme tulleet kuitenkin isäämme Ihmismieleen. Siinä jos koskaan oli maan paras karhu, terävä kuin nuolenpää ja tiesi yhtä sun toista. Minä olen tietenkin älykkäämpi kuin veljeni Hunajankieli joka tosin kulkee nykyään nimellä Karhuntakku. Hän asustaa näitä metsiä kuulkaas muuten.
Hieman jähmeä mieleltään sekä pikku onnettomuuden jälkeen äreä mutta hyvä hunajan tekijä. Olinkin kuulkaas juuri menossa hänen luokseen, koska ajatus hunajasta herätti minut talviunilta. Haluaisitteko tekin hunajaa? Olen varma että hänellä on salakätkössään paljon vaikka susilaumalle mutta hän ei sitä mielellään jaa. Mutta minä aina löydän hänen kätkönsä. Katsotaanpas..."
Livertäjä oli juuri saanut kyntensä livautettua neidin kengän ja sitä paikallaan pitävän kiven väliin, hieman sitä nytkyttäen.
Kyllä, liikkuihan se. Jospa nyt hieman...
Kontio nykäisi koko hartiavoimillaan, toisen, kolmannen- Ja sittenhän se sieltä irtosi, jäätyneet juuret repsottaen kun Livertäjä sen nopeasti kieritti pois kolosta ja jalan päältä.
"Non niin johan siitä päästiin eikös vain. Miten on vointi neiti? Onko jalka vielä hyvänä? Voin tosin kantaa teidät veljeni luokse, se olisi miellyttävää tehdä, saisin nähdä sen yrmyn naamalla jotakin ihmetystä pitkästä aikaa", Livertäjä nauroi, jo päättäneenä että neito tulisi hänen mukaansa veljeä tapaamaan. Ja miksipä ei? Porukallahan se hauskempaa on!
Vahti
 

Re: Beauty and the Beast

ViestiKirjoittaja Ylva » 19 Tammi 2014, 21:52

"Ihanko totta? Teillä todellakin on erikoinen perhe Livertelijä", neito sanoi kohteliaasti samalla kun karhu puuhasteli naisen jalan tietämillä. "Kyllä, erikoisuus on hyvä. Olet todella miellyttävä karhu", neito sanoi todella tarkoittaen sanojaan. Kaikki erilainen ja erikoinen kiehtoi naista suuresti ja näki molemmat vain positiivisena asiana. Tämä karhuerhe kuulosti todellakin sellaiselta. "Voi kyllä, hunaja on erittäin hyvää", neitokainen myönsi hyväntuulisena. Hunaja etenkin teen kanssa oli naisen mieleen kuten muukin makea. Albine ei voinut olla huokaisematta helpotuksesta kiven liikkuessa pois tieltä ja sai vedettyä jalkansa ulos kolosta. "Kiitos paljon", neitokainen henkäisi ja liikutteli nilkkaansa ja irvisti. "Ei se kovin paha ole, kiitoksia vain", nainen totesi ja kampesi itsensä pystyyn kokeillen painoa jalalleen. Nilkka tuntui hieman aristavan, mutta ei pahasti joten se todennäköisesti oli vain ruhjeilla. "Kyllä tämä tästä", neitokainen vakuutti yhä hymyssä suin. Hymy sai naisen silmät tuikkimaan lämpimästi. Albine kurotti kein takaisin käteensä ja korjasi olkalaukkuaan olallaan. Nainen nojasi keppiin saaden siitä tukea liikkumiseen. "Kieltämättä lämmittely voisi tehdä hyvää", nainen lisäsi tuntien kylmän ilman purevan vaatekerroksen läpi iholle ja luihin sekä ytimiin. Nainen värähti kylmästä, mutta yritti hymyillä urheasti.

