Kirjoittaja Sands » 23 Helmi 2014, 15:24
Garrett nyökkäsi toisen ehdottaessa – tai oikeastaan käskiessä – että tuon pitäisi pitää kunnolla kiinni, joka kyllä uskottiin. Kehotus kuunneltiin ja sitä toteltiin, sirojen käsien tarrautuessa harjaan niin tiukasti, kuin vain kykenivät, rystyset valkoisina. Sydän tykytti miehen rinnassa, niin innostuksesta kuin hermostuneisuudestakin. Tämähän oli ensimmäinen kerta, kun tuo koskaan olisi lentänyt näin korkealla – ja tietenkin jatko sitten kylässä hieman hermostutti. Uskoihan kreivi olevansa tarpeeksi hyvä siihen hommaan, mutta aina oli mahdollista, etteivät ihmiset kuunnelleet. Uskoisivat kreivinsä tulleen hulluksi ja alkaneen petturiksi, liittoutuen käärmeiden kanssa. Sehän olisi hänen loppunsa, eikä Garrett edes vielä ollut varma, mitä tekisi lohikäärmeenmetsästäjien kanssa. Niitä vanhoja jääräpäitä ei Nahorin kreivin sana välttämättä koskettaisikaan!
Siipien levittäytyessä viima pääsi taas kreivin iholle, kylmän pureutuessa läpi vaatteiden ja hiusten hulmuten tuulessa. Parivaljakko oli kumpikin valmiita, liskon kuin miehen molempien suoristautuessa ja pitäessä päänsä ylväästi korkealla, kaula pystyssä. Mutta Mardukin karjahdus tuli aivan yllättäen, eikä nuorukainen ollut siihen ehtinyt valmistautua. Ääni oli kova ja pelottava, saaden miehen satulassa vetäytymään pieneksi palloksi turvaan, karjunnan värisyttäessä tuon koko pientä kehoa ympäristöstä puhumattakaan. Kaikkein oudointa tosin oli, kuinka vanhan lohikäärmeen huutoon vastasi monta pienempää ympäri vuoristoa. Tiesihän Garrett vuorien pitävän monta liskoa sisällään, olihan tuo joskus niiden nähnyt ympärillä lentelevänkin omilla silmillään... Mutta silti oli niin outoa ajatella, että lohikäärmeitä oli niin monta, niin lähellä pois silmistä! Eihän tuo voinut kuin nielaista, pelon löytäessä tiensä ytimeen. Kai Mardukiin piti luottaa, kai tuo vanhus pitäisi huolen, etteivät muut käärmeet kimppuun hyökkäisi sen pienen ja puolustuskyvyttömän kreivin kimppuun...
Lopulta Marduk ponnisti, hypäten ilmaan ja ottaen tuulta siipiensä alle, saaden Garrettin puristamaan toisen harjaa oikein tiukasti peloissaan hammasta yhteen purren. Tuuli iski vasten kasvoja, saaden silmät kuivumaan ja sitten vuotamaan, kun aatelismies ne puristi tiukasti kiinni pidemmäksi aikaa. Inahdustakaan ei päässyt läpi yhteen purtujen hampaiden, mutta kyllä tuo selvästikin peloissaan oli. Kreivin koko keho oli jännittynyt, reisien puristaessa kovasti vasten lohikäärmettä ilmavirtojen piiskaten hyökätessään pienemmän miehen kimppuun, pakottaen tuon todellakin opettelemaan, kuinka istua selässä ja kuinka myötäillä satulassa! Pikkuhiljaa Garrett uskalsi jopa avata silmänsä uudestaan, nähden saappaansa kärjen... Roikkuva ilmassa, alla meri valkoista kiitäen nopeasti ohi, liikkuen ja lainehtien maan muotojen mukaan. Harvoin sitä kukaan saisi omaa kotimaataan katsoa näin ilmasta käsin, nähden niin kauas, nähden niin paljon! Se oli henkeäsalpaavaa, nuorukaisen totta tosiaan löytäessä itsensä sanattomana ja miltei unohtaen hengittääkin, suoristautuen hieman ympärille katsoessaan ja maisemista nauttien, kylmyydenkin löytäessä nyt itsensä täysin vailla huomiota suuren hymyn pakottaessa itsensä miehen kasvoille. Lohikäärmeitäkin alkoi hitaasti valua lähemmäs vuorilta, lentäen kaksikon ympärillä ja perässä... Tosin, heti jos jokin niistä liian lähelle tuli, Marduk kävi ärähtämään kovin eläimellisesti. Vaikka vanhus oli ollut kovin inhimillinen ja älyllinen olento, taisivat lohikäärmeet silti loppujen lopuksi olla aika eläimellisiä petoja...
Matka lopulta johti aivan Nahorin yläpuolelle, antaen Garrettille mahdollisuuden nähdä kylänsä yläilmoista. Hieman se kyllä pelotti, kyläläiset tietenkin olivat kauhuissaan lohikäärmeen nähdessään ja näkihän tuo tietenkin vartijat aseineen valmiina. Ehkäpä Marduk voisi ottaa nuolen tai keihään nahkaansa ja selvitä, mutta vahingossahan muut voisivat osua häneen, jos tunsivat olonsa niin uhatuiksi, että hyökätäkin pitäisi! Onneksi lisko lennähti kauemmas, laskeutuen maahan ja antaen vihdoin kreiville mahdollisuuden hengähtää, kalpeiden kasvojen saadessa hitaasti väriään takaisin. Kovasti sitä yritettiin rauhoitella itseään jännittävän lentohetken jälkeen, käsien sukiessa hiuksia edustuskuntoon käärmeen askelluksen kulkiessa pitkin kylän teitä, kreivin hengittäessä syvään, ennen kuin aloitti.
