Beauty and the Beast

Mättäitä, puskia, kiviä, havu- ja lehtipuita, kukkuloita. Mitä ikinä metsä pitääkään sisällään. Metsän reunat ovat tasaista, usein lehtimetsää, mutta mitä syvemmälle metsään vaeltaa, sitä hankalammaksi ja aaltoilevammaksi maasto muuttuu. Metsää on silmänkantamattomiin, aina Cryptin etelärannikolta pohjoiseen, Kleth vuorille ja niistä eteenpäinkin.
Metsästä löytyy vaikka mitä enemmän ja vähemmän mukavaa. Pohjoisemmasta metsästä löytää melko usein raunioituneita kivirakennuksia, jäänteitä kylistä. Metsästä löytyy kuitenkin myös toimivia, pieniä kyliä, joista suurin osa on ihmisten hallinnassa. Osa kylistä on täysin ihmisten asuttamia, osa taas koostuu suurimmaksi osaksi taruolennoista. Haltioilla ei ole yksittäisiä kyliä pitkin metsää, vaan heillä on yksi, suuri kylä piilossa metsässä.
Käräjäkivet ovat yksi tunnetuimmista muinaispaikoista metsässä. Käräjäkivet ovat suurehko rinki isoja, istumakelpoisia kiviä, joiden keskellä on yksi isompi, pöytää muistuttava järkäle.

Viimeisimmän tannersodan jälkeen haltiat ovat ottaneet metsää haltuunsa. Yksin liikkuvien ihmisten on parasta varoa haltioiden partioivia joukkoja. Myös ihmisten karavaanien, jotka käyttävät metsäteitä, pitää varoa haltioita. Haltiat eivät kuitenkaan ole ainoa uhka metsäteillä ja poluilla. Satunnaiset maantierosvot vaanivat pahaa-aavistamattomia uhrejaan vakiopaikoissaan.
Metsäteitä on rutkasti. Suurin osa niistä on tarpeeksi leveitä ja hyväkuntoisia vankkureille, jotka saattavat matkata kylien välillä, jopa kaupunkiin. Teitä menee aina eteläisimmästä päästä pohjoiseen. Metsätiet ovat kauppiaiden suosima reitti maantierosvoista huolimatta, sillä arojen tiet ovat alttiita lentävien olentojen, kuten lohikäärmeiden hyökkäyksille.

Valvoja: Crimson

Re: Beauty and the Beast

ViestiKirjoittaja Vahti » 25 Tammi 2014, 19:13

Karhuntakku hymyili vinosti mielessään naisen puheille. Ei tainnut tyttö tietää mihin kaikkeen nahkaa voikaan käyttää, tai että liha ei ole ainoa syötävä osa kaksijalassa. Tuollaisella neidolla on varmasti maukas sydän...
Mutta ei karhumies sitä ääneen sanonut, jostain syystä vaikka varmasti olisi päässyt sillä eroon moisesta heittiöstä. Ei toinen saanut häipyä kertomaan hänestä koko maailmalle että täällä kohta kuhisisi niin ihmisiä että haltioita kuin muurahaispesässä. Toisaalta Karhuntakku olisi ehkä saanut toisen hiljaiseksi pelottelemalla, mutta kun tuo veli nyt oli täällä niin tämä varmasti olisi pilannut koko jutun.
Mutta kunhan Livertäjä lähtisi paikalta niin...

Toisen katse- Hieman kyllä yllätti karhumiehen, se oli pakko myöntää, tämän kurtistaen kulmiaan entisestään mulkoillakseen naikkosta takaisin. Mitä? Sanoiko hän jotain pahasti muka? Ironisesti sanottuna tietenkin. Mutta ei sieltä tullut muuta kuin yks kantainen toteamus. Mille Karhuntakku tuhahti kuin kysyen oliko sillä jotain väliä, oliko toinen noita vai ei? Kaikki ne olivat samoja mitä nyt olikaan: Noidat, velhot, maagit... Kaikki käyttivät taikuutta ja olivat yhtä samaa sontaa.
Ei siinä tarvinnut niitä alkaa erittelemään ellei ollut sitten joku hienohelma.
"Mitä väliä mikä olet", Karhuntakku totesi retorisesti, nojaten sitten pöytäänsä. Tyhmä nainen.

Livertäjä katsoi hämmästynein silmin tätä neitokaista joka selitti tämän ihmeellisen asian kuin tee. Eli kaksijalat maustoivat juomavetensä? Se oli outoa, mutta mielenkiintoista! Oliko ihmisillä niin huono makuaisti että nämä kaipasivat aina ruuissaan makuja? Eikö vesi maistunut jo tarpeeksi sen omine aromeineen?
"Minäkin haluan sitten maistaa tätä teetä" Livertäjä totesi kuin mikäkin halukas lapsi, lausuen niin huolellisesti ja haikeasti uuden opitun sanan.
Karhuntakku virnuili hölmölle veljelleen, naurahtaen pilkkaavasti. Mutta Livertäjä ei vilkaissut pahemmin veljeensä vaan hyväntuulisena jäi takan eteen odottelemaan tätä teetä.

Karhuntakku mulkoili tätä tytteliä joka hänelle taas aukoi leukaansa. Ja tuntui oikein haastavan hänet!? Luuliko toinen tosiaankin voivansa tulla hänen kotiinsa ja kohdella häntä miten huvitti? Karhumies nousi täyteen pituuteensa, kuin osoittaakseen heidän kahden eroavaisuudet, katsellen naista takaisin äreästi ja murahti hampaittensa välistä: "Et koske mihinkään. Sanot mitä hemmettiä tarvitset, ja minä teen sen. Jos huvittaa." Karhuntakku lisäsi jos-sanan kuin näyttäen että hän ei tehnyt tätä siksi että oli pakko, vaan koska hän itse päätti tehdä niin.
Tuolla arpinaamalla ei ollut mitään valtaa häneen...
Puolialaston Karhumies sitten nappasi pöydän vierestä, lattialta suuremman padan sisältä pienemmän padan. Jos toinen aikoi tehdä jotain vedelle, toinen varmaan aikoi käyttää siihen jotain padan tapaista vai kuinka?
Keltaiset silmät mulkaisivat vielä naista kun mies asteli tämän ohitse, tönäisten veljeään että tämä siirtyisi.
Livertäjä hymähtäen tekikin tilaa veljelleen takan äärellä, katsoen miten Hunajakieli asetti padan takassa olevan tulen ylle tankoon.
"En kyllä ymmärrä miksi haluat maistaa sitä litkua Hölösuu. Laitat veteen ihan mitä roskaa tahansa, se on silti vettä. Turhaa kaksijalkaisten hienostelua."
"Eihän siinä mitään haittaa ole. Kaikkea täytyy kokeilla kerran."
"Voisit samantien kokeilla ihan ihmisenä olemista."
"Ei kiitos, olet tehnyt sit-"
Livertäjä vaikeni oitis, nyt jo ärtyneenä, kun hänen veljensä murahti hampaat esillä kohottaen toista kättään kuin lyödäkseen. Kyllä Livertäjä tiesi että kyseinen aihe oli tosi arka juttu, mutta ei toinen voinut ikuisesti olla tilastaan katkera muille...
"Minun asiani eivät kuulu kenellekään senkin sontiainen", Karhuntakku murisi karhunkielellä, napaten takan vieressä seinällä olevasta koukusta sangon ja marssien ulos. "Haen lunta sulamaan", mies totesi. Hän ei alkanut tuhlaamaan joelta hakemaansa puhdasta jokivettä johonkin noitien juomiin...

