The Darkest Escape

Arot sijaitsevat valtakunnan länsiosassa, aueten heti Quinn metsän vieressä ja jatkuen pitkälle pohjoiseen Kleth vuorelle asti. Arot ovat kumpuilevaa ja välillä tasaantuvaa ruohomaata silmänkantamattomiin. Aroilta löytyy kuitenkin teitä, jokia ja jopa pieniä järviä, jotka rikkovat tämän ruohomeren yhtenäisyyttä silloin tällöin. Kaksi suurinta tietä kulkevat ihmisten kaupungista Nahor kylään ja toinen suurin tie taas ihmisten kaupungista arojen halki Kleth vuorelle. Kleth vuorelle kulkevaa tietä ei kuitenkaan käytetä kovin usein lohikäärmeiden pelossa.

Aroilla sijaitsee tätä nykyä myös Haltioiden kaupunki. Pohjoisemmasta löytyy myös kyliä, jotka uhkarohkeana pitävät majaansa aroilla.

Haltiat pitävät aroja erittäin tarkkaan silmällä kaupunkinsa tähden, joten on erittäin todennäköistä törmätä haltioiden sotilaspartioihin aroilla, varsinkin eteläosassa.

Valvoja: Crimson

The Darkest Escape

ViestiKirjoittaja Mori » 22 Heinä 2014, 12:02

Edward

Oli kaunis päivä, aurinko paistoi suoraan kirkaalta ja siniseltä taivaalta. Ihmissusi sitten kävelikin metsän vehreissä maisemissa hieman edemmäs ja eksyikin sitten vahingossa lähemmäs haltioiden alueita. Tosin se oli aroa se maisema, mille hän nyt vahingossa tupsahti. Laurinan arot, siksi sitä varmaan kutsuttiin. Edward oli kuullut siitä vain kerran eikä oikein muistanut mitä siitä oli kuvailtu, mutta oikein kaunista oli. Hän piti ruohosta paljaiden jalkojensa alla ja piti ilman raikkaudesta. Mikään ei voittanut tätä päivää tai hetkeä. Hän tunsi ehkä hetken, ehkä ihan pienen hetken olevansa taas se sama poika, joka oli joskus ollut. Vailla huolen häivää, viaton ja niin tahraton, mutta todellisuus oli aina karmeampi. Se totuus oli se, ettei hän ollut viaton saatika tahraton. Hän oli murhaaja ja siinä myös pysyi. Kukaan ei voinut sitä pyyhkiä pois. Ei sivuuttaa, se oli taakka, jonka hän veisi mukanaan hautaan saakka.
Edward istahti hetkeksi nurmelle paistattelemaan päivää. lämpö hänen vartalollaan oli mukavan tuntuista. Hän vetäisi ilmaa keuhkoihinsa ja hengitty syvään. Hän tunsi olevansa elossa. Asia joka oli kaukana hänen mielessään, hän halusi tuntea olevansa elossa ja pitkään. Vaikka toinen asia taas sanoi hänen päässään, ettei hänellä ollut syytä elää. Tai sitten oli. Hän oli niin ristiriitainen itsensä kanssa, ettei tiennyt itsekkään mitä mieltä oli siitä, pitäisikö hänen pysä elossa vai ei. Oli niin kummallista ajatella sitä sillä lailla.

