#Pyh pah, hyvinhän se vielä kulkee -w-#
No ainakin hänen etsintänsä tuottivat tulosta, jotenkuten. Ainakaan haltiakaupungin asukkaat eivät tunteneet tai olleet nähneet kovin monta faunia viime aikoina kaduilla hyörimässä, jonkun jopa tokaisten nähneensä jonkun pikku sorkkatytön kävelevän jonnekin muutama tunti sitten. Se toivon liekki, mikä syttyi sillä sekunnilla kun Karhuntakku kuuli tämän vihjeen, sai miehen nappaamaan haltiaa kauluksesta, vaatien tietää mihin päin tyttö oli mennyt. Ja saatuaan värisevän, pelokkaan vastauksen sekä kaupan päälle vielä suunnan osoituksen sormella oli karhumies lähtenyt talssimaan reppu mukanaan siihen suuntaan.
Hän halusi löytää tytön, heti, ei myöhemmin, ei huomenna eikä sen jälkeisenä päivänä, vaan nyt.
Hän halusi puhua tälle, edes vielä viimeisen kerran, jos toinen suostuisi...
Ja Karhuntakku todella toivoi, että toinen edes kuuntelisi häntä. Hän vaikka pyytäisi sitä faunilta polviltaan rukoillen.
...Aika hassua, miten näin monen vuoden jälkeen, vannottuaan jo kerran ettei lankeaisi samaan, hän oli valmis ryömimään jonkun edessä että tämä edes vain kuuntelisi häntä.
Mutta Elodie oli erilainen. Kiltti. Viaton. Tahtoi aina muiden parasta ja oli valmis antamaan anteeksi, oli teko kuinka hirveä.
Aivan erilainen kuin se neito silloin...
Karhumies harhaili jonkin aikaa hänelle osoitetussa suunnassa, välillä kuvitellen haistavansa Elodien ominaistuoksun vienosti, kysyen vastakulkijoilta... Mutta se oli se huuto, se ääni mikä kutsui häntä nimeltä pelokkaana, mikä sai Karhuntakun löytämään oikean suunnan ja heikotuksestaan huolimatta ryntäämään eteenpäin, tönien niitä harvoja ohikulkijoilta kadulla jos nämä sattuivat hänen tielleen, juosten vailla epäröintiä suuntaan jonka tiesi oikeaksi, vaikka huuto olisi jo haihtunut ilmasta.
Ja se oli juuri se näky, pelokas Elodie,
hänen pelokas Elodie, hänen pentu, mikä sai Karhuntakun yli laidan, suojeluvaistot tyttöä kohtaan pakottaen heikotuksesta huolimatta toimimaan.
Mies karjaisi, syvältä rinnasta, aidolla karhunäänellä tuon karjunnan kaikuen kadun rakennusten seinämiä pitkin, miehen syöksyen kaksikkoa kohti vain yksi ajatus mielessään.
Muuttua itsensä vuoksi...Hän ei antaisi kenenkään satuttaa Elodietä, koskaan.
Nahkareppu putosi mukulatielle tömähtäen.
Miehen vaatteet repeytyivät liitoksistaan kun hahmo, jolle ne oli tarkoitettu, suurenikin yhtäkkiä nopeasti.
Kahden jalan juoksuun liittyi kaksi lisää, kaikki neljä muuttuen, leventyen, pidentyen, kynnet terävöityen, ja yhtäkkiä tassut iskien tasaisin, nopein vedoin maata vasten.
Tavoitella omaa onnea, onko se oikea teko, oikea onni, muuttua, saadakseen jotakin... Itselleen.Hiukset, punertavan ruskeat, lyhentyen, tuuhentuen ja leviten vauhdilla päästä kasvoihin, olkapäihin, selkään... Kaikkialle.
Suuri peto rynnäten, muristen terävät hampaat esillä, pysähtyen faunin ja haltian eteen, ja nousten kahdelle takajalalleen.
Muuttua jonkun toisen vuoksi, vain toisen vuoksi tätä puhtaasti rakastaen kuten toinen rakasti takaisin, on oikea onni, murtaen kirouksen, minkä itsekäs karhu itselleen loi...Suuri karhu seisoi kahdella takajalallaan, tuijottaen haltiaa, hampaat esillä ja varoittava, syvä ja tasainen murina, kummuten raotettujen hampaiden takaa.
"Päästä... Irti..." peto sanoi kaksijalkaisten kielellä, tasapainotellen kahdella jalallaan mutta silti vaikuttavalla koollaan langettaen suuren varjon haltian ylle.
#...Okey, even I didn't see this coming. O_o Elodie has the power to break the curse, halleluja! \o/ Ja viimeinkin kekkasin, ketä nämä kaksi muistuttavat:
http://www.youtube.com/watch?v=kp0V0Jl5K3I #