Kirjoittaja Crimson » 26 Maalis 2014, 00:38
Parebris hymisi tyytyväisenä itsekseen Aranin tuumatessa kenraalin olevan varsinainen kiusankappale. Monarkin annettiin nojata taemmas, faunin pyrkiessä varsinaisesti varomaan vain vahingoittunutta sarveaan, ettei kuningas käynyt siihen itseään tyrkkäämään. Lohjenneen ulokkeen reunat kun sattuivat olemaan niin terävät, että niihin leikkasi nyt tavallistakin helpommin kätensä, eikä Atrevauxella ollut mitään syytä antaa Aranin satuttaa käpäliään edes vahingossa.
Fauni myös tiedosti sen, kuinka kultakutri lähti lähes huomaamattomin liikkein hieromaan itseään kenraalia vasten, eikä sarvipäinen moista pahaksi katsonut. Ei suinkaan, päinvastoin. Myös Aranin vihjailevaan katseeseen vastattiin, Parebriksen laskiessa päätään sen verran että saattoi alaviistoon osapuolista sitä sirompaa katsoa. Enää puuttui, että eliitillä olisi ollut kätensä ulottuvilla viiniä, jolla suunsa kostuttaa. Ikävikseen viinipullo oli nyt kuitenkin liian kaukana tältä divaanilta, että sorkkajalka olisi siihen saattanut ylettää.
Kuninkaan seuraavaan huomautukseen Parebris ei saattanut kuin naurahtaa. Eihän fauni voinut kiistää sanojen perää. Jos hänen koipensa olisivat yhdet takkuläjät ja hyönteispesäkkeet, saisi sarvipää todennäköisesti viettää yönsä jossain koirankoppia muistuttavassa luukussa. Kyllä pujopartaisessa, koko ikänsä hovissa asuneessa faunissa oli kuitenkin sen verran älliä, että tuo osasi itsensä pitää ennen kaikkea siistinä. Aranin mainitsemat punkit olivatkin sitten toinen juttu. Ne riesat kun tuppasivat Aroilta löytämään tiensä turhan useasti Atrevauxen matkaan, jos fauni siellä erehtyi astella.
Parebris kävi mutristamaan pienesti huuliaan.
”Minkäs minä sille mahdan, että koipeni ovat niin houkuttelevat”, sarvipää virkkoi, antaen sitten kuitenkin tyytyväisen ilmeen karata kasvoilleen kun tunsi Aranin hyväilyn niskavilloissaan ja ohessa merkille pistäessään hiljalleen nousevan paineen siellä missä sitä nyt toivottiinkin. Samalla eliitin kädet nousivat hyväilemään hellästi kuninkaan omaa kehoa, käyden välillä sivelemään haltian kaulaa, rintakehää, ja sieltä edelleen reisiä, vain hipoen niitä herkimpiä paikkoja välistä.
”Sotket vielä itsesi, kun niskaani rapsuttelet ja minähän en sinun tamineitasi aio pestä – saati sitten nuolla puhtaaksi”, Parebris huomautti, varoen kommenttinsa myötä ettei Aran kävisi vahingossakaan koskemaan lähellekään yhä avonaista haavaa faunin päänsyrjässä.
Kenraalista kiinni pitäen ja tuota mukanaan saatten, Iriador lähti astelemaan takaisin siihen suuntaan josta oli tullut. Nuoremmalla oli käytössään nyt vain auransa, jonka perusteella punapää tiesi, ettei kävellyt sokean Winderin kanssa päin seiniä, tai jos joku sattui kävelemään ohitse, kävi nuorempi noita omatoimisesti väistämään. Jos Iriador havaitsi maassa esteen tai joku sattui oikeasti tulemaan käytävillä tai ulkosalla kaksikkoa vastaan, kertoi punapää siitä välittömästi Dariukselle telepaattisesti. Kuitenkin, nuorempi yritti valita reittinsä niin, ettei kukaan ylimääräinen olisi kaksikkoa sattunut hovin puolella näkemään, sillä aavisti, ettei Darius sitä olisi tahtonut henkeen tai vereen tapahtuvan nyt.
Välistä korkeahaltia ehti ajatella, ettei pystyisi suoriutumaan tästä kenraalin kanssa, mutta oliko hänellä vaihtoehtoja? Olisi toki ollut mahdollisuus vain jättää Darius oman onnensa nojaan tänne, mutta sitä punapää ei olisi mistään hinnasta tehnyt. Hän ei jättäisi Haukansilmää yksin nyt, kun mies tuntui olevan siinä pisteessä, että olisi voinut romahtaa kasaan hetkenä minä hyvänsä.
Sotilastuvan pihalle saapuessa Iriador empi hetken tupien ovilla. Punapään toinen käsistä leijui hetken oven kahvan yllä. Entä jos aulassa olikin joku? Mitä jos tuvilla ylipäätään kukaan äkkäisi hänet ja kenraalin nyt ja kyseenalaistaisi sen, missä kunnossa Iriador esimiehensä tänne takaisin toi? Vaikka sotilas ei olisi halunnut ottaa noita riskejä kontolleen, kävi tuo avaamaan oven varovaisen raottavasti. Jälleen uusi, nopea luotaava aalto pyyhkäisi maata – saaden korkeahaltian toteamaan että reitti aulan halki ylempiin kerroksiin olisi selvä, eikä yksikään ylimääräinen silmäpari olisi heitä ollut näkemässä. Hyvä!
Dariuksen lähes repäisten mukaansa - mutta samalla varmistaen että vaikka Winder kävisi johonkin kompuroimaan, pitäisi nuorempansa miehestä kokoajan kiinni ja pitäisi tuon pystyssä – punapää asteli tupien aulan halki kohden portaita. Uusi hankala tehtävä oli saada Darius nousemaan portaita ylös ilman, että tuo kumoaisi itseään turvalleen. Ei auttanut kuin yrittää, oli menestys millainen hyvänsä. Iriador yritti pitää Haukansilmän kuitenkin sen verran ripeässä tahdissa mukanaan, ettei turhia yllätyksiä näin muiden sotilastuvalla iltaansa viettävien osapuolten kohdalla sattuisi.
Kun viimeinen portaikko seuraavaan ylempään kerrokseen, jossa ylempiarvoisten komentajien huoneistot sijaitsivat, olisi pitänyt nousta, hahmotti Iriador lähistöltään askelia jotka tulivat lähemmäs. Askeleet kantautuivat korviin ylempää, ja ne lähestyivät reippaassa tahdissa portaikon alapäätä, jonka vieressä sokea kaksikko nyt seisoi. Samalla sekunnilla punapää pysähtyi, telepaattisesti Dariukselle viestien ettei ottaisi enää askeltakaan eteenpäin vaan kääntyisi suosiolla ympäri jos mieli pitää olemuksensa piilotettuna. Jonkinlaisen kiireen ja huonoksi tunnustaman jännityksen kannustamana, Iriador raahasi Haukansilmän lopulta samaisessa kerroksessa olevaan omaan tupaansa, jonne tuuppasi kenraalin edeltään ja sulki sitten erittäin hiljaisesti oven perässään. Punapää nojasi selkänsä huoneen ovea vasten, huokaisten helpotuksesta.
//Koskaan en itke, mutta kuokkaan voin kyllä kylmäverisesti vetää (D Ota tästä romaani 8)//