Edward huokaisi. Hän pyyhki kasvojaan hitaasti kädellään ja haukotteli. Aamu oli varsin sujuvasti sujunut aamutoimien laiskuudesta riippumatta ja hän oli löytänyt ilokseen vähän jo kypsiä marjoja suuhunsa, ettei tarvinnut aina maiskutella raakaa lihaa, tosin olisihan hän voinut pystyttää nuotion tai jonkin. Hän ei vain oikein jaksanut siihen touhuun ruveta. Tuulen puuska tarttui häneen ja sai hänen hiuksensa entistä sekaisemmiksi, koska tuuli tuli hänen takaansa, hän saattoi haistaa jokaikisen eri kukan tuoksun. Yhdessä ne tuntuivat imeliltä hänen nenässään, mutta silti niiden tuoksu rauhoitti.
Ed sai taas tuulen puuskaan itseensä, tällä kertaa nenäänsä, koska se myös tuuli sieltä päin, hänellä ei ollut tietoakaan siitä, mitä hänen takanaan tapahtui.
Tumma hahmo peitti hänen aurinkonsa ja kun mies sitten katsoi ylös ihmeissään, hän näki säkin ja virnistävän hahmon, ennen kuin kaikki meni pimeäksi. Edward saattoi tuntea, kun hänet tungettiin säkkiin ja suljettiin sinne. Hän huudahti vihdoin tajutessaan, mistä oli kysymys ja rupesi rimpuilemaan. Hän ei halunnut jäädä kenenkään vangiksi, ei! Ihmissusi muutti kätensä kynnes terävemmiksi ja kovemmiksi ja yritti sivaltaa säkin auki. Tosin hän tunsi, kuinka säkki äkisti heitettiin maahan ja hän siinä mukana tömähti kivuliaasti maahan. Hän kuuli ääntä ja naurua. "Anna minä. Näin se tehdään." Ed kuuli vain, ennen kuin kuuli jonkun äänen ja sitten hän tunsi hyvin kivuliaan kumahduksen jossain selkänsä tienoilla. Se ylitti hieman hänen kipukynnystään, joka selkeästi viestitti pahemmasta vauriosta. Edin silmät alkoivat tuntua raskailta hän kuitenkin taisteli tajuttomuutta vastaan, kunnes mennetti hallinan ja vaipui pimeyteen.

Säkki kannettiin vainuun, jossa oli muita liikkumattomia säkkejä ja selkestä hyvin rotevan näköisiä miehiä kanteli sinne lisää säkkejä. Vaunut nytkähtivät liikeelle ja se oli ainut asia, minkä Ed saattoi tuntea vielä tajuttomuudestaankin.
Oliko se tunti, vaiko kaksi tunti? Hän ei tiennyt, mutta tunsi kivuliaasti, kun hänet heitettiin säkkeineen johonkin kovalle alustalle. Mies ei liikkunut säkissään, hän hengitti ja yritti herätä tajuttomuuden ja tajun välisestä maastosta. Hänen oli vaikeaa käsittää, mistä oli kyse. Häntä sattui ja hänen kehonsa tuntui raskaalta. Liian raskaalta liikkuakseen.

//Ikane ja Lapis olkaa hyvät :3
Mori
 

Re: The Darkest Escape

ViestiKirjoittaja Ikane » 22 Heinä 2014, 20:53

Päivä oli lammin ja kaunis. Ratsukko eteni verkkaiseen tahtiin metsänlaidassa, hevosen tutkien mahdollisuuksien mukaan kaikki kukat ja kasvit jotka sen näkymättömälle polulle osuivat. Puiden varjot tanssivat heidän yllänsä, ja ilmassa oli imelä tuoksu. Lapiksella ei ollut kiire nyt minnekään - hän oli saanut juuri syödäkseen ja päivä oli ihastuttava. Kerrankin hän uskalsi olla rennosti, katsella luontoa aivan uudella tavalla ja nauttia olostaan. Tavallisesti hän vaeltelee ympäriinsä, epätoivoisesti etsien jälkiä ja elämää sekä merkkejä siitä miehestä, jonka hän vannoi surmaavansa mitä kylmäverisimmällä tavalla. Mutta nyt hän vain katseli taivasta, kuunteli hiljaa Pruinan hörinää ja antoi ajan lipua ohitseen.