"Jos veljeäsi ei haittaa, olisin otettu jos voisin nähdä hänen kotinsa ja kenties maistaa hänen tekemää hunajaansa", Albine totesi siistien leninkiään siihen tarttuneesta lumesta. Neito odotti karhun näyttävän tietä olettaen että tuo oli yhä sitä mieltä ett vieraita otettiin vastaan. Karhun lähtiessä näyttämään tietä neitokainen seurasi tuota ottaen tukea kepistään ontuen hieman kovia kokenutta nilkkaansa. "Onko veljesi kotiin pitkäkin matka?" nainen tiedusteli toivoen ettei se ollut kovin kaukana koska oli jo ihan kohmeessa ja mitä enemmän käytti nilkkaa sitä kipeämmäksi se tuli. Lepo tekisi sille hyvää kuten myös lämpökin.
Ylva
 

Re: Beauty and the Beast

ViestiKirjoittaja Vahti » 19 Tammi 2014, 22:10

Haittaa? Hunajakielelle? No ei todellakaan, se yrmynaama tarvitsee seuraa ja piristystä, hyvä kun ei ole erakkona jo pahasti höperöitynyt! Livertäjä naurahti neidon puheille, todeten hyvätuulisesti: "Ei, ei häntä haittaa ollenkaan. Ja vaikka haittaisi minä määrään koska olen isoveli. Hänellä on hiukan ikävä naama mutta todella hän on lämminsydäminen karhu." Tai ihminen. Tai mies. Karhumies... Kummin sen nyt vain näkikään tai tahtoi nähdä. Ja se lämminsydän sykki jossakin syvällä, hyyyvin syvällä kivi-, sora- ja hiekkakerrosten alla. Mutta ehdottomasta sykki, elossa. Hieman kuivahtaneena ja kurtistuneena. Kyllä se vielä eli.
Tästä tulisi hauskaa.

Kontio seurasi miten kaksijalka käytti keppiään tukena, kunnes sitten varmana toisen valmiudesta lähti mesikämmen tallustelemaan lumessa kohti takaisin omille jäljilleen ja reitilleen, lähtien luottavaisinmielin astelemaan veljensä kololle. Tosin, mitä nyt välillä vilkaisi yläilmoihin jos se varis yhtäkkiä päättäisikin taas hyökätä... Mutta leikki leikkinä, ei sellainen pikku varpunen mitään saisi aikaiseksi!
Jaa pitkä matka? Vaikea miettiä sitä ihmisten tavoin, katsotaanpas...
"Ehkäää... Kolme neljä pitkää mäntyä? Veli tykkää eristäytyneisyydestä, joten hän rakensi itselleen kolon ison puun alle ja teki sen sulautumaan maastoonsa. Puista puheen ollen hän ajoi minut usein pentuna puuhun kun häntä vähäsen kiusoittelin, nopea ärtymään hän on aina ollut, mutta ei se pahemmin minua estänyt hänelle livertelemästä puusta kun hän ei pahemmin tykkää kiipeillä. Voitko kuvitella?! Karhu joka pelkää kiivetä? Hah! Äiti se usein sitten joutui tulemaan väliin kun isä oli metsästämässä ruokaa, hän oli kyllä taitava saaden usein isoa riistaa käpäliinsä, luulen kyllä että hän käytti jonkinmoisia kaksijalkaisten ansoja tiedäthän? Mikä muuten onkaan nimenne? Ja minne olittekaan menossa neito hyvä? Ei tällainen metsä sovi kauniille neidoille kun on kaikenlaisia ilkeitä karhuja pelottelemassa ja variksia repimässä hiuksia päästä."
Vahti
 

Re: Beauty and the Beast

ViestiKirjoittaja Ylva » 19 Tammi 2014, 23:01

Nainen hymyili karhun puheille pysyen kohteliaasti hiljaa toisen puhuessa. Neitokainen ei voinut olla nauramatta karhun tarinalle koko puuhun kiipeämis hommasta. "Sellaista se on", nainen sanoi hyväntuulisesti tarkoittaen veljesten kisailua. "Oi, anteeksi unohdin ihan esittäytyä. Minun nimeni on Albine, anteeksi käytöstapani", neitokainen sanoi miettien karhun olevan varsin hyvätapainen ja miellyttävä. Hassua sinänsä kerta kyse oli nimenomaan karhusta. Toisaalta eläimet olivat yleensä fiksumpia mitä ihmiset tai ei-ihmiset. "Ei pelkäämisessä ole mitään vikaa, kaikki pelkäävät jotain", neito sanoi ja tuntui toruvan toista lempeästi edes huomaamatta sitä. Matka ei kuulostanut niin kamalan pitkältä ja nainen oli siitä hyvillään. Maastoon sulautuvasta asuinpaikasta nousi naisen mieleen jopa maaginen kuva kuin jossain saduissa ja innostus paikan nakemisestä nousi kuplien neitokaisen sisällä.

