Aivan eri luokkaa || Aksuuu~

Talleilla majailevat hovin ja sotilaiden ratsut. Ratsuina on niin tavallisia eläimiä, kuin myös taruolentojakin. Talleilla pyritään pitämään kasvinsyöjät ja lihansyöjät erillään toisistaan. Sehän tästä puuttuisi, että ratsut söisivät toisensa....
Talleilla pidetään ensiluokkaisen hyvää huolta ratsuista ja jokaisen olennon tarpeet otetaan huomioon. Tallin palvelusväki on korkeasti koulutettua ja tietävät työnsä.

Valvoja: Crimson

Re: Aivan eri luokkaa || Aksuuu~

ViestiKirjoittaja Aksutar » 02 Kesä 2014, 13:20

Poroperkele ei aikonut antaa periksi, vaikka tilanne oli tuon kannalta täysin toivoton. Mitä sarvipäinen muka voisi tehdä? Riehua ja kiukutella kunnes olisi niin lopussa, että kuolisi? Ei, tämä nainen ei vaikuttanut luovuttajatyypiltä, joka antaisi elämänsä valua hukkaan vain sen takia, että tilanne oli toivoton. Tässä oli sitä niin sanottua elämänpaloa. Valitettavasti tuo oli myös näemmä äärimmäisen kovapäinen. Jos Aleiga olisi vain kiltisti taipunut tahtoon, olisi tuolla jo lokoisat oltavat. Ainakin siltä osin, mitä Aran niitä sarvipäiselle soi.
Poron viimein pysähtyessä pidemmäksi toviksi ratsastaja selässään, kävivät sivustaseuraajat ihmettelemään tilannetta. Oliko tämä nuori, lupaava haltiasotilas onnistunut viimeinkin siinä, mitä kuningas oli pyytänyt? Aran ei uskonut. Hän seurasi tarkkaan, hiljaisena poron elkeitä, tunkeutuen väkisin jälleen tuon mieleen etsimään tietoa seuraavista siirroista. Ei sarvipäinen kauaa paikoillaan seissytkään, kun tuo lähti uudestaan liikkeelle, suoraan juoksuun seisaaltaan, saaden ratsastajan melkein tipahtamaan äkkinäisen liikkeen myötä. Sarvipäinen rynnisti täydellä vauhdilla kohden monarkkia, joka ei tehnyt elettäkään perääntyäkseen. Vasta siinä vaiheessa, kun poro kävi kohoamaan takajaloilleen, Aran kirjaimellisesti katosi paikalta ja ilmestyi muutaman metrin päähän, kauemmaksi kaatuvasta jätistä. Aran ei vieläkään aikonut pysyä tuon sarvipäisen kiihkoilijan lähellä, hänellä oli yhä suojeluvaistonsa ja maalaisjärkensä tallella.

Aitaus oli antanut periksi pedon alla, Aleigan nyt puuskuttaessa maassa, pitäen painollaan ratsailla ollutta haltiaa paikoillaan. Eipä tuo poron alta minnekään päässyt, eläimen piti nousta, jotta haltia olisi saanut jalkansa vapaaksi. Katsojat olivat kavahtaneet kauemmaksi poron tultua aidasta läpi ja nyt pienen hiljaisen hetken jälkeen väki alkoi havahtua tilanteeseen.
Aran tuijotti turvallisen matkan päästä sarvipäistä, jonka vihainen katse oli nauliintunut häneen. Haltian kasvoilla lepäsi kuitenkin ylimielisenhuvittunut virne, kultahiuksisen katsellessa loppuun palanutta poroa.
"Teit tyhmästi..." Ääni kävi tunkeutumaan Aleigan päähän. Sen enempää ei Aran sanonut, kun jo lasso jos toinenkin kävi lentämään kohden poroa, takertuen tuon sarviin ja kiristyen, varmistaen näin, ettei tuo mihinkään suuntaan lähtisi poukkoroimaan.