Pian kaksikko pysähtyi, ja Lapis nousi ketterästi ratsailta. Hän nosti hevosensa suitset sen kaulalle ja sitoi ne kiinni kevyeeseen satulaan. Siinä ne pysyvät iltaan asti, Lapis ajatteli, sillä häntä oli alkanut unettaa kukkien huumaava tuoksu. "Pysyttele aron laidalla, kamu. Tulen pian takaisin", naaras sanoi ystävälleen levollinen, väsynyt ilme kasvoillaan. Hän itse lähti suuntaamaan kulkuaan keskemmälle Laurina Aroja, sillä metsän katselu alkoi riittää hänelle taas hetkeksi. Niin naaras käveli heinikossa, nauttien kevyestä tuulesta ja muutamista linnuista, jotka siellä lentelivät. Pian hän oli löytänyt mieluisan paikan, kävi makuulteen ja vaipui kevyeeseen, herkkään uneen.

Päiväunet katkaisi voimakas haju, ja Lapiksen silmät rävähtivät auki. Hän hyppäsi istualteen ja riuhtoi itsensä nopeasti pystyyn. Hämärsusi haisteli ilmaa ja käänteli sudenkorviaan, etsien samalla silmillään tuon inhottavan hajun lähdettä. Se oli naaraan mielestä aivan liian lähellä häntä. Niinpä Lapis lähti juoksemaan pyyhkien katseellaan maisemaa. Äkkiä hänen jalkansa potkaisivat kirjaimellisesti tyhjää, ja maa hävisi hänen jalkojensa alta. Nuori naaras alkoi pyöriä vimmatusti rinnettä alas, ja juuri kun hänestä tuntui että oli saavuttanut taas tasaisen maan, hän kuuli huudon: "Nappaa se elukka!" Ennenkuin hän sai silmänsä äänen suuntaan, tunsi naaras iskun takaraivossaan. Sitten kaikki pimeni. Lapis ei havahtunut siihen, kun tuo pahanhajuinen mies laittoi hänet säkkiin, sitoi ja heitti suuren vankkurin kyytiin. Vankkurin sisällä oli jo iso pino säkkejä, ja miehet näyttivät tyytyväisiltä urakkaansa. Vankkurit alkoivat liikkua.

Lapis heräsi juuri ennen kuin se sama, pahanhajuinen mies avasi vankkurin takaluukun. "Täällä on mukavasti kannettavaa, antaa mennä", kuului huuto. Raavaat miehet kanniskelivat säkkejä toisensa jälkeen pois vankkureista. Nyt Lapikseen tarttui uusi, edelleenkin pahanhajuinen mies, joka tuntui käsittelevän häntä kuin perunasäkkiä. Seuraavaksi, lyhyen kanniskelun jälkeen Lapis tunsi että hänet heitettiin - ilmalento loppui nopeasti, ja vastassa oli kylmä ja kova pohja. Naaras tömähti maahan sivuttain välttäen pään osumisen kovaa alustaan. Hän kääriytyi polvillensa ahtaassa säkissä, virittäen kuulonsa ja hajuaistinsa tutkimaan ympäristöä. Hänen oman verensa haju oli kaikista voimakkain. Taisin saada haavan päähäni noilta lurjuksilta, kun se yksi kolkkasi minut, Lapis aatosteli. Siihen hän ei sen enempää kiinnittänyt huomiota, sillä se haava paranee aivan näillä hetkillä kokonaan. Sensijaan, Lapis alkoi haistella ympäristöään. Tuoksuun sekoittui epätoivo, pelko, veri ja hämmennys. Ympärillä kuului hiljaista voivottelua, ähinaa ja uusien säkkien tumahtelua maahan. Kenelläkään ei tuntunut olevan tietoa, missä he olivat ja mitä tämä kaikki tarkoitti.