Käveleminen tuntui ikävämmältä, neito kuitenkin yritti olla näyttämättä sitä. "Perheesi kuulostaa varsin viehättävältä", neito totesi tajuten samalla ettei vastannut mesikämmenne kysymykseen. Neidon hymy muuttui hieman häpeileväksi ennen hänen sanojaan "Ikävä kyllä taidan olla eksynyt polultani. Olen kyllä matkannut jo jonkun aikaa, mutta ikävä kyllä suuntavaistoni ei ole parhaimpia", Albine totesi ja vilkaisi ylös korppinsa suuntaan joka seurasi kaksikoa lehahtelemalla puusta toiseen. "Pikistä on oikeasti apua, mutta tuota... taidamme molemmat olla eksyneitä", korpilta pääsi protestoiva rääkäisy asian suhteen. "Tai pelkäämpä että olen vienyt meidät liian eksyksiin jotta Piki osaisi auttaa", Albine selitti noloissaan. "Tai sitten siitä tämä on hauska pila", nainen sanoi naurahtaen.
Ylva
 

Re: Beauty and the Beast

ViestiKirjoittaja Vahti » 20 Tammi 2014, 00:30

Livertäjä naurahti: "Ei sinun tarvitse anteeksipyydellä Albine neiti! Minähän se tässä tökerö olen kun pelästyttelen jo muuten ahdingossa olevia neitoja." Kontio melkeinpä teki omaa, syvää polkua lumeen talsiessaan ruhollaan siinä eteenpäin varmaankin helpottaen myös mustatukan kulkua jotenkuten. Ja kyllä, hänen perhe on varsin viehättävä, varsinkin hänen veljensä. Oikea hymysuinen koko ajan, jos huomaatte ironian~
Livertäjä tuhahti virneen kera naisen selitykselle, vilkaisten itsekin varikseen ja leveästi virnistäen, ilkikurisuuden sävy äänessään, totesi: "Minä veikkaan että kyse on tuosta linnusta ja sen suuntavaistosta. Kuuleman muuttolinnuilla on hyvät suuntavaistot, mutta miten on varisten, korppien ja harakoiden laita? Nehän eivät suuntavaistoja pahimmin käytä varkaissa ollessaan!" Livertäjä nauroi omalle vitsilleen tökkiessään sanoillaan lintua. Siitäs sai kun kävi häntä nokkimaan!

Livertäjä nuuhki välillä ilmaa, vaihtaen suuntaa hieman korjatakseen heidän reittiään, kuunnellen välillä pää koholla... Karhut, kuten muutkin eläimet, olivat aina tietoisia ympäristöstään. Vaikka olisivatkin ihmismielisiä.
Pianpa kaksikko saapuikin perille, tai siltä se vaikutti kun Livertäjä itse niin totesi ääneen: "Jaahas, taidan haistaa velipojan kotireviirin jo, se vanha ärjy. Minä hoidan sitten puhumisen, velikulta voi olla hieman epäluuloinen vieraita kohtaan", Livertäjä totesi iskien silmää puolihaltialle, kun he alkoivat tulla pienelle aukealle suuren suurten puiden keskelle.
Karhuntakku katsoi aina ettei jättänyt pahemmin mitään merkkejä elinpaikastaan, piilotellen tekemiensä onkaloiden eli varastojen, pusikoiksi naamioiden ja muiden moisten silmänkääntötemppujen taakse tavaroitaan joita ei pitänyt sisällä. Kuitenkin maassa olevat jäljet, joita ei ollut jo jonkin aikaan kestäneet poutapäivät peittäneet, paljastivat muuta suunnaten suuren suuren havupuun rungolle siitä kadoten kuin seinään.
Mikään ei juurikaan antanut ilmi että puunrungon sisällä tai ehkä ennemminkin sen alla asusteli joku.
Jos olisi osannut kuitenkin katsoa ylöspäin, saattoi nähdä muutamien kymmenien metrien päässä puunrungon sivussa olevasta kolosta nousevan harmaata savua.
"Veli taitaakin olla kotona, savusta päätellen", kontio uumoili talsiessaan kohti jälkiä, sotkien ne pian omiinsa, ja puunrungon luokse. Ja näin lähemmin katsottuna, saattoi siitä erottaa oven.
Ovi oli puinen ja naamioitu osaksi puuta sen päälle asetettuna pienillä nauloilla puunrungon kaarnalevyjä.
Oivallinen naamiointi suorastaan, jo oli veljellä älliä.
"Hunajakieli! Avaa ovi!" Livertäjä kutsui oven läpi ja tömäytti toisella etutassullaan pari kertaa ovea, kuunnellen sitten pää hieman kallella. Aikaa kului niinkin kauan, että tiesi ettei ovea oltu avaamassa missään vaiheessa.
"Tiedän että olet siellä Hunajakieli! Avaa ovi jo! Tänne jäätyy!"
....
"Anteeksi neito Albine", Livertäjä totesi kohteliaasti ja ärähti vähän kovemmin ovelle: "JOS ET AVAA RIKON OVEN VOIMIN JA SINULLA ON SIINÄ SITTEN TYÖTÄ KORJATA SE!"
......
"Selvä!"
Ja pian alkoi ovi natista, kun karhu kohottautui takajaloilleen ja alkoi asettaa omaa elopainoaan ovelle etutassut sitä vasten...