Samaan aikaan tallipojista yksi kävi puhaltamaan puhallusputkella pienen nuolen poron kankkuun. Nuolen kärjessä oli tainnuttavaa myrkkyä, jolla suurempikin peto kaatuisi muutamassa minuutissa. Se ei ollut tappavaa, mutta taintunut tulisi viettämään varmasti tunteja unten mailla, tiedottomana ympäristöstään. Ehkä moinen oli hyvä tässä tilanteessa.
"... Täällä tyhmyydestä rangaistaan" Ääni kävi jälleen tunkeutumaan poron päähän, haltiakuninkaan pikkuhiljaa kääntäessä selkänsä otukselle, ennen kuin lähti saattueen kanssa poistumaan paikalta...


//AKDFJAKJWFKJE TEIN SEN WOOOSH! Aleiga nyt nätisti tai muuten voi hovissa olla ruokana poronlihamureketta //
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

Re: Aivan eri luokkaa || Aksuuu~

ViestiKirjoittaja Vahti » 03 Kesä 2014, 19:58

#Mmmm, poropataa... Vielä sipulilohkoja ja porkkanapaloja, suolaa sekä pippuria niin herkkua! 83 #

Ihan kuin Aleiga olisi jaksanut enää lähteä minnekään juoksemaan riehuen, kun lasso heitettiin hänen sarviensa ympärille. Tuo viimeinen temppu oli tosiaankin veroittanut hänen voimiaan, koko keho särkien ja tuntuen voimattomalta. Poroelikko puuskutti hädintuskin, ottaen pitkiä, väsyneitä hengenvetoja. Ei hän ollut luovuttaja, ikinä. Mutta hänkin oli vain kaksijalka. Tai siis poro. Hänenkin voimillaan ja kestokyvyllään oli rajansa, mikä oli tullut nyt loppulisesti vastaan. Ei enää äkkinäisiä voimavaroja, andreanaliinisyöksyjä, mielenvoimalla liikkumista tai muuta. Ei yhtään. Hän jäisi nyt tähän ja lepäisi.
Vaikkakin hänen allaan makasi huutava, kiroava ja hänen kehoaan nyrkeillään tönivä ja hakkaava suippokorva. Pyh. Oppikoot siitä...
Ärsyttävän tutuksi tullut ääni puhui taas hänen päänsä sisällä, poron yskähtäen, vilkaisten haltiaan edelleen mulkoille.
Lisää lassoja ja naruja. Aleiga ei nyt jaksanut laittaa vastaan oikein, antaa suippokorvien viedä, säästyypähän voimia.
Yhtäkkinen pistävä tunne, eikä se todellakaan ollut mikään hyttysen pistos, havahdutti timanttisen sarvipään väsymyksestään. Tämä päästi yllättyneen äännähdyksen, hetkeksi kohoten ja yrittäen nousta täriseville jaloilleen, hänen alleen joutuneen haltian käyttäen nopeasti tilaisuutta hyväkseen ja kierähtäen pois alta, mutta voimaa ei enää vain ollut ja elikko putosi takaisin makuulleen maahan.

Häntä todellakin väsytti. Niin paljon. Ehkä hän voisi nukahtaa, hetkeksi. Tuskin häntä listitään nukkuen. Ei... Se ei ollut tuollaisten haaskalintujen kuten tämän alfahaltin tapaista. Ne tykkäsivät syödä saaliinsa elävinä...
Tyhmä. Hänkö. Heh.
`Uutta kerro, halti...´ elikko myhähti mielessään takaisin, pää hitaasti laskeutuen, kunnes sarvien koskettaessa maata Aleigan pää nojaten niihin kun poroeläin vaipui pienoiseen tokkuraan, ja sitten sen jälkeen syvään uneen.