//Alright, jouduin kirjoittamaan kaiken kahdesti koska nettini sanoi sopimuksen irti juuri kriittisellä hetkellä... OAO Mutta hei täällä ollaan!
Ikane
 

Re: The Darkest Escape

ViestiKirjoittaja Mori » 22 Heinä 2014, 21:32

Edward

Ensimmäinen asia, minkä saattoi havaita tyrmästä olemisesta oli sen kaamea löyhkä, jon sekottui verta ja ulinaa. Edward avasi silmänsä, hänen vihreät silmänsä suurenivat täysin ja ne näyttivät hetken järkytyneiltä. Mitä oli juuri tapahtunut? Hänen täytyi käydä hitaassa käyvässä päässään läpi kaikki, mitä oli tapahtunut. Hän oli ollut arolla, sitten jokin tai joku oli napannut hänet säkkiin. Hän yritti paeta, mutta he kolkkasivat hänet. Haju, joka tuntui vain voimistuvan entisestään, tuntui epämukavalta nenässä. Missä hän oli ja miten hänet oli tänne kuskattu? Edward alkoi tunnustella säkin pohjaa, jonka alla luultavasti oli sileää kiveä. Tyrmä. Ei epäilystäkään. Edward käytti hetkessä kynsiään ja raastoi säkin auki. Hän tuijotti hämärässä aukevaa näkyä, hetken hänen silmänsä tekivät jotain, ennen kuin näköä tarkentui.
Tyrmä se tosiaan oli. Kalterit seisoivat hievahtamatta julman näköisinä homeen hajuisen käytävän edessä. Kiveä, kalliota ja muuta mukavaa ympäristö tarjosi katseltavaksi. Edwardin silmiin tarttui kuitenkin lopulta toinen säkki, joka oli tässä samassa tyrmässä. Tuntui siltä, että heidän viereisissä tyrmissäkin oli uhrejä, jotka selkestä alkoivat virota tajuttomuudestaan. Hän nousi ylös säkistään ja ulvahti tuskasta. Hän kääntyi katsomaan selkäänsä. Siinä oli kaunis mustelma, jonka keskellä oli pieni haava, joka selkeästi oli ollut ennen paljon isompi.

Ihmissusi ynähti taas liikahtaessaan kohti otista säkkiä. Hän käytti taas kynsiään ja avasi säkin. Sieltä paljastui... Nainen, suden valkoiset korvat ja häntä tuntuivat ilmestyvän suoraan miehen silmiin ensimmäisenä. Hän katsoi naista hämmsätyneenä. Eikä tietenkään osannut sanoa mitään. Kunnes tajusi vain tuijottavansa toista. "Hei." hän lausahti vähän yllättyneen näköisenä. Sitten hänen silmänsä tarttuivat naisen päähän, joka levitti veren voimakasta hajua. "Oletko loukkaantunut?" Ed kysyi ja kallisti päätään. Hän ei juuri nyt voinut tehdä muuta, kuin auttaa naisen mahdollisesti pois säkistä. Lisäksi kalterit tuntuivat jotenkin hyvin kylmistä. Hän tunsi kuinka niiden varjot kiipeilivät pitkin seiniä ja saivat hänet hieman ahdistuneeksi. Tai siis ei häntä vaan hänen sisäisen petonsa, koska se ei selkeästi pitänyt tyrmässä virumisesta. Haju siellä oli tukala hengittää, mutta se sentään viestitti sen verran, että he olivat jossain maan alla.
Mistä sitten pääsi pakoon, se oli sitten eri asia. Edward mietti ja käänsi taas katseensa naiseen, perääntyi ja istahti kylmälle kivelle, joka vihlaisi hänen selkäänsä.

Edward katseli säkkejä, ne olivat karheat ja ne oli selkeästi suunniteltu ihmisen kokoisiksi. Ihmekkös hän mahtui siihen. Olihan hänellä vähän pitua. Lopulta ihmissusi kuitenkin nousi ylös ja tarttui kaltereihin. Hän yritti puurtaa niitä ja vääntä, mutta hän tunsi olevansa vielä vähän tajuttomuuden viivalla. Hän ei halunnut jäädä tänne. Häntä ei yhtään houkuttanut ajatus jäädä tyrmään virumaan ja jäämään toisten leikkikaluksi. Jos hn nyt saisi kaikki voimansa kokoon, hän saattaisi vääntää kaltereita, mutta nyt sitä oli edes turha yrittää. Hän lysähti maahan ja huokaisi pitkään.

