Kirjoittaja Vahti » 19 Heinä 2014, 00:48
Karhu jatkoi nukkumistaan, toinen etutassu kuononsa päällä silmiä varjostamassa huoneen katossa roikkuvalta kynttiläkruunun valolta, vetäen tasaisia hengenvetoja ja juurikaan häiriintymästä mistään. Hemmetti, hän oli ollut niin uupunut, niin fyysisesti että henkisesti näiden muutamien viikkojen aikana, että hän ei olisi herännyt edes jättiläisen rymistelyyn.
Kääpiö katsahti fauniin joka näytti ymmärtävän jotakin. Karhuntakku oli kova tarinoitsija kun sille päälle sattui, Jäger oli toisinaan saanut kuulla karhumieheltä jos jonkinmoisia satuja kun he kaksi nauttivat hyvästä viinistä. Olutta iso karvanaama osasi vetää, mutta viinit... Karhuntakun pää ei vain kestänyt sellaista.
Ja näköjään tämä likka oli saanut kuulla Karhuntakun oman tarinan, vain hiukan muunneltuna.
Punapäisen kääpiön ilme oli hiukan synkkä tämän seisahtaen matalan työpöytänsä ääreen, ja istuutuen penkilleen, katse fauniin, kädet yhdessä.
"No, Karhuntakku on aina ollut tarinoitsija. Siitä hän osittain sai nimensäkin, Hunajakieli", kuivahko hymähdys irtosi kääpiöstä, tämän katsellen nyt käsiään.
"Mutta se oli totta, suurin osa. Karhuntakku, kun hän vielä tosiaan oli tuollainen karhu, rakastui ihmisneitoon. Ja meni leikkimään loitsuilla muuttuakseen ihmiseksi neidolle. Mutta kun se selville sille naikkoselle, asiat saivat tosi ruman käänteen nopeasti."
Jäger irvisti viimeisten sanojen myötä, kuin olisi tuntenut ikävän pistoksen. Tai ajatus Karhuntakun teoista olisi ollut epämiellyttävä asia ajatella.
"Katsos kun kylän miehet olivat teljenneet Karhuntakun häkkiin ilman tämän turkki, niin tämä ensimmäisenä huusi sen neidon nimeä. Mutta... No, se naikkonen oli kai sanonut aika rumasti Karhuntakulle, todella talloen tämän sydämen minkä kontio oli valmis tarjoamaan vain jos nainen olisi sitä pyytänyt."
Se oli aika surullista. Karhuntakku oli valmis tekemään mitä vain, ihan mitä vain, että hän olisi ollut neidon arvoinen. Ja sitten tämä lumppu meni ja kaikkien kyläläisten edessä totesi miten voisi rakastaa muka sellaista luonnonoikkua...
"Ja kun aurinko ei muuttanutkaan Karhuntakkua enää karhuksi, tämä raivostui siitä, todella. En mene yksityiskohtiin, mutta Karhuntakku todella laittoi kylän maan tasalle, säälimättä ketään."
Merkitsevä katse faunille.
"En tiedä minkä niminen se kylä oli, mutta sitä tuskin enää on sen jälkeen mitä Karhuntakku teki sille ja sen asukkaille, etsien perusteellisesti. Mutta sekä turkki että nainen olivat jo poissa."
Tämä oli se oikea, todellinen tarina Karhuntakun faunille kertoman takana. Lähes samanlainen, mutta loppu aivan eri.
Karhu jäi eloon, hautoen katkeruutta ja vihaansa syvällä metsässä, sulkien sydämensä kaikilta ettei kukaan sitä enää satuttaisi.
Ja nyt Elodie oli astunut mukaan kuvioihin.
"En sano, että Karhuntakku on paha. Hän on loppujenlopuksi vain eläin, täysin vaistojensa varassa ja niiden häntä ohjaillessa hän ei ajattele kuin normaali ihminen. Hänelle tuntemukset ovat voimakkaampia, aina häntä ohjailevia, kuin mitä järjen tai tilannetajun ääni. Hän voi mennä äärimmäisyyksiin, kuten oli mennyt sen naisen kanssa, sen vuoksi jota hän rakastaa... Siksi kysynkin sinulta Elodie: Oletko sinä valmis siihen, mitä Karhuntakulla on sinulle tarjottavana? Sillä jos ei ole, sinun pitää heti rikkoa välisi häneen. Koska muuten hän vain riutuu haluissaan suojella ja tehdä sinusta onnellisen, mitä ikinä se vaatikaan."
Se oli ehkä turhankin iso vastuu niin nuorelle faunille kuin Elodielle.
Että tämä olisi valmis pitämään suuren karhumiehen aisoissa, vaikka kuinka pelottaisi. Tekemään selväksi Karhuntakulle mitä tyttö halusi ja mikä oli ylirajojen. Sekä rakastamaan tätä takaisin, antaen anteeksi karhumiehen erehdykset.
Sillä faunin takia Karhuntakku oli valmis luopumaan kaikesta mitä hänellä ikinä olikaan: Kodistaan, omaisuudestaan -vaikka kuinka vähäinen se itseasiassa olikin-, sielustaan ja sydämestään, kaikesta...
#DUN DUN DUUUUU!#