***

Ajankulu ei ollut eläimille kuuluva käsite. Ainoastaan nykyisyys oli vallitseva käsite, mikä oli yhteistä kaikilla eläimillä. Koko ajan elämistä nykyisessä hetkessä, ehkä poimien sieltä täältä muistoja ja opetuksia selviytymisen kannalta. Mutta tarkkaan päivien ja minuuttien laskeminen ei kuulunut eläimille. Aleigalla asia oli vähän niin ja näin. Hän kyllä ymmärsi että hän oli ollut tässä paikassa jo jonkin aikaa, lyhyen tai pitkän ajan. Toisaalta hän vain yritti sopeutua, luopumatta kuitenkaan omasta itsestään. Sen jälkeen kun hän oli herännyt, Aleiga oli tuntenut olonsa hyvin väsyneeksi ja jähmeäksi. Nouseminen ja koipien venyttely oli ollut inhottavaa.
Sen jälkeen oli ollut melko hiljaista. Päiviä kului, mutta ainakin hän sai ruokaa. Päivistä tuli jopa pelottavan rutiinimaisia, näiden suippokorvaisten kaksijalkojen ohjaamina. Ruokaa tietyin väliajoin, harjausta, se yksi kävi joskus irvailemassa ja Aleiga osoitti mieltään kääntämällä selkänsä.
Kuin poro olisi lauhtunut sen riehumispäivän jälkeen saatuaan nukutusnuolesta. Kuin kesylehmä, jota tosin ei oltu vielä viety uudelleen kesytettäväksi.
Ulkoisesti oli tyyntä, mutta sisäisesti Aleiga hyppi pitkin seiniä.
Hänen piti päästä ulos. PitipitipitiPitiPITI! Hän oli tulossa hulluksi näiden seinien sisällä. Hän halusi ulos, metsään. Juoksemaan ja elämään vapaana kuten ennen. Hemmetti, jopa vapaana eläminen porona oli parempaa kuin olla täällä vangittuna. Jos hän joutuisi olemaan täällä kauempaa, hän vielä oikeasti lauhtuisi ja eläisi kuin mikäkin lauhkea, tylsä mielinen lehmä.
Ei ei. Se ei ollut häntä.
Hemmetti.
Piti paeta. Jotenkin.
Vahti
 

Re: Aivan eri luokkaa || Aksuuu~

ViestiKirjoittaja Aksutar » 04 Kesä 2014, 21:32

Kului päiviä. Aran vieraili silloin tällöin muistuttamassa olemassaolostaan Aleigalle, mitä nyt kiireiltään ehti. Nyt kuitenkin kuningas oli antanut käskyn pitää huolta sarvipäisestä, eihän moisen eläimen nyt sopinut antaa kuihtua pois. Hyvää huolta sarvipäisestä pidettiinkin... ehkä liiankin hyvää.
Nimittäin eräs toinen koki poron saaman huomion kasvattavan kateutta sisällään. Valarocco koki olevansa toisella sijalla tallin suosikkiratsun tittelissä. Sehän ei määrätietoiselle ja huomiosta nauttivalle syndraelle käynyt. Aina kun isäntä oli talliin saapastellut, oli tuo sarvipäinen lehmä saanut enemmän huomiota, mitä hän! Hyvä jos isäntä edes vilkaisi häntä! Tämä ei käynyt! Viime päivinä Valar olikin antanut varoittavia merkkejä lähestyvästä kiukkukohtauksesta. Syndrae oli puhissut ja hörissyt itsekseen karsinassaan ja aina kun tallipojat olivat koittaneet sitä hoitaa, se oli käyttäytynyt kovin yhteistyökyvyttömästi. Valar oli myös öisin hyräillyt kujertavan rauhallisia melodioita, aivan kuin olisi yrittänyt saalistaan saada nukahtamaan...

