Kirjoittaja Vahti » 25 Tammi 2014, 23:49
Magia. Livertäjä ei ollut koskaan kiinnostunut siitä. Se ei tuntunut erityisen kaksijalkaiselta asialta vaan joltakin, mitä kaikki omasivat. Taikuutta oli luonnossa kaikkialla ja jokainen, joka vain oppi sitä käyttämään, saattoi muokata taikuuden olomuotoa. Ihan erilaista kuin kaksijalkaisten keksinnöt siis, jotka vaativat paljon enemmän kuin vain taikuuden hallintaa. Esimerkiksi tee, ajatelkaa nyt, kuka keksisi ottaa vaikka lehtiä tai juuria, keittää sitä veden kanssa ja sitten juoda sitä?! Aivan, vain kaksijalkaiset.
Erinomaisia, joskin outoja ja hassuja otuksia jotka välillä luulivat olevansa kaiken yläpuolella. Niin kuin hemmoteltuja pentuja~
Albine neiti oli mukava kun halusi auttaa veljeä. Mutta sillä ei ehkä ollut merkitystä veljeä kohtaan, tämä oli niin muuttunut karhuajoistaan että joskus Livertäjästäkin tuntui, kuin olisi puhunut eri henkilölle. Kaksijalalle, joka ei koskaan ollut hänen veljensä. Se oli joskus rasittavaa kun tämä aina vain ärisi, mutta... No, perhe on tärkein. Aina. Vaikka toinen olisi oikea takiainen takamuksessa.
Mitä tuli veljen kärttyisyyden syyhyn, karhu naurahti: "Ehkäpä. Vaikka muuten tämä nukkuu kahdenkin ihmisen edestä, mokoma tuhisija!"
Toisen kertoessa haltijoista Livertäjä kallisti päätään uteliaana, muttei ollut yhtä utelias kuin teestä. Haltiat olivat kyllä erikoisia myös, mutta jotenkin näihin ei saanut samanlaista ihmetyksentunnetta aikaiseksi kuin ihmisiin. Kyllä, ihmiset olivat erikoisia. Haltijoitakin erikoisempia! Mutta millaistahan Albinen elämä olikaan ollut... Toinen oli ainakin tapellut, arvista päätellen. Hah, isoveli ei tietäisi minkälaisen neidon suututtikaan astuessaan sen rajan yli!
Livertäjän hupaisat ajatukset pirttihirmusta isoveljensä kodissa kuitenkin keskeytyivät, kun Albine totesi ettei jäisi pitkäksi aikaa, Livertäjän katsahtaen tähän hämmästyneenä. Mitä!?
"Äh, älä Karhuntakusta välitä! Se on ehkä suurimmalta osin äreä ja puhuu paljon karkeita juttuja kaikista, jopa itsestäänsäkin, mutta oikeasti se on pehmo. Se tarvitsee vain aikaa tottua asioihin."
Oli mukavaa istuskella vierekkäin takan ääressä, todella. Varsinkin, kun Albine ehdotti kertovansa tarinaa. Kyllä kiitos!
"Kyllä kiitos neiti Albine! Joku missä on seikkailu tai opetus?" Livertäjä kysyi intomielisenä, ja odotti kuunnellen tarinaa hiirenhiljaa, mikä oli ihme sellaisen pölöttäjän kanssa. Mutta se oli niin, Livertäjä kyllä puhua pölpötti, mutta kun tämä kiinnostui jostakin tämän keskittymiskyky saattoi yllättää.
...
Kun Albine oli saanut tarinansa loppuun, Livertäjä pyörällä päästään kuulemastaan ja mietteliäänä, avautui ovi sieltä astellen sisälle omaan tapaansa muriseva karhumies. Jotakin se mutisi itsekseen, sulkien oven perässään ja asettaen nahan takaisin paikalleen. Sangossa kylmä vesi-
...Kyllä, vettä se oli. Sangossa lainehti kylmää, roskatonta joen vettä, minkä Karhuntakku marssi kumoamaan takan yläpuolella olevaan pataan. Sen jälkeen sanko päätyi paikalleen seinässä olevaan koukkuunsa, Karhuntakun tokaisten naikkoselle: "Alahan tehdä sitä ihme litkuasi nainen." Sen jälkeen mies asteli pöytänsä ääreen, nojaten siihen ja katseli äreänä kaksikkoa odottaen sitä toimintaa.
"---oikeasti se on pehmo. Se tarvitsee vain aikaa tottua asioihin."