"Nahorin kansa! Ei ole mitään syytä huoleen, lohikäärme on valtani alla, enkä halua satuttaa ketään," Garrett huudahti, ääni harvinaisen vakaana ja voimakkaana, istuen satulassa selkä suorana,
"Minulla on paljon kerrottavaa, kokoontukaa luokseni ja pyytäkää muita tulemaan," tuo jatkoi, oikein varmana ainakin ulkoisesti, jos ei sisäisesti. Ehkei kaikki olleet kreivinsä kasvoja kylässä nähneet, mutta olihan aatelinen pitänyt huolen siitä, että edes jotain yhteyksiä piti rahvaaseenkin – auttoi hyväntekijän maineen ylläpitämisessä – joten ainakin joidenkin täytyi ymmärtää, kuka siellä selässä nyt oikein puhui. Eivät sanat vielä saaneet kaikkia täysin pelottomiksi, mutta työtä tehtiin käskettyä, eikä yksikään sotilaskaan uskaltautunut kovin lähelle aseidensa kanssa.
Kreivi lepuutti ääntään jonkin aikaa, antaen Mardukin jatkaa matkaansa hieman paremmalle kokouspaikalle. Ihmisiä liittyi joukkoon hiljalleen, pitäen kunnollisen välimatkan kultasiipiseen lohikäärmeeseen aivan varmuudenvaralta. Garrett piti ryhtinsä hyvänä ja katseensa eteenpäin suunnattuna, myötäillen ratsunsa liikkeitä satulassa kunnes veti hellästi toisen harjasta torille tultuaan, merkiksi pysähtymisestä.
"Mikään suippokorva ei kreiviänne kauaa vankina pidä, haltiat eivät koskaan tule voittamaan ihmisiä missään asiassa!" Tuo huudahti kääntyessään katsomaan kansaa, ajatellen, että ehkä nyt olisi parasta selittää jotain ja vedota ihmiskunnan paremmuuteen, siitähän kaikki halusivat kuulla! Hän ratsasti nyt lohikäärmeen selässä, joten tärkeää oli tehdä kaikille selväksi, millä puolella vielä oli.
"Pakoni oli voitto ihmiskunnalle, merkki lajimme älykkyydestä ja kyvyistä, mitä mikään muu otus ei omaa! Ilman ihmisyyden antamia lahjoja, en olisi vielä tässä, enkä olisi enää edes elossa!" Garrett yritti innostaa kovasti kuuntelevia ihmisiä, saaden kuin saadenkin epävarmuutta hälvenemään kyläläisten keskuudessa. Tietenkin ihmiset olivat parempia, tietenkin vangittu ihminen tulisi pakenemaan haltioiden kynsistä ennemmin tai myöhemmin, tietenkin ihmiset voittaisivat suippokorvat. Sellaiset sanat saivat sodanrunteleman kansan aina paljon paremmalle tuulelle, luoden yhteyden kreivin ja kansan välille jaetun veren kautta. Hänen voittonsa oli voitto heille kaikille, hänen sanansa merkitsivät nyt jotain sankarina.
"Tarinani on pitkä, ja olen nyt kovin uupunut kaikesta kokemastani. Mutta kuulkaa tämä: esi-isieni lihan minulle suomat lahjat antoivat minulle kyvyn voittaa jopa lohikäärmeistä mahtavimman, älyni ja sisäisen voimani saaden jopa hirvittävän pedon ymmärtämään, kenen edessä alistua," kreivi silitteli ratsunsa kaulaa, ohjaten käsillään muiden silmät sinne, mistä puhui,
"Tämä lohikäärme on nyt omaisuuttani, kuten myös vuoret, jotka kaunista kyläämme suojelevat. Yksityisaluetta, jonne ei ole mitään menemistä ilman lupaani, enkä hyväksy omaisuuteni rikkomista ilman korvauksia – kalliita korvauksia, kun kyseessä on näin voimakas ja kaunis eläin," käsi kävi nyt taputtamaan Mardukin kaulaa, ikään kuin kehuessaan kuin mitäkin hevosta, kuin harmitonta ja kesyä eläintä. Nyt liikuttiin vaarallisilla vesillä, eikä taruolentojen hyväksyminen ja suojeleminen oikeastaan ollut jotain sellaista, mitä ihmisten kuului tehdä kiitos sodan... Mutta Garrett ja lohikäärme eivät selvästikään olleet kumppaneita, enemmänkin kuin isäntä ja ratsu, alamainen, lemmikki, orja! Se oli täysin eri asia!
"Kertokaa se muillekin, antakaa sanan kulkea. Ja oli mikä oli, niin kauan kuin sanojani totellaan, ei Nahorin kylää koskaan tule yksikään lohikäärme enää ahdistelemaan, niin totta kuin nimeni on Garrett Fortescue."
((Niin, niin se sitten tulee menemään. Garrettista tulee sellainen hullu kissanai- ei kun siis lohikäärmenai- mies. Tulee joskus alasti kylään lohikäärmeellä ratsastaessaan, Henryä voi vähän sitten nolottaa.))