Myrskyinen päivä oli kääntymässä jo illaksi. Koko päivän oli satanut vettä enemmän tai vähemmän, ukkosen jyrähdellessä silloin tällöin. Jälleen päivänsä päätteeksi Aran oli tulossa kohden talleja, kera saattueensa. Tarkoituksena oli jälleen vaihteeksi käydä mollaamaan Aleigaa tavalla tai toisella, jotta kuningas saisi olla tyytyväinen päivän "saavutuksiinsa". Sieltä kuningas sitten saapuikin, kävellen tallinkäytävää kohden tutuksi käynyttä karsinaa, ukkosen jyrähdellessä taustalla. Taas, TAASKAAN ei Aran suonut minkäänlaista huomiota, edes vilkaisua, Valarille. Se oli viimeinen pisara kuusisarviselle, joka päästi ilmoille korvia raastavan kiljaisun. Aran saattueineen oli ehättänyt jo Valarin karsinan ohi, mutta kääntyi nyt katsomaan kohden tuota riehuvaa petoa, joka potkaisi tallinsa oven irti. Karsinat oli suunniteltu pitämään suurempiakin ratsuja aisoissa, mutta ei syndraen kaltaista voimapesää. Tähän asti kumpikaan syndrae rodun edustajista ei ollut edes harkinnut karkaavansa - heillähän oli kaikki hyvin - mutta nyt Valar oli saanut tarpeekseen.

Tosin, suunnitelmissa ei ollut pako. Ei, sen sijaan valtava uros kävi rynnistämään ohi isäntänsä ja tuon saattueen, aina Aleigan karsinalle. Sarvipäisen karsinan saavutettuaan massiivinen uros kävi kirjaimellisesti juoksemaan läpi karsinan ovesta, rikkoen koko etuseinämän mennessään. Siinä vaiheessa haltiat olivat jo heränneet tilanteeseen Tallipoikien ja sotilaiden koittaessa rauhoitella riehuvaa petoa... Tosin, kukaan ei uskaltanut mennä noiden kahden väliin ilman kättä pidempää. Tietenkään lähimailla ei ollut tainnutusnuolia, silloin kun niitä kaipasi.
Valar taas ei välittänyt edes isäntänsä käskyistä, haltian huutaessa kuusisarvista lopettamaan. Ei, sen sijaan Valar kävi hyökkäämään kohden sarvipäistä, paljastaen uskomattoman suureksi venyvän kitansa terävät hammasrivistöt, pyrkien puraisemaan kohdettaan fataalisti suoraan kaulaan.


// MMmmm tässähän tulee nälkä. Juokse Aleiga, portit on auki //
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

Re: Aivan eri luokkaa || Aksuuu~

ViestiKirjoittaja Vahti » 05 Kesä 2014, 00:28

#Mutta Valarin suu näyttää houkuttelevammalta. Shiny teeth, uuuuh OwO#

Haltien alfan tasaiset vierailut Aleigan luona alkoivat myöskin muuttua vain osaksi päivittäisiä rutiineja poron mielessä, mikä oli osa tämän sisäistä hermostuneisuutta. Toki poro yhä osoitteli mieltään mokomalle lehtikorvalle, kääntäen tälle selkänsä tai uhoten sarvillaan, mutta mielenosoituksen ja vihan lisäksi se alkoi olla luontainen reaktio mikä laukesi aina kun poro vain kuulikin tai näki toisen, edes vilaukselta.
Timanttinen sarvipää osasi jo ennustaa pelkästään askelten äänistä koska Aran oli tulossa saattueensa kanssa, poron astellen jo valmiiksi karsinansa kauimmaiseen nurkkaan, mulkoillen haltiaa ja sähisten mielessään kaikkia tietämiään kirouksiaan niin oman kansansa kuin tämänkin maan kaksijalkaisten kielillä.