//teretulemast siis :3
Mori
 

Re: The Darkest Escape

ViestiKirjoittaja Ikane » 23 Heinä 2014, 00:56

Lapis kuuli jonkun vierellään liikahtelevan. Sitten kuului terävä, repeävä ääni - joku varmaankin riuhtoi itseään pois säkistä? Ne vangitsijat eivät edes sen vertaa viitsineet auttaa, että olisivat päästäneet meidät säkeistä ulos, Lapis ajatteli äkäisenä. Hänen vieressään oleva olento ulvahti. Kuulosti siltä, kuin sillä ei olisi kaikki hyvin, Lapis pohti. Enemmän kuin vangitsijoidensa laiskuus naarasta ärsytti se fakta, että hän tosiaan oli jäänyt kiinni. Miten hän, pohjolan asukki, saattoikin olla niin varomaton? Nyt ei auta sättiä itseäni, naaras kuitenkin totesi mielessään. Minun pitää löytää keino avata säkki ja selvittää, mitä ympärillä oikein- hänen ajatuksensa juoksu jäi kesken, sillä joku - tai jokin - avasi hänen säkkinsä nopein, terävin liikkein.

Sitten hänen eteensä osuivat varsin miellyttävät miehen kasvot. Yllättynyt katse kohtasi hänen - samalla tavalla yllättyneen - katseensa, eikä Lapis muutamaan sekuntiin tiennyt mitä oikein tekisi ja miten päin olisi. Sitten hän muisti taas ettei tiennyt missä oli ja kuka tämä toinen oli, ja antoi korviensa luimistua sekä häntänsä nousta varoittavaan asentoon pörheänä kuin pölyhuiska. Lapis paljasti jo kulmahampaitaan, valmiina toimimaan, jos toinen antaisi pientäkin aihetta sille. Kuitenkin, yllättäen nuori mies tervehti häntä ystävällisesti, vaikkakin silminnähden hämmästyneenä. Naaras oli erittäin hämmentynyt tämän nuoren miehen käytöksestä. Lapis piti kehoaan vieläkin jännittyneenä, kun toinen kysyi hänen verisen tuoksuisesta päästään. Pojalla on harvinaisen hyvä hajuaisti, Lapis pohti, sillä tavallinen ihminen ei pystyisi noin nopeasti kertomaan haavan sijaitsevan kehoni yläosassa. Kuka hän oikein on? Vastaamaan Lapis ei vielä kyennyt, sillä toisen elekieli ei ollut ollenkaan hyökkäävä - mitä Lapis ei osannut odottaa. Hän vain tuijotti toista herkeämättä. Kun tämä nuori mies pysyi edelleen rauhallisena ja jopa perääntyi istumaan, Lapis avasi varovasti suutansa. "Olen kunnossa," hän sanoi viipyillen, yrittäen rauhoittaa äänensä ja peittää hämmennyksensä. Vaikka haava oli jo ummessa tuore veri sen ympärillä eritti tuoksua vielä jonkin aikaa.