Nahkaverho siirrettiin sivuun ja ovi aukesi että sulkeutui rivakasti, kun Karhuntakku jätti kaksikon koloonsa hetkeksi. Ulkona tämä alkoi kuopimaan puhdasta lunta sankoon muristen kirouksia ja muutenkin äristen.
Livertäjä katseli takan liekkejä korvat luimussa, mietteliäänä niin kuin karhu voikaan olla.
Vahti
 

Re: Beauty and the Beast

ViestiKirjoittaja Ylva » 25 Tammi 2014, 20:31

"Asiat eivät ole ihan niin yksiselitteisiä kuin luulet", nainen hymähti miehen sanoille. "Onhan silläkin väliä oletko susi vai koira", nainen lisäsi tarkoittaen sen olevan samaa sarjaa. Kaksikko oli kyllä niin vastakohdat kuin olla ja voi. Karhu ja huvittavinta se oli että eläimen ulkomuodon omaava osasi enemmän käytöstapoja kuin se joka näytti enemmän ihmiseltä. Neito naurahti lempeästi karhulle. "En tiedä välittävätkö karhut siitä, mutta toki voit maistaa", nainen sanoi miettien että häneltä menisi kaikki yrtit karhun juottamiseen, mutta eipä se niin tarkkaa ollut. Otus oli selvästi innoissaan kuin pieni lapsi mikä sai naisen hyvälle tuulelle, kun taas toinen osapuoli kuulosti kiukuttelevalta teiniltä. Sinisilmä katsoi kulmiaan kurtistaen Hunajakieleen, kute karhu oli veljensä esitellyt. "Oletpa sinä kohtelias", nainen hymähti, mutta kerta mies näytti myöntyvän veden keittoon ei nainen jaksanut jatkaa siitä. Pieni huvittunut tuikahdus kyllä kävi naisen silmäkulmassa toisen sananvalinnalle. Ei ymmärtänyt miten edes olisi voinut rikkoa mitään. "Kiitos", Albine sanoi miehen noustessa ylös. "Kattilaan vettä ja kiehutetaan hellalla", neito sanoi yksinkertaisesti ja istahti alas kannolle ottaen viitan ja kassinsa syliinsä alkaen kaivelemaan nahkaista säkkiään. Siellä ei kovin paljoa ollut tavaraa, mutta meni tuolla hetki löytää yrttirasiansa. Samalla hän kuunteli veljesten puhetta (sen osan mitä ymmärsi). Miehen hermostuessa nainen vilkaisi oivaltavasti tuon suuntaan ja seurasi katseellaan miestä hetken kun tuo poistui paikalta keskittyen lähinnä omaan puuhailuunsa ainakin näennäisesti.

"Hän on karhu, eikö olekin?" neito kysyi Livertäjältä kun iso mies katosi pihalle. Luultavasti se viipyisi siellä tarpeettoman pitkään vain näyttääkseen että teki asiat miten itse halusi. Neitokaisen ei montaa asiaa tarvinnut yhdistellä päästäkseen lopputulokseen ja taikuutta kohtaan kumpuava viha kieli omaa tarinaa. Naista se suretti, niin monet pitivät taikuutta pahana asiana, vaikka oikein käytettynä ei ollutkaan. Aivan kuten vaikkapa puukko, sillä teki kaikkea hyödyllistä, mutta saattoi myös satuttaa toista. Pieni haikea huokaus karkasi naisen huulilta ja tuo laski puisen rasian pöydälle ja sipaisi hiuksiaan hivenen suipon korvansa taakse. Neito napsautti rasian auki ja se sisälsi kolme eri lokeroa, jossa jokaisessa oli eri yrttiä. "Hmm... ikävä kyllä en taida voida tehdä sinulle kovin paljoa teetä, mutta eiköhän tästä jotain tule", nainen ilmoitti nostaen katseensa hymyillen mesikämmeneen. "Ainakin se lämmittää mukavasti jos ei muuta", neito jutteli ja piti pienen tauon ennenkuin jatkoi aiheesta takaisin karhumieheen. "Hän muistuttaa minua monestakin tapauksesta, joihin olen törmännyt... viha on ikävä asia, se kuluttaa kantajansa." nainen tuntui pohtivän osaksi itsekseen ja sulki rasian. "Enpä kyllä voi syyttää häntä varovaisuudesta. Moni ihminen katsoisi hänen kaltaisensa uhkaksi ja ihmet tuppaavat poistamaan uhat väkivalloin", nainen hymähti ja vilkaisi oven suuhun tai taljaan joka sen edessä roikkui. Neito tunsi sääliä kiukkuista miestä kohtaan, mutta ei tuonhut sitä kohteliaisuus syistä esiin sen pahemmin. Sellainen katsottiin loukkaavana, vaikka neito ei ymmärtänyt miksi empatian tunteminen oli niin väärin. Naisen huulille kaartui hieman haikea hymy. "Tiedän miltä hänestä tuntuu, sen osalta", nainen lisäsi ja käänsi katseensa karhuun. "Eivätkö karhut nuku talviunta?" nainen kysäisi yhtäkkiä hilpeän oloisesti, mutta kummastellen. Oli kuin asia olisi vasta nyt poksahtanut naisen mieleen kuin paraskin oivallus.
Ylva
 

Re: Beauty and the Beast

ViestiKirjoittaja Vahti » 25 Tammi 2014, 21:27

Livertäjä kohautti olkiaan kovin epäkarhumaisesti, todeten ehkä ennemmin itsekseen ääneen mutta toki myös antaen kauniille neidille vastauksen: "Enemmän tai vähemmän. Me olemme erilaisia karhuja." Mutta erilaisuudessa ei ollut koskaan pahaa, se oli rikastuttavaa. Niin kuin heidän vanhempansa aina sanoivat. Mutta Hunajakieli nyt ehkä oli mennyt liian pitkälle, oman mielensä rajoja ylittäen.
Eikä Karhuntakkua voinut kokonaan syyttää tapahtuneesta, oli sillä neidolla asian kanssa tekemistä. Ehkä enemmänkin kuin kukaan tiesi...

Teestä puhuen kontio vilkaisi Albineen, nyökäten ja todeten nyt hilpeään sävyyn: "Ei haittaa Albine neiti! Minulle riittää ihan maistiainen. Teillä kaksijalkaisilla on niin tylsistyneet makuaistit, että me eläimet joskus pökerrymme ruokienne mausteista." Se paisti silloin minkä hän kähvelsi... Hyi! Ihan suolasta ja oudon makuista että vaan ihmetytti mitä ne ihmiset oikein syö!
Mutta palaten hänen veljeensä, Livertäjä nyökkäsi Albinen sanoille myöntyen niihin. Velipojalla oli kyllä joskus vihaongelmia että Livertäjän piti käydä koko painollaan tämän päälle rauhoittumaan. Sellainen vauhko varsa toinen oli välillä. Talviunista kysyttäessä Livertäjä virnisti: "Me emme ole tavallisia karhuja Albine neiti. Minä nukun kyllä, paitsi jos minun tekee kovasti jotakin mieli kuten veljen hunajavarastoja. Karhuntakku taas -Se on hänen nykyinen nimensä muuten- joskus vajoaa syvään uneen, toisinaan ei. Se on hänen nykyinen olotilansa, se sekoittaa hänen vaistojaan."
Livertäjä siirsi katseensa nyt veljensä kodin sisustusta tutkimaan, kuin ensi kertaa sen nähden. "Ei hän aina ollut tällainen tiedätkös. Olihan hän nuorenakin äkkipikainen, mutta--- Eri tavalla. Hän teki asioita hieman harkitsematta, mutta hän oli todella avulias ja kaunispuheinen. Siitä hänen karhunimensä tulikin: Hunajakieli. Mutta hän teki vääriä päätöksiä, vaikkakin hyvistä syistä..."