Mitä taas tuli tuon kauniin, eksoottisen olennon joka ei sijainnut kaukana karsinassaan Aleigan omasta... Oli poro alkanut nähdä tämän eksoottisen kuoren läpi. Se ei ollut vain kaunis, melodista ääntä päästävä olento. Se oli myös vaarallinen, häijy. Joskus poro katseli karsinansa ovelta miten suuri kokoinen otus kiusasi tallissa työskenteleviä kaksijalkaisia kun nämä yrittivät hoitaa sitä. Tuolla otuksella oli terävät hampaat. Niihin ei mielellään joutuisi.
Mikä saattoi olla hiukan vaikeaa, sillä tuntui että tuo otus oli äreä juuri hänelle, porolle.
Olihan Aleiga eläinmuodossa, ja eläimet olivat herkkiä kaiken maailman aistimuksille, helposti lukien niitä asioita mitkä jäivät ihmisten paljailta silmiltä huomaamatta.
Poropuoli naisessa tunsi vaistomaisesti saaliseläimen hermostuneisuutta, toinen, ihmispuoli, oli osittain kiinnostunut. Tuollainen suuri olento olisi mahtava kaataa, tehdä tuosta turkista vaatteet. Puhdistaa kallo sarvineen ja ripustaa se näytille muille.
Mutta ennen kaikkea, siinä olisi haastetta. Ihan eri luokkaa kuin ne eläimet joita Aleigan kotipuolessa, kaukana pohjoisessa eleli...


Myrskyinen ilma tuntui kuumalta ja raskaalta ilmassa, huolimatta sateesta mitä oli riittänyt koko päivän ajan ja vieläkin illalla. Ukkosen jyrähtely olisi säikytellyt poroelikkoa, jos tämä olisi ollut ulkona, mutta nyt tämä oli sisällä turvassa ja kuivassa. Se oli yksi niistä harvoista, hyvistä puolista joita tämän suippokorvan kiusattavana oli.
Mutta se ei silti tarkoittanut, etteikö Aleiga aikonut paeta. Heti kun hän näkisi tilaisuutensa. Vaikka kun häntä vietäisiin uudelleen aitaukseen muiden ratsastettavaksi, silloin hän käyttäisi tilaisuutensa hyväksi. Se oli naisen suunnitelma. Sillä täältä oli pakko päästä ennen kuin hän kokonaan tottuisi tähän paikkaan kuten oli sirkuksessa.
Paitsi että sielläkin hän oli saanut elää niin paljon vapaammin kuin tähän paikkaan verrattuna.

...Poron korvat höristivät, kohoten pään mukana pystyyn.
Se lehtikorva oli taas tulossa, aika mennä siis nurkkaan. Kauas siitä ärsyttävästä hyönteisestä minkä voisi ihan hyvin liiskata kavioilla jos vain ei olisi tämä typerä aitaus estämässä...
Suuren olennon seuraavat teot tulivat täysin yllätyksenä myös porolle, mikä kavahti kahdelle takasorkalleen korvia vihlovan, epäluonnollisen kiljaisun kuullessaan.
Ja sitten se otus rynnisti hänen karsinaansa!
Timanttisarvi rynnisti oitis pois alta ja kiljaisi niin pelosta kuin vihasta takaisin terävähampaiselle otukselle joka yhtäkkiä päätti hyökätä sen kimppuun noin vain. Ja sitten kun toinen yritti häntä purra...

Aleiga ponkaisi vahvoilla takajaloillaan, väistäen viime hetkellä iskun kaulaansa joka olisi ollut tappava, poron samalla yrittäen potkaista ilmaan kohonneilla takajaloillaan kuusisarvisen leukaa sivusta. Sen jälkeen poroeläin huomasikin hetkensä tulleen: Seinämä oli matalana pedon hyökkäyksen jälkeen, ja kaikki sekaisin.
Tilaisuus! Tilaisuus paeta! Nyt heti!
Poro syöksyi suuren pedon ohitse karsinastaan ja jatkoi sorkat maata pitkin kopisten täyttä vauhtia käytävää pitkin ulos talleilta, korvat kaulaa vasten ja suuret silmät vilkuillen ympäriinsä. Yrittäen muistella mitä kautta hänet oli tuotu tänne sisään.
Pysähtymään tai edes hidastamaan hän ei alkanut, ehei, se olisi riskialtista, joten poro vain pysyi liikkeellä ja väisteli kaikkea mahdollista, yrittäen hahmottaa ympäristöään.
Vahti
 