Karhuntakku todellakin oli kotonaan, mutta hyvin kieltäytyvä päästämään veljensä sisään koloonsa. Puut palaen iloisesti kolon takassa ja luoden hämärää valoa onkaloon, oli Karhuntakku nukkunut nahka- ja turkkispedillään kaikessa rauhassa. Kunnes hänen unensa loppuivat tuon maanvaivan tultua häiritsemään häntä!
Aluksi hän ajatteli sulkea veljen typerät huudot ja asetti turkista tehdyn tyynyn päänsä päälle, vaihtaen kyljelleen. Mutta senkin läpi, terävä kuuloinen kun oli, veljensä huutelut. Mutta jääräpäisesti oli Karhuntakku päättänyt olla välittämättä, muristen että lähtisi jo hänen oviltaan.
Nyt oli talvi! Sen hölösuun pitäisi olla jo nukkumassa talviunia?! Olisi vain pitänyt mennä sinne luolille nukkumaan...

Ovi alkaen kuitenkin päästää kummia ääniä, Karhuntakun sydän hypähti, tämän ollen samantien jalkeilla pedistään ja äkkiä juosten ovelleen. Ei saatana! Jos se rikkoo sen niin kaikki on päin persettä!
"ÄLÄ HEMMETISSÄ RIKO SITÄ!" Karhuntakku karjaisi vetäen paksun ja raskaan nahan ovensa tieltä, tuntien oitis kylmän ilmavirran tulevan oven raoista sisälle.

Livertäjä virnisti voitonriemuisena kun kuuli veljensä viimeinkin vastaavaan, siirtyen pois oven päältä ja ottaen pari askelta taaksepäin, hymyillen ystävällisesti Albine neidille.
"Hän on hieman karkea, mutta oikea herras-"
Tuskin sai kontio -valheellista?- lausettaan loppuun veljestään kun tämä oli jo avaamassa oven heille.
Tai ehkä paremminkin sana paiskata oli oikea sana, sillä kaarnapintainen ovi lennähti auki melkein osuen mesikämmenen kuononpäähän parista sentistä jääden kiinni.

Karhuntakku lämäisi suurella kämmenellään oven auki, tuijottaen oitis veljeään raivoissaan suu tiukkana viivana pielistään alaspäin taittuneena, nenänvarsi rypyillä ja paksut kulmakarvat luoden uhkaavan tunnelman tämän silmiin.
Pelkästään nahkahousuissaan oleva karhumies ei edes huomannut naista paikalla, keskittyneenä sanomaan pari valittua sanaa veljelleen.
"Ja millä saakelin oikeudella sinä tulet minua häiritsemään talviaikaan perkelen hölösuu?! Ja vielä meinaat rikkoa ovenikin? Onko sinusta tullut liukkaan kielesi lisäksi myös vajaaälyinen, paksukalloinen ja läskiniskainen nallukka!? Ja jos kyse on hunajasta, niin minä niin peevelin revin tuon typerän pääsi irt-!"
Ja vasta nyt huomaten typerästi virnuilevan veljensä lisäksi tämän kanssa olevan naisen, Karhuntakun ärjyvä puhetulva kuoli, tämän tuijottaen hyvin koomisen epäuskoisena mustahiuksista naikkosta.
Nätti se oli, kyllä, mutta mitä hemmettiä se teki hänen kodissaan, vieläpä-
Katse iskostui jälleen, nyt pidättelemättömästi nauravaan, Livertäjään Karhuntakun ilme muuttuen hämmentyneestä murhaavaksi.
"Livertäjä", Karhuntakku murisi kuin oikeakin karhu, astuen ulos oviaukosta ulos avojaloin ja kohoten täyteen vaikuttavaan pituuteensa. "Miksi ovellani on joku kaksijalkainen naaras!?" Karhuntakku murisi ja ärisi karhunkielellä veljelleen raivolla, joka tosin ei näyttänyt olevansa millänsäkään.
"No mutta veli, eikö äiti sanonut että on epäkohteliasta puhua vierasta kieltä vieraiden kuullen? Vai oletko ihan vieraantunut käytöstavoista? Huomasitko? Se oli vähän kuin vitsi? Ja nyt, jos päästäisit sisään, on kylmä", Livertäjä pyyhkäisi tassullaan koko jutun sivuun, yrittäen mennä Karhuntakun ohitse tämän koloon. Mutta Karhuntakku asettuikin veljensä eteen kädet puuskassa, näyttäen punaisesta naamasta päätellen olevan räjähtämispisteessä.
"ET VAAN KERROT MISTÄ TÄSSÄ ON KYSE!?"
Metsä kaikui tuosta karjaisusta, Livertäjänkin hieroen särkyviä korviaan, Karhuntakun vilkaisten ei-niin-vieraanvaraisesti naikkosta. Kumpi tahansa saisi selittää mistä oli kyse, kunhan vain joku sen nyt kertoisi!
Vahti
 