Karhuntakku asteli mahdollisimman kauas kodistaan, saadakseen edes hetkeksi rauhaa tässä hemmetin muurahaispesässä! Tunkeutuvat hänen kotiinsa... Määräilevät... Hemmetin maanvaivat. Eikö missään saa kuolla tylsyyteen rauhassa...

"Katsos, tiedättehän tarinoita neidoista, jotka muuttavat kirottuja komeiksi prinsseiksi ja he elävät onnellisesti loppuun asti, Albine neiti?" Livertäjä kysyi, ollen varma että toinen tiesi. Toinenhan oli kaksijalkainen! Hän ja Karhuntakkukaan eivät tietäisi, jos isä ei olisi kertonut... "No, Karhuntakun kohdalla asia oli hieman- Nurinkurinen."
Vahti
 

Re: Beauty and the Beast

ViestiKirjoittaja Ylva » 25 Tammi 2014, 22:28

Neitokainen hymähti karhulle. "Tiedänhän minä toki ja jotain sellaista vähän arvailinkin", nainen sanoi ja mietti mielessään ettei hänellä ollut nyt kovin hyvä tilanne. Hänen oli parasta pitää taikana piilossa turhien väärinkäsitysten välttämiseksi. Naisen sinertävä katse muuttui hieman utuiseksi hänen alkaessa puhumaan. "Magiaa on niin monenlaista, jokainen omaa ja erityistä... kuten puunlehdet näyttävät kaukaa samoilta, mutta lähempää katsottuna ne eivät ole täysin toistensa kaltaisia. Lehtiä yhtä kaikki, kuten myös magia. Tietysti on sitten henkilö itsessään, miten sitä käyttää ja niin pois päin", Albine totesi ihan vain lämpimikseen sinänsä. Naisen katse ajautui kolon ovensuuhun mietteliään oloisena. "Kumpa voisin auttaa häntä", nainen totesi huokaisten hiljaa ja hymyili sitten surulliseen sävyyn. "Ikävä kyllä en osaa, enkä tiedä osaako kukaan paitsi ehkä loitsun tekijä itse.. veljesi pitäisi muistaa ettei ruumiilla sinänsä ole niin väliä, kun sielu on tallella", neito totesi taas hieman etäisen oloisesti. "Mutta ei se varmaan helppoa ole", neitokainen pohti ääneen ja hymähti sitten positiivisempaan sävyyn. "Ehkäpä hän onkin kärttyisä, koska ei nuku", nainen sanoi ja laski selvästi leikkiä ja naurahti päälle.

"Saduista puheenollen luin niitä paljon ennen ja lauluja... se kaikki tuntui etäiseltä ja uskomattomalta. Sitten sitä törmää ihan sattumalta haltiaan ja alkaa ymmärtämään etteivät kaikki sadut ole pelkkiä satuja", velhotar jutteli leppoisaan sävyyn. Hänen olisi tehnyt mieli hyräillä, jopa laulaa, mutta sitä ei kyllä kehdannut tehdä seurassa. Hän jännitti esiintymistä liikaa vaikka osasikin laulaa todella kauniisti. Sekin tuntui jotenkin kauas taakse jääneeltä elämältä. Nainen värähti yhtäkkiä kylmän väreen kulkiessa selkää pitkin. "Kuule, ehkä minun olisi parempi lähteä aamulla. Minulla ei ole pienintäkään syytä aiheuttaa teille harmia ja veljesi näyttää pitävän eristyneisyydestään"... se suretti naista, mutta ei millään olisi halunnut olla vaivaksi. Auttaa hän toki olisi halunnut, mutta ei hän ollut edes saanut koskea kattiloihin. Nainen tunsi itsensä hetki hetkeltä väsyneemmäksi lämmön pureutuessa luihin ja ytimiin sulattaen tuon kohmeesta. Ei ollut tajunnut aikaisemmin miten kylmissään oli ollut. Oli aina rakastanut lunta, mutta joskus sitä oli turhankin kylmä.

Albine liikkui hitaasti, mutta määrätietoisesti ja siirtyi karhun viereen istumaan lattialle takan lämpöön. Nainen työnsi käsiään hieman lähemmäksi liekkejä tuntien kuinka kohmeisiin sormiin virtasi eloa. Albine ei tiennyt mitä hänen olisi pitänyt tehdä tämän tilanteen kanssa. Kaikki mielessä kulkevat tavat tuntuivat vääriltä tai ristiriitaisilta tai vain huonoilta. Ei halunnut loukata ketään, mutta ei halunnut että häntä pidettiin heikkona. Vaikka... heikko hän taisi olla ainakin fyysisesti. Naisen sisällä pulppuava voima taas oli omaa luokkaansa eikä vielä ede saavuttanut täyttä potentiaaliaan. Hiljaisuus alkoi käydä jo painostavaksi ainakin neidosta tuntui sen jatkuneen ikuisuuden. "Pidätkö sinä tarinoista? Voisin kertoa jonkun, minkä muistan ulkoa", neitokainen ehdotti ja luopui siit toivosta että saisi ihan heti sitä vettä. Osa naisesta olisi halunnut kysyä tarkemmin siitä murhenäytelmästä mikä oli tehnyt Hunajakielestä Karhuntukan, mutta koki ettei se ollut sellainen asia mistä udeltiin varsinkin seläntakana.
Ylva
 

Re: Beauty and the Beast

ViestiKirjoittaja Vahti » 25 Tammi 2014, 23:49

Magia. Livertäjä ei ollut koskaan kiinnostunut siitä. Se ei tuntunut erityisen kaksijalkaiselta asialta vaan joltakin, mitä kaikki omasivat. Taikuutta oli luonnossa kaikkialla ja jokainen, joka vain oppi sitä käyttämään, saattoi muokata taikuuden olomuotoa. Ihan erilaista kuin kaksijalkaisten keksinnöt siis, jotka vaativat paljon enemmän kuin vain taikuuden hallintaa. Esimerkiksi tee, ajatelkaa nyt, kuka keksisi ottaa vaikka lehtiä tai juuria, keittää sitä veden kanssa ja sitten juoda sitä?! Aivan, vain kaksijalkaiset.
Erinomaisia, joskin outoja ja hassuja otuksia jotka välillä luulivat olevansa kaiken yläpuolella. Niin kuin hemmoteltuja pentuja~

Albine neiti oli mukava kun halusi auttaa veljeä. Mutta sillä ei ehkä ollut merkitystä veljeä kohtaan, tämä oli niin muuttunut karhuajoistaan että joskus Livertäjästäkin tuntui, kuin olisi puhunut eri henkilölle. Kaksijalalle, joka ei koskaan ollut hänen veljensä. Se oli joskus rasittavaa kun tämä aina vain ärisi, mutta... No, perhe on tärkein. Aina. Vaikka toinen olisi oikea takiainen takamuksessa.
Mitä tuli veljen kärttyisyyden syyhyn, karhu naurahti: "Ehkäpä. Vaikka muuten tämä nukkuu kahdenkin ihmisen edestä, mokoma tuhisija!"
Toisen kertoessa haltijoista Livertäjä kallisti päätään uteliaana, muttei ollut yhtä utelias kuin teestä. Haltiat olivat kyllä erikoisia myös, mutta jotenkin näihin ei saanut samanlaista ihmetyksentunnetta aikaiseksi kuin ihmisiin. Kyllä, ihmiset olivat erikoisia. Haltijoitakin erikoisempia! Mutta millaistahan Albinen elämä olikaan ollut... Toinen oli ainakin tapellut, arvista päätellen. Hah, isoveli ei tietäisi minkälaisen neidon suututtikaan astuessaan sen rajan yli!
Livertäjän hupaisat ajatukset pirttihirmusta isoveljensä kodissa kuitenkin keskeytyivät, kun Albine totesi ettei jäisi pitkäksi aikaa, Livertäjän katsahtaen tähän hämmästyneenä. Mitä!?
"Äh, älä Karhuntakusta välitä! Se on ehkä suurimmalta osin äreä ja puhuu paljon karkeita juttuja kaikista, jopa itsestäänsäkin, mutta oikeasti se on pehmo. Se tarvitsee vain aikaa tottua asioihin."