Re: Aivan eri luokkaa || Aksuuu~

ViestiKirjoittaja Aksutar » 07 Kesä 2014, 17:23

Poro kävi väistämään syndraen hyökkäyksen viimetipassa, saaden myös potkaistua mokomaa leukaan. Koko leukaluu heilahti sijoiltaan luonnottoman paljon vastakkaiseen suuntaan. Se näytti rumalta ja tuota epäluonnollista liikettä kävi kompensoimaan vielä se, että Valar meni kääntämään päätään toiseen suuntaan, mihin leuka oli lähtenyt heilahtamaan. Syndrae päästi ilmoille sähisevän rosoisen äännähdyksen, ennen kuin vetäisi leuan takaisin paikoilleen, kuten käärme konsanaan. Jälleen ilmoille pääsi korvia riipivä huudahdus, joka sai tallin henkilökunnan peittämään korviaan ja muissa karsinoissa olevat - lähinnä saaliseläinkastiin laskeutuvat - ratsut riehaantumaan, ääntelemään hätääntyneenä. Tosin, toisesta päästä tallia kantautui yllättäen samanlainen karjaisu, syndrae naaraan käydessä yhtymään uroksen uhoon. Naarasta ei kuitenkaan näkynyt käytävillä, se pysyi kiltisti karsinassaan... Ainakin vielä.
Poron käydessä pinkomaan pakoon, kävi kuninkaalta käsky pysäyttää sarvipäinen keinolla millä hyvänsä! Jos tilanne sitä vaatisi, henki pois siltä! Aran ei kuitenkaan aikonut antaa otuksen paeta!

Siinä missä käsky kävi kiirimään nopeasti, telepaattisesti tallihenkilökunnalle sekä pihan vartijoille, lähti myös Valar mokoman sarvipään perään. Kuusisarvinen kolossi rynnisti Aleigan perään kuin mikäkin raivohärkä, aikoen pitää huolen, että tuo lähtisi ja kauas! Kauas, tai kuolisi! Niinpä takaa-ajo jatkui tallin käytäviltä aina sateiselle pihamaalle, pedon pitäessä katseensa kiinni pakoon pyrkivässä porossa. Valtava olento kävikin saavuttamaan sarvipäistä, ei syndraeita suotta tuulenlapsiksi kutsuttu. Siinä saavuttaessaan kohdettaan, kävi syndrae jälleen yrittämään iskeä hampaansa sarvipäiseen, tällä kertaa ottaen kohteeksi takajalat.
Edes Aranista ei ollut pysäyttämään pillastunutta syndraeta nyt, joten haltia antoi sen lähteä "saaliinsa" perään. Varmasti Valar, jos joku, sai pysäytettyä Aleigan, mikäli syndrae nyt ei päättänyt vain ajaa tuota tiehensä tietyn matkan ajan.....


// NEVER GO AFTER ANYTHING SHINY! IT IS ALWAYS A TRAP! //
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

Re: Aivan eri luokkaa || Aksuuu~

ViestiKirjoittaja Vahti » 07 Kesä 2014, 19:14

#OR POISON! K-kaupassa oli ilmaiseksi banaaneja lapsille pitämään hiljaisina, sellainen kupu mistä sai ottaa. Olin varma että ne oli myrkytetty tai jotain vastaavaa! Ò_Ó#

Ainakaan porolle ei tullut mieleenkään pysähtyä tai hidastaa vauhtiaan kun tuo hemmetin iso käärmeotus lähti hänen peräänsä. Mitä ihmettä sillä oli häntä vastaan?! Jos vain olisi nyt ihmismuodossa niin Aleiga olisi mennyt pää edellä sukeltaen listimään mokoman sekopääotuksen. Mutta kun tilanne nyt oli mitä oli...
Perhana.