Re: Beauty and the Beast

ViestiKirjoittaja Ylva » 20 Tammi 2014, 01:09

Albine pysähtyi ja kohotti katseensa ylös puuta pitkin jonka luokse mesikämmen talsi. Korppi istahti kyseisen puun oksalle. Puusta nouseva savu osui naisen silmään ja sai tuon hymyilemään. Todellakin taitavaa naamiointia, koko paikka oli upea! Nainen laski katseensa karhuun ja tuon puuhiin. Neito meinasi jo sanoa ettei tuon tarvitsisi niin kovasti yrittää, mutta päätti pitää suunsa kiinni. Asiahan ei hänelle oikeastaan kuulunut. Albine ei voinut kieltää etteikö säikähtänyt railakasta ulostuloa ja hetken vain tuijotti näkyville tullutta miestä kunnes tuon purkaus sai naisen hymyilemään. Neito yritti katsella jonnekin muualle jottei leveä hymy näkyisi, mutta huonolla menestyksellä. Lopulta 'keskustelu' alkoi mennä siihen suuntaan, että Albine katsoi asiakseen puuttua puheeseen. "Anteeksi, en halua olla vaivaksi Hunajakieli", nainen pahoitteli ja tuosta näkyi että oli tosissaan. "Veljenne ystävällisesti kertoi että asutte lähistöllä ja koska olen ikävä kyllä eksynyt viehättävään metsäänne ja alkaa olla kylmä... noh pyysin päästä hetkeksi lämmittelemään", neitokainen selitti yhä lempeä hymy huulillaan joka ylsi neidon silmiin ja sai ne tuikkimaan kuin öisen taivaan tähdet. "Tietysti jos tämä tuottaa teille kauheasti vaivaa jatkan vain matkaani", neito sanoi haluamatta olla oikeasti kenellekään vaivaksi. Etenkään tälle näin ihanassa paikassa asuvalle miehelle. Ehkä hieman karhumainen mies, mutta mies silti.

Albine nojasi keppiinsä, mutta suoristi nyt selkänsä ja nosti hupun päähänsä kylmää vastaan. "Kiitoksia avustasi Livertelijä, olisin varmaan vieläkin jumissa ellet olisi tullut pelottelemaan", neitokainen sanoi lämminmielisesti pelottelu kommentille. Piki rääkäisi taas ja laskeutui neitokaisen olalle leyhytellen siipiään. Lintu ei selvästi pitänyt ideasta, että nainen jatkaisi matkaa. Nainen koetti hyssytellä lintua, mutta se oli selvästi tuohtunut. "Älähän nyt Piki", nainen torui lempeästi silittäen linnun päätä sormillaan. "Meillä ei ole mitään oikeutta häiritä ketään", neito lisäsi aidosti pelkästään linnulle yrittämättä vedota kenenkään omaantuntoon.
Ylva
 