Oli mukavaa istuskella vierekkäin takan ääressä, todella. Varsinkin, kun Albine ehdotti kertovansa tarinaa. Kyllä kiitos!
"Kyllä kiitos neiti Albine! Joku missä on seikkailu tai opetus?" Livertäjä kysyi intomielisenä, ja odotti kuunnellen tarinaa hiirenhiljaa, mikä oli ihme sellaisen pölöttäjän kanssa. Mutta se oli niin, Livertäjä kyllä puhua pölpötti, mutta kun tämä kiinnostui jostakin tämän keskittymiskyky saattoi yllättää.
...
Kun Albine oli saanut tarinansa loppuun, Livertäjä pyörällä päästään kuulemastaan ja mietteliäänä, avautui ovi sieltä astellen sisälle omaan tapaansa muriseva karhumies. Jotakin se mutisi itsekseen, sulkien oven perässään ja asettaen nahan takaisin paikalleen. Sangossa kylmä vesi-
...Kyllä, vettä se oli. Sangossa lainehti kylmää, roskatonta joen vettä, minkä Karhuntakku marssi kumoamaan takan yläpuolella olevaan pataan. Sen jälkeen sanko päätyi paikalleen seinässä olevaan koukkuunsa, Karhuntakun tokaisten naikkoselle: "Alahan tehdä sitä ihme litkuasi nainen." Sen jälkeen mies asteli pöytänsä ääreen, nojaten siihen ja katseli äreänä kaksikkoa odottaen sitä toimintaa.
"---oikeasti se on pehmo. Se tarvitsee vain aikaa tottua asioihin."
Vahti
 

Re: Beauty and the Beast

ViestiKirjoittaja Ylva » 26 Tammi 2014, 00:20

Nainen rapsutti ihan spontaanisesti Livertäjää tuon korvantakaa. "Hassu karhu", nainen totesi lempeästi miettien sitten hetken jotain sopivaa ja jonka näin pääpiirteittäin muisti. Tarina ei ollut mitenkään kummoinen tai pitkä, mutta ei sen sellainen ollutkaan tarkoitus olla. Se kertoi äitivuohesta ja tuon lapsikatraasta, jotka joutuivat jäämään yksin kotia. Äiti käski lasten olla avaamatta ovea kenellekään muulle kuin hänelle ja lapset lupasivat totella. Susi kuitenkin saapui paikalle äitivuohen lähdettyä ja muutaman yrityksen jälkeen sai vuohilapset avaamaan oven noita juksaamalla. Susi pisteli poskeen kaikki pienet vuohet kokonaisina ahneuksissaan. Sutta alkoi ramaisemaan ja tuo poistui talosta ja meni joentörmälle nukkumaan. Äitivuohi palasi kotiinsa ja tuota odotti kauhea näky rikkinäisistä huonekaluista ja avonaisesta ovesta. Hädissään oli emo huutanut lapsiaan, jotka olivat jo suden vatsassa. Yksi vuohilapsista oli kuitenkin selvinnyt, pienin kaikista, jota susi ei ollut nähnyt ja näin olle selvinnyt. Vuohilapsi näytti äidilleen missä susi oli ja kuinka sen isoksi turvonnut maha liikkui vielä. Vuohiäiti uskoi lastensa olevan yhä elossa ahneen suden hotkittua nuo kokonaisina. Näin ollen teki vuohiäiti suunnitelman ja kävi leikkaamassa sikeasti nukkuvan sudet vatsan auki, josta todellakin paljastui koko lapsikatras vahingoittumattomana. Äitivuohi käski lapsiaan keräämään kiviä suden vatsaan painoksi ja sitten se ommeltiin takaisin umpeen. Susi herättyään tunsi itsensä kovin janoiseksi ja meni läheiselle kaivolle vettä kurkottamaan, jolloin vuohiäiti tönäisi suden kaivoon ja kivet vatsassaan se upposi aina ohjaan saakka.

Olihan se hassu ja epäytodellinen, mutta niin tarinoiden kuului ollakin. Harvemmin lastensaduissa ketään silvottiin tai vastaavaa. Neitokainen ehti juuri lopeettaa tarinansa todeten loppuun että vuohierhe oli elänyt elämänsä onnellisena loppuun. Niin ne sadut aina äättyivät. "Se oli minun le-" naisen lause keskeytyi kun talon isäntä suvaitsi paukata paikalle vesisangon kanssa. Nainen vilkaisi sitä ja puri huultaan ettei huomauttanut siitä että Karhuntukka sanoi menneensä hakemaan lunta. "Kiitos Kahuntakku", tuo kiitti ja ei voinut olla muljauttamatta silmiään miehen sanavalinnoille samalla kun kankesi itsensä ylös lattialta. "Olen hyhvin tietoinen siitä että olen nainen, kiitos vain eikä sinunkaan sitä pitäisi olla vaikea muistaa... ja minun nimeni on Albine", nainen tähdensi kärsivälliseen lastentarhaopettaja ääneensä. Ei yhtään epäillyt etteikö Karhuntakku ollut aikuinen mies (kaiken lisäksi jumalattoman iso) mutta kerta tuo käyttäytyi kuin kakara tuolle puhuttiin kuin kakaralle. Tosin kohteliaasti ja lempeästi, mikä oli velhottarelle ominaista. Harvoin hän menetti edes malttiaan, vaikka elämä oli nopeasti koulinutkin nuoren naisen muottiinsa ja opetti yhä tuolle uusia asioita kantapään kautta jos ei muuten.

"Veden pitää esin kiehua, sitten se kaadetaan mukeihin... tai johonkin juoma-astiaan ja lisätään yrtit ja annetaan hautua...hmmmm liota", nainen selitti yrittäen selittää vieraampia sanoja tälle metsän väelle. Nainen katsoi hetken pöydänääressä istuvaa miestä ja vilkaisi sivuslmällä mesikämmentä ennen kuin käveli vapaan kannon viereen ja istahti alas mieheen päin. "Ymmärrän että minusta on haittaa, mutta mitä jos korvaisin sen jotenkin?" Albine ei edes tajunnut sanovansa jotain kovin monitulkintaista asiaa ehdottaessa, monelle olisi varmasti tullut jotain aivan muuta mieleen kuin kotiaskareet. "Voin tehdä ruokaa tai... olen, olin omelija joten sekin sujuu. Sitäpaitsi jos aijot pitää minut täällä, tarvitsen jotain tekemistä", nainen totesi pieni hymykuoppa suupielessään. Jokaisesta yrmystä löytyi jokin keino saada tuo murahtelemaan positiivisemmin. Olihan Albine harjoitellut sitä erään lohikäärmeen seurassa, joka oli lähinnä ihastunut ajatukseen ruuasta. Se ei välttämättä olisi kaukaa haettua tässäkään tapauksessa.
Ylva
 

Re: Beauty and the Beast

ViestiKirjoittaja Vahti » 26 Tammi 2014, 01:49

Livertäjästä oli aina ollut hassua, miten kaksijalat kertoivat tarinoita joissa eläimet olivat usein pahiksia tai hyviksiä, tai molempia, kun taas eläinten kertomissa tarinoissa jälkeläisilleen olivat kaksijalat näitä pahoja hahmoja jotka eläimet voittivat nokkeluudellaan ja tietoudellaan luonnosta.
Miten erilaisia näkemyksiä saatettiinkaan omata asioista...