Porovaistot suorastaan pistelivät kuin vain kutisivat kun saalistaja aikoi tehdä uutta hyökkäystä sarvipään kimppuun, suoraan takajalkoihin. Vaistomaisesti poro ponnisti ja hypähti eteenpäin voimakkailla jaloillaan. Mutta sateesta kostea ja mutainen maa ei antanut niin hyvää pitoa, vähentäen hypyn nopeutta ja voimaa. Timanttisarvipää tunsi kirjaimellisesti jahtaajansa kuuman hengityksen takajaloillaan, pelosta määkäisevä sarvipää syöksyen pää alhaalla pakoon.
Väistellen, hypellen, käännähdellen, laukaten, ravaten ja hämäten poron ei aluksi tarvinnut varoa vain tiukasti perässä kiinni pysyvää pitkäkaulaista olentoa, vaan myös nuolia joita alkoi yhtäkkiä sadella.
Onneksi syndraen henki oli kalliimpi joten nuolten ampuminen loppui oitis, poron hypäten vankkureiden yli, laskeutuen ja jatkaen pakoaan kohti välimuurin portteja, joita alettiin jo laittaa kiinni irrallaan olevien eläinten vuoksi.
Onneksi ne olivat ulospäin aukevat portit, muuten se olisi ollut Aleigan loppu, joka sarvet edellä puski vartijan yli ja toisen ovista auki.
Sarvet olivat särkymättömät, mutta ei poron pää, joten moisen pukkauksen jälkeen Aleigaan päätä kyllä kivisti ja tämän askellus oli hieman epävarmaa. Mutta oven ollessa auki ja peto yhä kannoilla ei kerennyt haavoja nuolemaan, joten elikko jatkoi äkkiä matkaansa.

**

Haltioiden kaupunki oli kyllä jännä paikka. Niin paljon katuja ja umpikujia tiheästi rakennettuna, sekä kauniita rakennuksia, ja mitä erilaisempia olentoja kulkien kaduilla. Valitettavasti Aleiga poronen ei kerennyt niitä enempää ihastelemaan koska hänen kannoillaan oli iso terävä hampainen otus! Ja vieläpä kaksijalkaisia ratsailla sekä siellä täällä kaduilla esiin pompaten, tähdäten häntä jouseilla ja nuolilla sekä miekoilla.
Mutta oli se sitten pelkkää ironiaa, onnea vai luonnonjumalien hauskanpitoa heitä kerran röyhkeästi kohdelleen ihmisnaisen pilkantekoa, oli Aleigalla aina tuuria.
Umpikujalla laatikoita pitkin hyppiminen seinän toiselle puolelle, liukkaat kiviset tai mutaiset tiet hidastamassa takaa-ajajia tai sitten jotakin muuta vastaavaa.
Ja lopulta, itse haltiakaupunkin portit.
Avonaisina, päästäen väkeä sisään ja ulos. Eikä niitä noin vain kiinni laitettu, kun väkeä oli vieläpä tulossa sisään ja ulos.
Joten yhtään jahkailematta tai epäröimättä poro syöksyi, henkeään haukkoen ja silmät suurina sivuilleen katsoen, takalistosta ja selästä pari nuolta sojottaen sekä keihäästä tai ehkä miekasta saatu vuotava haava rintakehän vasemmalla puolella.
Tietysti siinä jäi kaksijalkaisia alle pahemmin tai ei, poron varoen olla kompastumatta kehoihin samalla kun juoksi henkensä edestä ulos porteista aroille.
Ja väistellen siinäpä nuolia vieläpä...

**

Kai se oli ollut eläinvaistot, jotka olivat johdattaneet Aleigan pakenemaan jahtaajiaan metsään. Metsä oli turvapaikka. Paljon suojaa ja esteitä saalistajille, kyllä. Metsässä oli turvassa.
Jos jahtaajina ei ollut suippokorvia, jotka osaavat kulkea metsikössä ilman hevosiakin. Hemmetti.
Nuolia ammuttiin mutta onneksi vain harva osui kohteeseensa. Ainoa onni oli Aleigan kestävyydessä ja nopeudessa sekä reflekseissä mitkä pitivät tämän jotenkuten turvassa.
Aina siihen asti kunnes jahti vei heidät pienelle aukealle. Aleigalla oli suunnitelmissa rynnätä sen läpi, mutta juuri täsmälleen tätä metsäaukeaman keskikohtaa, maa petti alta.
Jopa takaa-ajajatkin pysäyttivät ratsunsa kun heidän jahtaamansa timanttisarvi suoranaisesti tuli maan nielemäksi, huutavan poron pudoten yhtäkkiä noin vain. Humps.

