Kirjoittaja Vahti » 15 Heinä 2014, 01:53
Kun Elodien kädet koskettivat karhun kuonoa, haistoi ja näki Karhuntakku veren toisen käsissä. Hemmetti...
Ensimmäiseksi karhumiehen teki mieli nuolla toisen haavat puhtaaksi verestä ja liasta, ettei toinen saisi mitään tartuntaa ja haavat pahentuisi, mutta tietäen että vain satuttaisi faunia lisää karhealla kielellään, Karhuntakku puski moisen ajatuksen muualle.
Tytön yhtäkkinen kysymys Karhuntakin sen hetkisestä olomuodosta herätti kontion ajatuksistaan, tuijottaen hämmentyneenä faunia.
...Jäisikö hän kokonaan karhu-olomuotoonsa?
Karhuntakku oli koko elämänsä ajan rukoillut, toivonut ja tehnyt jopa hirveitäkin tekoja saadakseen karhunolomuotonsa takaisin. Tehden sen vuoksi mitä tahansa, uskoen että turkin saaminen takaisin olisi ainoa keino muuttua takaisin oikeaan olomuotoonsa. Ilman sitä, elämä oli tuntunut merkityksettömältä, paikallaan seisomiselta.
Joten miksi ajatus karhunmuotoon jäämisestä tuntui yhtä pelottavalta, kuin aikoinaan ikuisesti ihmiseksi jääminen?
Ehkä siksi, että Karhuntakku oli löytänyt jotakin muuta tärkeää, mikä antoi elämälle tarkoituksen. Sellainen mikä oli tärkeämpää kuin se, missä olomuodossa itse oli, kunhan sai olla toisen kanssa.
Ja se syy Karhuntakulle oli juuri Elodie.
Vaikka toinen sanoi että Karhuntakun uusi, ehkä pysyvä olomuoto haitannut faunia, niin silti sisimmissään Karhuntakkua huolestutti muuttaisiko tämä muutos heidän välejään. Voisivatko he silti tehdä samoja asioita kuten ennen? Uida yhdessä? Kalastaa? Nukkua vieretysten, Elodie nukkuen turvassa miehen käsissä?
Vai pelottaisiko tämä olomuoto faunia liikaa?
"...Jäger, hoida Elodien kädet", Karhuntakku enemmänkin pyysi kuin käski, kääpiön jo toimien hakien vettä puuvadissa haavojen puhdistamiseen, lääkesalvaa ja sidetarpeita.
Karhuntakku katseli faunia mietteliäänä, koittaen nuolaista toisen poskea.
"Minä rakastan sinua Elodie. Ei se muutu, missä hahmossa olen."
Kai toinen sen tiesi?