Karhuntakku pyöräytti silmiään naisen kitinälle. Selvä se, Albine se oli. "Selvä, Alb", mies totesi virneen kera, tahallaan kiusaten naista antamalla tälle lempinimen, mikä kuulosti mieheltä. Mutta eihän sen pitäisi haitata, kun toinen ja me muutkin tiesimme tämän olevan nainen, vai mitä? Mokoma-
Karhuntakkua ei pahemmin kiinnostanut miten hienohelmojen litkut tehtiin, ei hän tekisi mitään sillä tiedolla. Livertäjä taas kuunteli tapansa mukaan kuin mikäkin hölmö idiootti. Sanokaa Karhuntakun todenneen; Jonain päivä tuo Hölösuu löytää itsensä turhan läheltä "tutkimassa" kaksijalkaisten vaarallisempia hommeleita. Eikä siinä auttanut enää leukojen louskutus tai käpälien taputus.

Karhuntakku kohotti kulmiaan kysyvänä kun naikkonen siihen istahti myös pöydän ääreen, karhumiehen mieli oitis valpastuen kun tämä aisti tässä jotakin olevan takana. Epäileväluonne tuli luonnostaan tällaisten epäilyttävien tyyppien kanssa. Vai maksaa hänelle takaisin... Miten muka tuollainen heitukka? Jos toista survaisisi niin sehän halkeaisi!
"Ruokaa osaan tehdä itsekin, ja ompelu nyt on juttu jonka jokainen osaa", Karhuntakku enemmän puheli lämpimikseen, vilkaisten veljeään joka oli noussut takamukseltaan, alkaen kierrellä veljensä asunnossa nuuhkien. "Ja mitä sinä etsit Hölösuu?"
"Hunajavarastojasi."
"Jätät kuule sen rauhaan."
"Pah, et sinä voi olla noin kylmää omaa vertasi kohtaan, että kiellät pienet makunautinnot."
"...Et sinä koskaan edes löydä sitä varastoa." Karhuntakku totesi yksinkertaisesti ja käänsi huomionsa naikkoseen, ennen kuin se saisi jotain vielä älyttömämpää päähänsä. Mitä tuolla nyt tekisi... Ja varsinkin kun hän ei aikonut omien sanojensa mukaisesti päästää toista menemään ainakaan lähiaikoina lavertelemaan Karhuntakun kodista. Mutta häntä ei kiinnostanut myöskään nähdä mitään likkaa asunnossaan seisoskelevan-
"Anna neiti Albinen nyt jäädä ja hoitaa kotiasi veli. Sinun kotisi kaipaisi kyllä jotain pehmennystä, kaksijalkaisesti ajateltuna. Itsekin näytät enemmän villi-ihmiseltä kuin muulta", Livertäjä tokaisi nuuhkien. Kyllä, täällä se jossain oli...
"Pidä sinä vain pääsi kiinni lammasmieli", Karhuntakku tokaisi yrmeänä, hieroen niskaansa, vilkaisten sitten naikkoseen. Ei toista voisi nytkään syödä tai nylkeä, veli ei tykkäisi ja siinä ehkä menisi välit...
"Saat nukkua lattialla taljan päällä. Sänkyyni et tule etkä sitä valloita. Mitä tulee siihen mitä teet kun kerran pidän sinua täällä... Ärh", mies kohautti olkiaan tietämättä pahemmin mitä toisella tehdä. Noh, nylkeminen oli kyllä veristä puuhaa jopa Karhuntakun mieleen. "Voit laittaa sitä ruokaa jos niin kovasti pidät itseäsi hyvänä. Mutta et ala tuhlailemaan omistamaani. Sekä kun teen turkiksia niin saat sitten siivota jälkeni sekä hakea vettä joelta", Karhuntakku lateli pahemmin katsomatta tummahiuksiseen, seuraten nyt hiukan jännittyneenä veljensä tutkimuksia.
Se karvaperse alkoi olla lähellä kätköä...
Vahti
 

Re: Beauty and the Beast

ViestiKirjoittaja Ylva » 26 Tammi 2014, 13:45

"No, tarpeeksi lähellä", neito tokaisi lempinimeensä pahemmin pahastumatta siitä. Olihan hän jo lapsena kuullut kaikki mahdolliset loukkaavat variaatiot siitä. Oli se parempi kuin 'nainen', joka tuntui vain neidosta ihan typerältä kutsua jotain sukupuolen mukaan. Mitä pöytäkekusteluun tuli nainen pudisti hieman päätään. "Ei se olekaan se idea ettet osaisi", nainen valoitti asiaa toisen murahdellessa että osasi itsekin laittaa ruokaa. Tottakai tuo osasi kerta yksinään eleli, olisihan se jo muuten kuollut nälkään. "Vaan se että joku muu tekee sen sinun puolestasi", nainen lisäsi nojaten kyynerpäänsä pöytään ja leukansa niihin katsellen karhumiestä pää hieman kenossa. Mies tarvitsisi ehdottomasti piristystä elämäänsä ja valoitusta elämän näkemykseensä. Sellainen tekisi tuolle vain hyvää. Karhuista ei ihan ollut varma, mutta ihmiset ainakin tarvitsivat ennen pitkää muita ihmisiä seurakseen, kovin yksinäistä se elämä muuten olisi ja muuttuisi ilottomaksi. Niinhän tälle äkäiselle mehelle oli käynyt. Jos paikalla olisi joitain muita, jopa samankaltaisia yksilöitä, tuskin Karhuntakku olisi ihan niin yrmeä. Ehkä.

Lopulta mies suvaitsi palata takaisin naisen keskusteluun, johon neito hymyili hieman. "No niin,, näetkö nyt, ei se niin vaikeaa ole minun antaa tehdä jotain", Albine totesi ja virnisti sitten silmät pilkahtaen. "Hunajakieli", hän lisäsi käyttäen tahallaan nimeä, josta mies ei pitänyt kostona miehen antamasta lempinimestä. Albine ehkä tökki kepillä jäätä, mutta täytyi se ennenpitkää tehdä, että tietäisi rajanasa. Tai paremminkin karhumiehen rajat. "Talja käy vallan hyvin, kiitos", nainen huomautti nukkumispaikkansa osalta, vaikka tuolla ei vaihtoehtoa ollutkaan. "Hunaja sopisi hyvin teehen", nainen totesi kuin ohimennen nyt itsekin seuraten silmillään karhun puuhia, joka kyllä varmasti ennen pitkään löytäisi kyseisen kätkön. Sitäpaitsi Karhuntakun levottomuus kieli naiselle ettei tuon veli ihan väärästä paikasta sitä haeskellut. Neito hymyili itsekseen ja mietti hetken ennen kuin puhui. "Tuo ei ole kovin kilttiä, Livertelijä", neito torui lempeään sävyyn. "Ei ole kohteliasta tonkia toisen tavaroita, veli tai ei", neito lisäsi asettuen näin miehen puolelle hunajakiistassa aivan tarkoituksella. Olisihan yrmy voinut hyvin vähän hunajaa antaa, mutta se oli hänen oma päätöksensä. Albine nousi lopulta ylös allkaen etisiskellä kauhaa ja mukeja sillä aikaa kun vesi lämpeni.
Ylva
 