Re: Beauty and the Beast

ViestiKirjoittaja Vahti » 24 Tammi 2014, 17:16

Karhuntakku tuijotti ikävänpuoleisesti tyrmistyneenä naista, joka käytti hänen karhunnimeään! Se hemmetin lörppösuu- Talja siitä tulee kohta! Mies tuijotti nyreänä tätä nyt veljensä kanssaan tullutta naikkosta, joka selitteli niin kaunissanaisesti kaikkea ja käyttäytyen kuin mikäkin hienostonainen. Karhumiehelle tuli enemmänkin mieleen kuin joku olisi kastanut kilin turkkia hunajassa: Yli ällön makeaa ja pehmeää sekä vieläpä karvaista. Tietyistä syistä Karhuntakku ei voinut sietää neitoja jotka olivat ylen kilttejä ja kohteliaita.
Ne olivat joko vajaamielisiä ja ailahtelevia, tai sitten kylmän juonikkaita akkoja.
Velipoika se vain ei ollut koskaan tainnut puhua kauheasti kaksijalkaisillenaaraille tietääkseen tämän tärkeän seikan...

Ja sillä oli jokin perhanan variskin mukanaan, raadonsyöjä mikä levitti tauteja. Livertäjä oli tainnut liian monta kertaa lyödä päänsä pienenä. Tai sitten se oli syntynyt väärin emosta ja tälläinen tyhmyys oli synnynnäistä. Saakelin Livertäjä...
"Sinä et lähde minnekään", Karhuntakku murisi nenä kurtulla ja hampaat esillä. "Sinä tiedät jo missä asun, enkä todellakaan kaipaa sen rakin jälkeen lisää tyyppejä tänne nuuskimaan." Karhuntakku katsahti vihaisena veljeään joka kohotti kulmiaan kysyvänä. Mitä hän muka teki?
"Jos veljeni Lörppösuu nyt haluaa leikkiä neidoilla, leikkikööt sitten. Mutta siivoaa jälkensä", Karhuntakku sihahti terävien hampaiden takaa, ja kääntäen selkänsä mokomille maanvaivoille asteli sisään koloonsa.
Lörppösuu tuhahti lempeästi, katsahtaen Albineen todeten: "Karkea mutta oikeasti kiltti."
"JA EN OLE!" ärähdettiin sisältä samantien.
Sen enempää takaisin kuittailemasta ja valitellen jäätynyttä töppöhäntäänsä asteli Livertäjä veljensä koloon sanoen naikkoselle että astuisi sisään vaan.
Vahti
 

Re: Beauty and the Beast

ViestiKirjoittaja Ylva » 24 Tammi 2014, 22:43

Nainen kallisti päätään miehen reaktiolle koko asiasta. Tuo tosiaankin oli varsin yrmy. Hetken neito harkitsi lähtemistä, mutta ajatus kylmästä yöstä ulkosalla ei pahemmin houkuttanut. Näin ollen neito kohautti olkiaan, korppi lensi puunoksalle ja jäi sinne vaappumaan. Albine asteli miehen preässä sisälle omalaatuiseen rakennekseen innokkaana näkemään sen sisältä. Hämärä paikka sokaisi naisen hetkeksi tuon päästy sisäpuolelle karhun jäljessä hetkessä kuitenkin silmät tottuivat hämärään. Neitokainen katseli ymprilleen ja henkäisi ihastuksesta. Hän piti tästä kotikolosta suuresti, se tuntui luonnonläheiseltä ja rauhaisalta paikalta. Ellei laskettu mukaan yhtä murisevaa karhumiestä. Nainen laski sauvansa nojaamaan seinään lähelle ovea ja kääntyi sitten hymyillen miehen suuntaan. "Kuulkaas nyt, minulla ei ole pienintäkään aikomusta aiheuttaa teille harmia", velhotar totesi. Hunajakieli ei osannut arvata mitä kaikkea tässä lempeässä neidossa piili. Nainen kohotti kätensä ja veti hupun päästään sipaisten hiuksiaan samalla niden muututtua sähköisiksi. Naisen kasvot olivat harvinaisen kalpeat, mutta enemmän silmiin pisti kasvojen poikki kulkevat arvet. Näytti siltä että tuolla oli ollut tuuria ettei ollut menettänyt silmäänsä.

