Kirjoittaja Vahti » 29 Maalis 2014, 11:13
Poro örisi ja tepasteli siinä kahdella takajalallaan karsinan ovea vasten hetkeen aikaa, raivostuneena harakkahipsuvarvashaltin suorastaan törkeälle käytökselle omenaa kohtaan. Yksi puraisu- Ja heitti sen -vaikkakin erikoiselle ja kauniille- otukselle syötäväksi! Mitä omenien törkeätä väärinkäyttöä! Mitä pyhäinhäväistystä! Eikö toinen tiennyt että niistä piti nauttia eikä... Tuolla... Tuolla epäkiitollisen lailla...
Lopulta Aleiga oli vain tyrmistynyt tästä, pää pyörällä, laskeutuen karsinansa ovelta alas kiihkeästi puuskuttaen. Epäuskoisena tilanteesta mihin se oli nyt monien mutkien kautta ajautunut. Jonkun säälittävän pullistelijan kotikoloon. Jatkuvasti mulkoillen haltia poro heitti toiselle mielessään kaikkia mahdollisia kirouksia, niin oman kansansa kuin cryptiläisten kielellä. Mitä ikinä tiesikään ja tunsikaan, jopa väännellen niistä entistä karkeamman kuuloisia.
Jos hän vain olisi ihmismuodossaan, siinä joskus hänellä olleella ihmismuodollaan, mitä hän oli harjoittanut metsästämiseen miesten rinnalle, hän tekisi kaikenlaisia hirveyksiä tälle harakalle.
Aloittaen noista suippokorvista. Leikkaisi ne irti ja tekisi niistä korut. Ihan vain pilkatakseen toista. Voih, se olisi kyllä perin tyydyttävä näky kun toinen katselisi sitä korua järkyttyneenä ja nöyrytettynä.
Vai aikoi toinen nöyryyttä häntä... Sen kun nähtäisiin.
Mutta pahemminkaan kostamiselle ei tullut nyt -nimenomaan, nyt- kuitenkaan tilaisuutta, kun toinen antoi jonkinmoisen määräyksen muille halteille, ja poro hetken aikaa epäili, kuuliko hän oikein.
Mainitsiko toinen sanan ratsastus? Niin kuin selkään kipuamisen ja siellä kökkimisen? Ja tarkoitti sillä häntä?
Kautta äitimaanpoven, tämä uusi isäntähän oli hullu näihin muihin aiempiin verrattuna. Kuka tästä oli oikein tehnyt hei alfan tälle haltilaumalle? Tällä porolla olisi muutama asia sanottavana asiasta nimittäin tästä päättäneille.
Poro oli ensin ajatellut iskeä paria sitä lähestyvää suippokorvaa sarvillaan, sellaiseksi nätiksi vartaaksi, tai potkaista edes rintalastoja poikki, tai miksei jopa naamoja murskaksi, mutta ensimmäisen sarvillaan huitaisun jälkeen se aavisti että olisi turhaa pyristelyä. Ja energian hukkausta. Kolme päivää ilman ruokaa ja vettä, sekä äskeinen riehuminen, olivat kyllä saaneet heikotuksen tunnetta kehoon. Lihakset väristen ja suuta kuivaten.
Ja kuten hän oli itselleen toistellut ja aiemmin, energiaa piti säästää. Tai muuten hän jäisi tosipaikan -oli se minkälainen hyvänsä- tullen oitis alakynteen.
Ja selkeästi nyt näytti olevan jotakin tekeillä, kun nämä häntä piirittävät ja lähestyvät haltit, kuin sudet ikään, aikoivat viedä hänet jonnekin...
**
Jotenkin, tietenkin luonteelleen uskollisena, Aleiga tuli shutrauhallisesti ohjailtavana aitaukseen, mitä nyt vähän koittaen purra tai potkaista takasorkillaan. Kyllä sen piti nyt hiukan vaikeuttaa näiden säälittävien otusten elämää.
Tämä oli kyllä nöyryyttävää tosin...
Tämä muistetaan.
Loppuun asti.
Aitauksessa poro oli laitettu pienempään hakaan, missä ei ihan noin vain pyöritty tai liikuttu, ja sarvista pidellen hänelle oli pakotettu niin oudot ja kerrassaan tuntemattomat ratsastusvarusteet kuin satula ja- Ja SUITSET!? Tämä oli jo ennen kuulumatonta, ja kun ensimmäinen innokas ratsastaja pääsi selkään, timanttisarvi kihisi raivosta, astellen jäykin askelin pois haa'asta keskemmälle aitausta...
Ja hypäten paikallaan niin että halti lensi selästä kuin katapultin kyydistä suoraan eteenpäin käsillään huitoen, pyörien pari kertaa itsensä ympäri maassa lika tarttuen. Eikä poro sitä siihen jättänyt, vaan ajoi haltin pois aitauksestaan sarvillaan uhkaillen ärhäkästi.
Juuri niin, tämä oli nyt hänen aitaus! Ja jokainen joka uskaltaa kokeilla hänen selkäänsä tai tunkeutua hänen aitaukseensa, saa kokea sen vaikka kovalla maalla tai sarvin. Ihan miten halusi.
Poro ajettiin uudelleen hakaan kepein, uusi ratsastaja valmiina ja poro entistäkin kiukkuisempana.
Jos se yksi tietty katseli tätä jostain, hän kyllä mulkoisi silmänsä päästään sitä haltia, kuvitellen sen jokaisen haltin tilalle minkä heitti selästään.
Tämän kertainen oli vähän sitkeämpi, tarraten sarvipään niskakarvoista jämäkästi ja keinutellen kehoaan selässä liikkeiden mukana.
Mutta kun Aleiga tömähti yhtäkkiä kyljelleen, potkien jaloillaan itsensä hetkeksi selälle sen kyllä ottaen kyljille että päähän, niin johan sekin takiainen irtosi huutaen kivusta kuin mikäkin haavoittunut peura.
Kaikesta nöyryytyksestä kihisevän peura, jahka se oli saanut itsensä takaisin pystyyn vaivaloisesti ja hiukan askelissaan haparoiden, vielä muka yritti talloa haltin jalkoihinsa, sarvillaan huitoen ja mörähdellen. Ehkä muutaman kerran se astui tahallaan vaikka käden tai auki menneiden hiusten päälle...
Ihan vain että olisi joku hänen turhautumisensa kohteena, kun se yksi ei ollut nyt saatavilla.
Hah! Ota siitä, ja siitä!