Takaa-ajajien johtaja laskeutui muiden kanssa ratsuiltaan, lähestyen varovasti kohti maahan ilmestynyttä aukkoa.
Yksi jaloin olevista takaa-ajajista kuitenkin älähti olla menemättä lähemmäksi.
Kyseessä oli leveä salajoki, minkä ylle oli kasvanut puiden paksuista juurista, kasvillisuudesta ja irtonaisista kivistä ajan kanssa eräänlainen kuori. Nyt katsoessaan tarkemmin ympärilleen, kapteeni huomasi näitä aukkoja olevan muutamia muitakin aukiolla. Pieniä ja suuria.
"Minne joki johtaa?!"
"Aodhá järvelle johtavaan jokeen!" haltia huusi takaisin, kapteenin huokaisten raskaasti.
...No. Tuskin poro selviäisi salajoen kuohussa, minkä pauhauksen saattoi kuulla täältä saakka. Se elikko oli jo yhtä kuin kuollut, joten he voisivat palata jo takaisin viemään hyvät uutiset kuninkaalle.
Ehkä. Porohan sai myös kuollakin.

***

Kuten aiemmin todettu, Aleiga taisi olla todella onnekas tai sitten kyseessä oli jumalten ironisesta huumorista.
Sillä nainen ei ollut kuollut. Vaikka poro olikin pudonnut kuohuvaan jokeen, välillä joutuen pinnan alle, iskeytyen kiviin ja menettäen vieläpä tajuttomuutensa, oli sitkeä pohjoisen ihminen -tai poro- vielä hengissä.
Heräten Aodhá järven rannalla, ihmisten kaupungin suunnassa, sarvipää yski ja oksensi vettä kyljellään maaten. Huohottaen ja hetken aikaa vain maaten poro katseli kylmällä rannalla pilvistä taivasta, sade jo lakanneena. Mutta koska talvi oli tulossa alkoi eläintä pian paleltaa. Ja silloin eläin yleensä nousee ja alkaa liikkua, tai niin ainakin Aleiga teki, epävarmasti kierähtäen ja nousten täriseville jaloilleen.
Juoksu oli jättänyt lihakset kipeiksi, sekä joessa kiviin että myös nuolista ja aseista saadut haavat tuntuivat koko kehossa. Veri alkoi jälleen vuotaa rintakehällä olevasta haavasta.

Aleiga hengitti raskaasti, hyvin uupuneena. Suojaa. Sitä pitäisi etsiä. Tai ainakin saada itsensä lämpimäksi. Turkki oli inhottava märkänä...
Poro alkoi astella eteenpäin, täysin tietämättään juuri ihmiskaupunkia kohti, pää alhaalla piestynä ja väsyneenä, ottaen väriseviä hengenvetoja ja välillä yskähtäen kipeästi. Ja silti, yhä, Aleigan ihmispuolen syvällä mielessä, kuin palava piste pimeydessä, kirosi nainen sitä hemmetin haltiaa. Sitä tiettyä yhtä, tiedätte kyllä kenestä.
Vaikka Aleiga oli saanut tältä tavallaan huolenpitoa, sen kaiken mustasi kaksijalan omahyväisyys ja pilkanteko hänestä. Jos sarvipää vielä joskus näkisi sen tyypin niin voi juku, Aleiga saisi kokeilla seivästystä sarvillaan suippokorvaan. Poronainen ehkä eläimille luonnollisesti unohteli kasvoja ja nimiä, mutta näitä kasvoja hän ei unohtaisi.
Se hemmetin haltia-alfa...

#Jaaaa Constaaa! *fangirl shriek and glomp* >3<#
Vahti
 


Edellinen

Paluu Tallit

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 0 vierailijaa

cron