Re: Beauty and the Beast

ViestiKirjoittaja Vahti » 26 Tammi 2014, 19:16

Karhuntakku päästi tyytymättömän murahduksen naiselle, katsoen tätä vain silmäkulmasta raskaiden kulmakarvojensa alta. Ihme hupakko se oli, koko ajan hymyili ja oli kiltti vaikkei mitään syytä. Ehkä se oli samanlainen kuin Livertäjä, päänsä lyönyt pentuna. Ei se sitten ole ihme-
"Hunajakieli."
Karhuntakku näytti melkein siltä kuin naikkonen olisi yhtäkkiä kasvattanut kaksi päätä, äijän nojautuen kauemmas tästä. Mitä hemmettiä tuo nyt oli!? Hän oli Kar-!
...
Mokomakin nainen, tämä kostetaan.
Karhumies vetäytyi takaisin istumaan kunnolla, ehkä jotakin punertavaa -ehkä- kohoten hetkeksi poskipäille. Se oli outoa kuulla oma nimi jonkun- Naisenäänellä. Kun siitä oli hieman... Aikaa. Typerä nainen.

Livertäjä vain hymyili somasti naikkoselle: "Älkäähän nyt Albine neiti. Hunajaa kuuluu jakaa. Se on luontoäidin suomaa herkkua, humalluttavaa elämää, kaiken hyvän ilmentymä!"
"Veli se jaksaa olla uskovainen", Karhuntakku vitsaili kuivasti, seuraten naikkosen puuhia. Puukupit ja puukauha löytyivät pöydän viereisestä, maahan kaiverretusta hyllyköstä. Melko yksinkertaisia, mutta kunnollisia tekemään tehtävänsä. Itse veistettyjä...
"Alan lähestyä!" Livertäjä totesi kun alkoi kiertelemään yhden Karhuntakun asunnon lattialla olevista taljoista. Vaaleanharmaa ilveksen talja, käpälät vielä tallella. Karhuntakku kirosi hiljaa kun vain odotti milloin tuo ahnesuu hoksaisi salaluukun taljan alta...
Vahti
 

Re: Beauty and the Beast

ViestiKirjoittaja Ylva » 26 Tammi 2014, 20:20

Albine noukki kupin käteensä katsellen sitä hetken lähempää, lähinnä sitä miten se oli tehty ja aivan kunnollinen se oli tosin ilman mitään koristeita tai erikoista muotoa. Pääasia oli että siitä pystyi juomaan. Naisen ääni oli luonnostaankin sointuva ja siinä oli kokoajan tiettyä pehmeyttä. Hän vilkaisi hieman huvittuneena ahnetta karhua ja tuon sanoja. "Ehkäpä, mutta se ei silti ole sinun", nainen huomautti tähdentäen pointtiaan samalla kun laski kaksi kuppia puupöydälle. Ei vaivautunut kysymään ottiko mies teetä, olisi kieltäytynyt kuitenkin, joten yksinkertaisesti päätti tuon puolesta että tekisi tuollekin kupillisen teetä. Seuraavaksi nainen metsästi kauhan ja asteli takan luokse. Vesi oli alkanut kuplimaan sen kuumentuessa kiehuvaksi. Mistähän karhu joisi? Ei ollut ennen laittanut karhulle teetä, mutta tajusihan hän että muki oli aivan liian pieni. Naisen silmiin osui sanko, millä Karhuntakku oli hakenut vettä. Haa, se saisi kelvata. Ensin kuitenkin laittaisi teekupit hautumaan. Näin ollen nainen haki yhden kupin pöydältä, koska lähempänä ei tuntunut olevan turvallista tasoa ja eihän pöytä edes ollut kaukana. Suurella kauhalla oli helppo ottaa vettä ja kaataa sitä kuppiin. Muki palautettiin pöytään ja sama toistettiin tyhjän kupin kanssa. Yrttilaatikosta neito poimi oikeanlaista lehteä ja tiputteli sen murusia molempiin kuppeihin. Harmi ettei ollut mitään millä olisi voinut liottaa lehdet ja saada muruset pois, mutta onneksi ne upposivat pohjalle. Harmi ettei hänellä ollut mintunlehtiä, ne olisivat olleen sen verran isoa että lehden sai pois kupista.

Neitokainen ei kiinnittänyt huomiota miehen tai tuon veljeen aivan tietoisesti. Pieni rauha teki miehen kaltaisille aina hyvää, sellaisia jästipäitä kun tuppasivat olemaan. Albine kauhoi kuumaa vettä vesiämpäriin yrittämättäkään kaataa sitä isosta padasta. Ei olisi varmaan edes jaksanut nostaa sitä. Sitäpaitsi yrttejä ei ollut niin palolle vesimäärälle, joten osa jätettiin kattilaan. Neito tipautti loput lehtimurusta siihen ja toivoi sen riittävän. "No niin, niiden pitää hautua, ja jäähtyä jonkun aikaa, joten älä sinä herkkussuu mene polttamaan kieltäsi vielä", oletettavasti nainen tarkoitti sanansa hunajakätköä metsästävälle karhulle vaikkakin naisen katse kävi kumpaisessakin. Pieni, vino hymy leikki neidon kapeilla huulilla tuon palatessa pöydän luokse työntäen toisen kupin lähemmäs miestä. "Hunajan kanssa se on parempaa", nainen huomautti viattomasti ja veti toisen kupin itsensä eteen koskematta siihen vielä sen enempiä. "En ikävä kyllä saa tämän teen lehtiä pois teestä, joten kannattaa jättää ne suosiolla pohjalle", neito jutteli ei sen tarkempaa kummallekaan ja samaan aikaan nimenomaan kumpaisellekin. Nainen istui hetken hiljaa ja tuon katse hiipi nelijalkaisesta karhusta siihen kaksijalkaiseen. Miksiköhän joku oli halunnut tehdä miehelle... tai siis karhulle näin? Mitä siitä oli hyödytty? Albine ei tiennyt, eikä kehdannut kysyä ja arvaaminen oli yksinkertaisesti toivotonta. "Miksi sinä muutit nimesi?" nainen kysyi yhtäkkiä puhuen nyt selvästi Karhuntakulle kerta tuota katselikin jo valmiiksi. Neito ei voinut myöskään olla miettimättä miehen ulkomuotoa. Jos tuo oli ollut tarkoitus muuttaa ihmisesi, niin miksi tuolle oli jäänyt turkkia? Oliko se ollut tahallista vai menikö joku pieleen? Tuntui julmalta tehdä toisesta jotain kahden rodun välimaastoa, sillä silloin pakostakin ei kuulunut minnekään. Tavallaan, vaikka sillä ulkonäöllä ei pitäisi olla väliä. Silti ihmiset ja haltiat ja kaikki muutkin kiinnittivät siihen erityistä huomiota. Tietysti neito itse häpesi arpiaan, eikä pitänyt enää itseään mitenkäänpäin nättinä. Sille ei kuitenkaan voinut mitään, eivät arvet lähtisi pois vaikka kuinka haluaisi. Eihän mies niin paha edes ollut mitä jotkin kaksijalkaiset pedot. Hän olisi vain saanut olla olematta kokoajan otsa kurtussa. Ihme ettei tuolle tullut pää kipeäksi.
Ylva
 