Lapis ei hellittänyt katsettaan toisesta, kun mies asteli kaltereiden luokse. Koko ajan Lapis tarkkaili, yrittikö toinen vain esittää ystävällistä ja pian hyökkäisi naisen kimppuun? Mutta mitään merkkejä vaarasta ei näkynyt. Kun toinen viimein istui jälleen maassa, Lapis kohotti korvansa tätä kohden ja antoi häntänsä silottua hieman. Hän ei vaikuta millään lailla pahalta, naaras pohti. "Hei... kuka olet?" hän kysyi vieläkin katsellen toista tarkasti. "Ja osaatko sanoa, missä ihmeessä oikein olemme?" Naisen äänensävy saattoi paljastaa hänen lievän kireytensä. Hitaasti, edelleen katse kohti tätä uutta vastaantulijaa kohden hän nousi matalana pois säkin jäänteiden keskeltä. "En pidä tästä paikasta", hän totesi viimein.
Ikane
 

Re: The Darkest Escape

ViestiKirjoittaja Mori » 23 Heinä 2014, 11:32

Nianen sanoi olevansa kunnossa, joka epäilyti hetken naisen sanat, mutta eihän hän voinut tietää, oliko toisella kyky parantua kuinka nopesti. Ulkonäöstä päätellen se oli mahdollista. Hän istui kaltereita vasten ja niiden kylmä pinta painoi hänen selkäänsä, joka ei enää sattunut. Luultavasti haava oli umpeutunut lopulta. Kalteiren pinta oli hieman ruostunut ja se antoi oman rauatisen tuoksunsa hänen nenäänsä. Nainen kysyi kuka hän oli. Siihen mies vain virnisti. "Olen Edward, hauska tutustua. Tosin, ei tämä mikään mukavin tapa oli tutustua toiseen henkilöön." hän totesi ja katseli vihreillä kiiluvilla silmillään toista. Missä he olivat? Siitä hänelläkään ei ollut varmaa tietoa, mutta yritti kuitenkin päätellä. "Hajusta päätellen. Olemme maan alla, jossain tyrmässä." haju oli täällä todellakin hirveä. Se oli nihkeää ja löyhkä aivan kamalalle. Lisäksi sitä tuntui olevan aivan liian vähän. Ilma oli kosteaa tai sitten hän hikoili ahdistuneisuudessaan vain.
Nainen ilmoitti, ettei pitänyt ollenkaan tästä paikasta. Ei hänkään. "En minäkään, tämä on ahdistava, haiseva ja karmiva paikka. Se saa oloni hyvin levottomaksi." hän totesi, ehkä pieni vihje siitä, mitä mahdollisesti olisi tulossa, jos he viruisivat täällä vielä kauankin. Ajatus ei myöskään tuntunut houkuttavalta, vaikka sitä yritti katsoa mistä suunnasta tahansa. Homeiset tyrmät kivet lattialla ja seinnille sammaloituneet kalliot, eivät todellakaan tuntuneet houkuttelevilta.

Hän kallisti päätään ja nojasi kaltereiden väliin. Tuijotti kattoa, joka tuntui olevan hvyin jylhä ja siihen oli selkeästi kulutettu paljon aikaa, sen louhimiseen. Hän nousi ylös ja katseli naista hetken. "Kuka sinä muuten olet?" Edward kysyi hymyillen. Hänen ei tarvinnut kysyä miten toinen tänne oli päätynyt. Samalla tavalla kuin hänkin varmaankin. Jos hän oikein keskittyi ja höristi korviaan, hän sattoi kuulla keskustelua, askelia ja naurun pyrskähdyksi ja sitten sen kauheimman osuuden, joka kuului liiankin kovaa tähän tyrmäänkin asti. Kiljuminen, jota kesti vain hetken, sitten askelia, jotka pysähtyivät ja uusi kiljuminen. Se sai miehen olo yhä ahdistuneemmaksi. Askeleet tuntuivat kajahtelevan käytävällä lähemmäs. Hän oli painautunut ruosteisia kaltereita vasten ja hänen koko kehonsa tuntui tärisevän. Hän käänsi katseensa naiseen, joka muistutti pedon nurkkaan jäänyttä, ahdistunutta ilmettä. Ed kuitenkin kokosi itsensä hyvin nopeasti, vaikka hänen kätensä tärisivätkin, kun kiljuminen sekä askeleet tuntuivat voimistuvan ja voimistuvan.
Hän ojensi naiselle käden ja hymyili hermostuneisuutensa takaa. Lempesti ja lohduttavasti. "Ne ovat kohta tässä." hän totesi ja katseli tyrmää. Hänen harmikseen tyrmä oli hyvin pieni, ja hän mietti kuinka pitkälle tavallinen käsi ylettyisi. Hän katseli taas tyrmää. "Jos sinä menet tuohon nurkaan hyvin pieneksi ja minä peitän sinut säkillä." hän viittoi hieman repaleista säkkiä. "Niin, ne eivät ehkä huomaa sinua ja jättävät sinut rauhaan." uusi kiljaisu, joka tuntui kuuluvat parin-kolmen tyrmän päästä ja nyt hän saattoi kuulla puheen.