Siniset silmät katsoivat nyt varsin neutraalisti paikan isäntää. "Kiitos, että saan jäädä", nainen sanoi hymyillen hieman vinosti, mikä ei yltänyt silmiin saakka. Uskoi varsin hyvin että tuonkin isokokoisen kaverin sisällä sykki lämmin sydän. Albine halusi uskoa kaikista hyvää, jopa mahdottomista tapauksista. Ei silti ollut naiivi, vaikka läheltä liippasi. Nainen huokaisi hiljaa. "Olen Albine ja olen itseasiassa hieman eksyksissä. Ei sillä, että olisin alunperinkään mennyt minnekkään tiettyyn paikkaan", nainen hymähti omille sanoilleen. "Pidän tästä asunnostanne kovin paljon, oikein hieno ja kekseliäs", nainen kehui katselleen taas ympärilleen nyt ennemminkin seiniä ja kattoa. "Todellakin... Olisiko mahdollisesti että keittäisin teetä?" neitokainen tiedusteli vetäen hansikkaita pois kädestään kaikessa rauhassa ja avasi lopulta viitan soljen. Sisällä tuntui olevan mukavan lämmin, vaikka ovesta vähän vetikin. Kyllä se aina ulkoilman voitti.

((ihana yrmy XD kyllä albine sen vielä sulattaa ;) ))
Ylva
 

Re: Beauty and the Beast

ViestiKirjoittaja Vahti » 25 Tammi 2014, 01:05

Karhuntakun kolo ei ollut mikään valtava -muuten sisällä olisi ollut vain kylmempi- mutta se oli verrattain korkea johtuen miehen koosta. Matalampi katto ei olisi sopinut koloon missä aikoi asua, selkävaivat siinä vain iskisivät, eikä Karhuntakku ollut tyhmä.
Heidän yläpuolellaan kasvavan puun juuret kannattelivat kattoa, siellä täällä nähden haarautuvia, jotkut paksumpia ja pienempiä kuin toiset, juuria. Ovella oli maata muokattu ja tampattu sileäksi pariksi askelmaksi ovelta alemmalle lattiatasolle, ja puisen oven edessä oli raskas, paksu nahka estämässä ovelta tulevaa suurtakin vetoa sisälle. Melko lailla koko karhumiehen koti oli melko atsteekkinen, omaten vain välttämättömän: Pöydän puunkannoista tehtyine tuoleineen, seinänä kaiverrettuja hyllyjä, takan missä tuli, ruuan laittoon ja sen syömiseen tarvittavia välineitä, pari ovea...

Kuitenkin ehkä kaikkein koristeellisin ja silmiinpistävin asia koko kolossa oli Karhuntakun jättimäinen sänky. Siinä olisi nukkunut kaksikin raavasta miestä vierekkäin mukavasti.
Se oli asetettu nurkkaan, oviaukon oikealle puolelle kun asteltiin sisään, noin neljän metrin päähän, mutta niinkin syrjässä varjoissa se seisoi edustavasti.
Sen runko oli tehty niin eläintenluista kuin puun vahvoista, kestävistä oksista. Pehmusteina toimivat taas eri eläinten nahat, turkit, sulat ja niistä tehdyt tyynyt. Koko rakennelma Karhuntakun omin käsintehty, mistä mies todella oli ylpeä tehneenä sen omin käsin.

Karhuntakku näytti vähät välittävän uudesta "vieraastaan", kääntäen tälle selkänsä ja asteli pöytänsä ääreen istumaan, nyt naista päin sekä kädet puuskassa. Livertäjä taas siirtyi oitis sulattelemaan takamustaan takan ääreen. Karhumies katseli tätä hänen koloonsa tunkeutunutta naikkosta. Arvet tällä kyllä oli naamassaan rikkoen sitä kauneutta minkä tämä muuten omasi. Ärsyttävänlaista kauneutta, sellaista täydellistä. Kun naiset katsoivat voivansa valita kenet tahansa kumppanikseen ulkonäkönsä vuoksi.
Ja toinen oli kovin pieni. Vaikka Karhuntakku ärtyisi toisen oleiluun ja päättäisi tehdä tälle heitukalle jotakin -sillä toista ei voisi noin vain päästää kun toinen tiesi missä hän asui- niin ainakaan tässä ei ollut paljon syötävää. Laiha kuin kapinen susi...
Karhuntakku tuhahti naisen sanoille: "En sanonut että voit jäädä" ja jäi mulkoilemaan naista hiljaa pää hieman painuksissa. Sitten toinen alkoikin pitämään jotakin puhetta itsestään, menostaan ja tilanteestaan, plaa plaa plaa... Miksi kaikki aina selittelivät Karhuntakulle juttujaan?! Eikö näiden mieleen käynyt, että häntä ei kiinnostanut? Äitimaan kautta jos toinen oli pölisijä niin kuin se rakki, Karhuntakku ei saisi koko yönä taas nukuttua!
JA silloin hän heittäisi toisen ulos kodistaan, se oli varmaa.
Karhumies kohotti epäileväisenä kulmiaan naisen kehuille kodistaan. No joo, ehkä asuttava, mutta se oli kaksijalkaisten välineillä melko tehty... Ei yhtään hyödyllisiä siis.
Teetä kysyttäessä Karhuntakku naurahti kuivasti: "Mitä sekin on? Ja et koske kyllä tavaroihini, en halua mitään vieraita tuoksuja asuntooni tai tee outoja noituuksiasi. Sen kun teet niin nyljen sinut omin käsin..."
"Äääh, älä nyt veli esitä. Et sinä ole- Ai niin. No, neiti Albine, mitä se tee on? Kuulostaa hyvältä", Livertäjä kysyi pyörähtäen takamuksellaan katsomaan mustahiuksista kaunokaista, uteliaana ja innokkaana tietämään tästä "teestä".
Vahti
 