Re: Beauty and the Beast

ViestiKirjoittaja Vahti » 26 Tammi 2014, 20:42

Karhuntakku katsoi hänelle, kysymättä, annettua teekuppia epäilevin silmin. Jotain ihme letkua, varmasti myrkkyä tai jotain unettavaa. Sitten tuo hameotus tekisi heille jotakin nukkuessaan, veisi jotakin tai hakisi lauman kaksijalkaisia listimään heidät. Ei siis kiitos. Tämä karhumies ei mennyt moisiin ansoihin niin helposti kuin Livertäjä, jonka huomio oli kääntynyt hetkeksi hunajanetsinnästä hänelle tarkoitettuun teetynnyriin.
"Uuu! Minä haluan maistaa sitä jo nyt Albine neiti! Hunajan kanssa tietenkin... Et sinä veli ole vielä mestari näissä salaluukuissa", Livertäjä tokaisi siirtäen tassullaan ilveksen vartioimasta kultaista aarretta, kontion alkaen sitten pähkäillä miten saisi luukun nostettua niin leveillä kämmenillään ja pitkillä kynsillään. Karhuntakku taas vain murahti, pettyneenä.
"Et sitten ota kaikkea. Ampiaiset olivat todella äkäisiä viime kerralla..." Ilman turkkia eivät olisi moiset pikku pistokset tuntuneet kuusen neulasten pistelyiltä kummemmilta, mutta kun ei ollut sitä turkkia vaan kaksijalkaisten haavoittuvainen iho- Oli ihan mahdotonta saada hunajaa haavoittumatta!

Karhuntakku katsoi Albine naista epäluuloisena, kun tämä kysyi hänen nimensä syytä. Tai miksi se vaihtui. Utelias nainen, ne olivat vaarallisia...
"Kaksijalkaiset ne nimen antoivat. Eikä Hunajakieli nimessä tuntunut olevan mitään mieltä, kun en... Ole enää karhu."
"Se tulee siitä kun hän on aika karvainen ja hiukset niin sekaisin kuin vanhalla karhulla."
"No minä olen sinun isoveljesi!"
"Et enää karhunvuosissa!" Livertäjä heitti takaisin virnuillen, murahtaen tyytyväisenä saadessaan kammettua luukun auki. Oih! Ihania ruskeita pulleita purnukoita joiden päälle sidottu kankaasta kannet narulla kiinnitettyinä! Kuinka sulokas, ihana näky~
"Et sitten kaada niitä."
"En en en", Livertäjä sanoi pahemmin keskittymättä mitä velikulta oli sanonut, poimien varovasti yhden purnukoista kaksin kämmenin kuopasta ylös. Ja sitten hieman vaivaloisesti nousten takajaloilleen ilman etukäpälien apua, mitkä pitelivät hunajapurkkia uroksen kiikuttaessa se kiltisti Albinelle. Tällä oli sorjemmat kädet purkin avaamiseen!
Vahti
 

Re: Beauty and the Beast

ViestiKirjoittaja Ylva » 26 Tammi 2014, 21:51

Albine ei ymmärtänyt. Miksi toinen ei voisi olla Hunajakieli? "Mitä sillä on väliä ettet ole karhu? Nimen kannalta siis... olethan sinä vieläkin...noh sinä", nainen totesi tuijotellen yhä Karhuntakkua. "Mitkä ihmiset?" nainen kysyi ennen kuin oli ajatellut asiaa ja puraisi kieltään tajutessaan oman lisautuksensa. Ehkäpä karhumies ei halunnut puhua siitä. Onneksi toinen mesikämmen oli kalastamassa hunajaa ja kiikutti sen sitten naiselle, joka otti purnukan hymyillen vastaan. "Kiitos", hän kiitti ja rapsutti vielä karhua korvantakaa ennen kuin nousi sen verran ylös että haki lusikan. Hunajapurkki oli laskettu pöydälle ja näppärästi nainen sen saikin auki ja hunajan makea tuoksu pääsi siitä ilmoille mikä ylsi jopa naisen nenään. Lusikalla hän laittoi molempiin kuppeihin vähän hunajaa ja käätyi sitten karhun puoleen ja ojensi tuolle avatun purkin. "Sinun on varmaan parempi ottaa koko purkki ja kaataa siitä", nainen ehdotti ajatellen mielessään että karhu varmastikin käyttäisi koko purkin veljensä sanoista huolimatta. "Me emme ole niin paljoa erilaisia loppujenlopuksi", Albine totesi käännyttyään takaisin karhumiehen puoleen, mutta tällä kertaa nainen ei hymyillyt. "Sinä vain olet unohtanut elää", neito totesi hieman epämääräisesti.

Hän huomasi itsekin olleen hieman epämääräinen ja noh aihe oli vähän kiemurainen. Hymyili hempeästi ennen kuin jatkoi huulten palattua perusasentoon. "Eläminen on muutakin kuin hengittämistä", hän tähdensi ja kosketti sitten puukuppia mikä tuntui yhä aika lämpimältä. Uskaltautui silti nostamaan kupin pöydältä huulilleen ja puhalsi sitä viilentääkseen pintaa ennen kuin maistoi juomaa. Irvisti pienesti sillä juoma oli liian kuumaa ja oli aika varma että poltti kielensä. Siitähän hän oli juuri karhua varoittanut. Noh eihän tässä kiire ollut, kerkisi sitä odottaa.
Ylva
 

Re: Beauty and the Beast

ViestiKirjoittaja Vahti » 30 Tammi 2014, 12:14

"Ihmiset", Karhuntakku toisti, tuijottaen naista kuin vihjaten ettei halunnut puhua asiasta sen enempää. "Ja olen Karhuntakku, sillä selvä. Jos olet täällä, saat tottua käyttämään sitä, Alb."
Livertäjä todellakin oli käyttämässä koko hunajapurkin teehen, niin että koko seoksessa olisi varmaankin enemmän hunajaa kuin teetä. Karhuntakku taas ei näyttänyt -kuten tavallisesti- yhtään huvittuneelta tai suopealta sille kun veli katsoi hänen hunajapurkkiaan himoiten. Mutta karhumies ei myöskään kieltänyt kyseistä toimenpidettä, kököttäen paikallaan kädet puuskassa, siirtäen huomionsa kysyvänä naikkoseen. He. Samanlaisia? Karhuntakun suusta päästi pakostikin naurun pärskähdys, minkä tämä vaiensi samantien palauttaen sen mörköilmeensä.
"Ai", Karhuntakku totesi ykskantaisesti, katsahtaen teehen ja haluten jotain muuta tekemistä kuin vain katsoen Albinea, otti kupin käteensä. Muttei juonut vielä. "Mitä elämistä siinä on, kun ei ole tulevaisuutta karhuna", Karhuntakku murahti katsellen teen laineilevaa pintaa nyt ilmeettömänä. Hän oli aina ollut karhu, kun syntyi perheensä keskelle ennen veljeään. Jopa silloin kun hän kävi katsomassa neitoaan ihmismuodossa, hän tunsi itsensä karhuksi. Mutta on kaksi eri asiaa riisua turkki ja esittää ihmistä, kuin olla oikeasti ja pysyvästi ihminen.
Ne olivat kaksi täysin eri asiaa.