Re: Beauty and the Beast

ViestiKirjoittaja Ylva » 25 Tammi 2014, 11:13

"No mitä sitten aioit? Hmm? Eipä minussa ole pahemmin lihaa narpittäväksi saati taljaa lämmikkeeksi", nainen puhui rentoon sävyyn, johon sekoittui pientä mustaa huumoria ja piikittelyä. Tietenkään nainen ei tiennyt miehen itse ajatelleen naisen lihoiksi laittamista, mutta kyseinen kommentti johti juonensa lastensaduista jossa metsässä asuvat noidat ja peikot ja ties mitkä söivät lapsia elävältä tälläsissa mkeissään ja niin pois päin. Tarinat olivat mukavia, mutta tarinoita. Todellisuus saattoi olla varsin erilainen. "Joten jos en ole lähdössä, tavalla tai toisella, silloinhan minun on jäätävä", neitokainen järkeili ja käänsi sitten huomionsa Karhuntakusta tuon veljeen aikoen sanoa jotain, mutta kookkaan miehen alettua puhumaan noituuksista nainen napsautti suunsa kiinni ja mulkaisi miestä niin hyytävästi, että ihme ettei tuo muuttunut jääkalikaksi. "Minä en ole noita", nainen sanoi ykskantaan. Noidat olivat jotain iljettäviä ja pahansuopaisia, noidat poltettiin roviolla (tai hukutettiin mitä Albine oli päässyt kokeilemaan). Ei, hän ei missään tapauksessa ollut noita.

Ihme kyllä neitokainen ei häkeltynyt siitä ettei kumpikaan tiennyt mitä tee oli. Hän kun oli törmännyt vastaaviin tapahtumiin useammankin kuin kerran. Yhtä kaikki kävi Albine mielellään selittämään karhulle mitä tee oli. "Kuumaa vettä ja yrttejä, riippuu mitä teetä on monia juotavaksi käyviä yrttejä siinä missä lääkkeiksi ja rohdoiksi", nainen selitti hymyillen lempeän oloisesti karvaturrille. Ainakin karhulla oli käytöstapoja. Albine laski tavaransa vapaalle kannolle, jota tosin ihasteli hetken, koska naisesta idea kannoita tuoleina oli jotenkin todella hurmaava. Kuitenkin hän laski niin viittansa kuin kassinsakin tuolille vaivautumatta kysymään lupaa, koska tiesi jo vastauksen. Naisen silmät siirtyivät tutkimaan ruuanlaittovälinetä jota oli aika nihkeästi, mutta eiköhän sieltä kattila kuitenkin löytyisi. Toimintasuunnitelman mietittyään velhotar kääntyi miehen puoleen. "No, alatko nylkeä vai voinko keittää vettä?" nainen kysyi kulmiaan kohottaen eikä tuon katseessa tai puheessa ollut pelkoa. Eikä nainen pelännyt, ei ennen kuin jotain tapahtuisi. Oli myöskin saanut rutkasti lisää itseluottamusta maagisten taitojensa kehityttyä. Naisen katse saattoi jopa tuntua hieman haastavalta tuon odottaessa äreän isäntänsä tekevän päätöksensä.
Ylva
 

Seuraava

Paluu Metsä

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 9 vierailijaa

cron