"Minä mielummin hengitän kuin esitän jotakin sivistynyttä kaksijalkaa joka elää kaksijalkaisten tukahduttavassa, valheellisessa maailmassa."
"Veli kerran eleli ihmisten keskellä Albine neiti, mutta se ei ollut hyväksi hänelle. Tai minulle", Livertäjä selitti suu täynnä hunajaa, kahminneena sitä tasullaan suuhunsa.
"Niin, monta kertaa sinut piti hakea ettet saanut keihästä selkään."
"Niihin minulla ei ole intoa tutustua", Livertäjä totesi hiukan vakavanpuoleisesti, nyt kaataen tahmaisilla käsillään hunajaa sankoon kieli nuollen huulia.
"Hrmp", Karhuntakku murahti, katsahti teehensä ja maistoi. Kielihän siinä paloi, mutta mies ei antanut ilmeensä värähtääkään. "Ihme juomaa", tämä totesi hörpäten uuden annoksen. Kieli tuntui kuin se ei olisi ottanut mitään makuja, mutta tunsi kyllä poltteen.
"Mutta, olet kuullut minusta jo ihan liikaakin. Mistä tulet ja kuka olet?" Karhuntakku kysyi ihan suoraan, vaatien vastauksia. Muttei mitään liirum laarumia, kuten kaksijaloilla oli tapana alkaa selostaa kun näiltä kysyi. Jopa ihan yksinkertaisen kysymyksen.
Vahti
 

Re: Beauty and the Beast

ViestiKirjoittaja Ylva » 30 Tammi 2014, 19:19

"Hyvä on", neito myöntyi mitä miehen nimeen tuli ja hymyili tuolle hieman kunnes keskittyi hetken teehensä. Yritti maistaa sitä, mutta kuuma juoma poltti heti jo huulia, joten laski kupin takaisin ja kiinnitti huomionsa takaisin mieheen. "Eroaako se tosiaan niin paljon kaksijalkaisten elämästä?" nainen kysäisi kulmiaan kohottaen. Jätti kuitenkin aiheen siltä erää sikseen. Samaa asiaa ei kannattanut jauhaa kerralla pitkään etenkään jääräpäisten persoonien kanssa. Näin nainen ainakin oli oppinut. "Crypt on iso paikka, eivät kaikki kylät ole samanlaisia", nainen sanoi lempeästi ja nosti taas teekupin huulilleen tällä kertaa puhaltaen ensin saaden nesteen pinnan väreilemään. Nainen maistoi pienen hörpyn, juoma oli kuumaa muttei polttanutkaan pienissä määrin, joten nainen hörppi varovasti teetään kunne Karhunrakku kysyi häneltä jopa jotain. Kuppi laskettiin takaisin pöydälle ja katse nousi lämpimänä karhumieheen. "Kerroinhan sinulle jo kuka olen. Olen Albine", nainen toisti ja tuntui synkistyvän sitten asteen verran. Hymy laantui ja kasvot palasivat peruslukemille. "Mistäkö tulen? Nathor kylästä, sitä ennen asuin täälläpäin. Siitä tuntuu kyllä olevan ikuiksuus aikaa", nainen hymähti ja laski katseensa teekuppiin tuijotellen sitä hetken utuisasti.

Albine mietti matkaansa ja sitä miten oli tänne päätynyt. Hän ei oikeastaan tiennyt miksi oli tullut, sillä ei hän varsinaisesti ollut kotiin palaamassa. Ei siellä ollut enää mitään neidolle ja pelkäsi yhä vihamielisiä ihmisiä. "Jos tarkoitit mitä teen täällä metsässä... olin menossa katsomaan kotikaupunkia kun eksyin. En oikeastaan tiedä miksi, sillä en ajatellut mennä edes itse kaupunkiin", hieman haikea hymy nousi koristamaan naisen kalpeita kasvoja. "Ehkä tulinkin katsomaan enemmän metsää kuin kaupunkia. Vietin useasti aikaani täällä, poissa siitä kaikesta tohinasta ja--- kaikesta", nainen selitti ja heräsi ajatuksistaan vilkaisten mieheen kohauttaen hieman olkiaan hymyillen nyt taas enemmän. Ei osannut selittää asiaa sen paremmin ja päätti keskittyä hetkeksi teensä juontiin jos vastaus kelpasi herra yrmylle. Teemuki löysi tien naisen huulille ja lämmintä nestettä hörpittiin taas nautinnollisen oloisesti. Albine tajusi myös sen seikan, ettei oikeastaan halunnut palata kotikaupunkiinsa, mutta vailla sen erikoisempaa päämäärää oli yksinkertaisesti kulkenut tännepäin edes tajuamatta sitä.
Ylva
 

Re: Beauty and the Beast

ViestiKirjoittaja Vahti » 01 Helmi 2014, 19:12

Karhuntakku vain mutisi omiaan naisen puheille. Ei toinen ymmärtänyt mitään mokoma nainen, pää pilvissä kuten kaikilla muillakin ja ei osannut ajatella kokonaisuutta. Oikeasti, ei ihme että toinen oli eksynyt metsässä ja törmännyt karhumiehen idiootti veljeen. Toinen oli pelkkä kaksijalkainen, mitä toinen tiesi mitään toisena olemisesta tai minkälaista oli tulla kohdeltuna kuin alhainen elikko...

Karhuntakkua alkoi epäilyttää tämä hamekaksijalka, kun sai tietää toisen asuneen näiden metsien lähellä olevassa kylässä. Se että toinen tunsi sen kylän asukkaita, ja nyt missä Karhuntakku asui, ei, se ei todellakaan ollut hyvä yhtälö. Mistä sen tiesi, ettei toinen oikeasti ollut vakoilija? Joka oli lähetetty etsimään näissä metsissä olevia epäihmisiä, tutkimaan niiden tapoja ja asuinsijoja? Sitten kun tämä palaisi kylään niin johan olisivat kaksijalat täällä aseineen. Ja jos vielä pahemmin kävisi, niin suippokorvat vastaisivat takaisin kaksijaloille.
Eikä Karhuntakku missään hemmetin nimessä halunnut kotinsa ympärille melskaavia idiootteja heiluvine miekkoineen tai nuolineen.
Ei hemmetti... Ei tätä naista voinut jättää hetkeksikään valvomatta jos nyt haluttiin pitää nahka yllä, se viimeinenkin nahka siis.

Juurikin noiden ajatuksien vuoksi Karhuntakku ei enää uskonut mitään mitä Albine suustaan päästi, Karhuntakun laskien tyhjän mukin pöydälle ja hieroen ohimoitaan hiljaa muristen.
"Kiitos hemmetisti veli. Nyt minulla onkin taas yksi kaksijalka huolehdittavana", Karhuntakku murisi, Livertäjän vilkaisten hunajasta tahriutuneella kuonollaan veljeään hölmistyneenä. "Häh? Albinehan on vaan ohi matkalla veliseni."
"No niin, niinhän ne kaksijalat aina tekee tajuatko!? Lähettää nartun nuuskimaan edeltä ja houkuttelemaan saaliin niin saadaan pari nuolta saaliseen?! Oletko tosiaan tollo?!" Karhuntakku huusi nousten nopeasti tuoliltaan että kanto tömähti kyljelleen lattialle. Karhuntakku taas asteli kiivain askelin kohti takkaa, potkaisten seinämää aiheuttaen maa-aineksiseen seinään kuopan.
"Kuinka moni tietää että olet täällä, nyt tässä metsässä? Kuinka moni seuraa?" Karhuntakku kääntyi kysymään musta hiuksiselta naiselta.
Vahti
 

EdellinenSeuraava

Paluu Metsä

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 3 vierailijaa

cron