"He, anna se keppi tänne nyt. Katsos, niille pitää juottaa se pakosta, koska muuten toimitus ei mene oikein, jos nämä ryökäleet rimpuilevat miten tahtotat. Pitää huumata oikein kunnolla, mutta elossa näiden typerysten täytyy olla." puhe oli puoliksi nauramista ja ärähtelyä. Kuului uusi kiljaisui ja urhdus, kun jokin peitti selkästi suun. "Nopeasti!" Edward sähähti, hän olisi itsekin piiloitunut, jos olisi voinut, mutta hän oli liian iso sellaiseen toimenpiteeseen. Hän auttoi toisen ylös ja otti säkin. Olisi parempi, jos vain toinen heistä kärsisi. Ei molemmat, eikä hän halunnut naisen kärsivän. Askeleet olivat jo heidän viereisessä tyrmässä ja siellä oli tullut jo hiljaista.
Edward katsoi naista pahoittelevasti ja peitteli tämän. Hän mietti, toisilla oli kuitenkin keppi, joten ei olisi varmaa säästyisikö nainen. Hän itse istui lähemmäs kaltereita ja sävähti valon osuessa silminsä. Silloin hän näki ne miehet. ne eivät ollet ihmisiä, eivätkä haltioita. Ne löyhkäsivät kaameilta ja näyttivät hirveiltä. Hän ei osannut kuvailla heitä yhtään. Miehiä nämä kuitenkin olivat ja näyttivät virnistelevän minkä ehtivät. "Hmm? Hei etkös heitännyt tänne kaksi säkkiä?" toinen kysyi toiselta, joka piteli keppiä, jonka päähän oli sidottu jonkinlainen lenkki. "Kyllä, mutta..." silloin miehen käsi tuli kaltereiden sisään, jota Ed kavahti. Siinä perässä tuli keppi ja lenkki sen päässä, joka tuntui tulevan jostakin hänen kaluansa ympärille. Miehet vetäisivät keppiä itseensä päin, jolloin lenkki kirtyi hänen kaulansa ympärille ja hän raahautui haluamattaan kalteireita vasten. Hänen oli vaikea saada henkeä.

Toinen tarttui hänen leuastaan ja nosti hänen päänsä ylös. Edward pyristeli, mutta happea oli hyvin vähän, hänen kätensä tuntuivat olevan voimattomia. Äkisti se kaamean hajuinen mies kaatoi jotain hänen suuhunsa, jonka oli avannut. Edin silmät suurenivat, hän yritti yskiä ja sylkäistä nestettä pois suustaan. "Noh, kerrohan! Missä se toinen on? Mihin piilotit sen? Häh! Vai karkasiko se?" mies ärsyi ja tarrasi leuasta hiuksiin. Nestettä oli mennyt pakostakin sisään, mutt hän kieltäytyi ottamasta yhtään enempää. Hengitys oli vielä vaikempaan. Nyöri tuntui kiristyvän yhä enemmän. "Hei löystä vähän. Anna valoa, tuon voi päästää." lenkki löyseni, kunnes Edward työnnettiin hyvin väkivaltaisesti pois kaltereiden luolta. Hän yski minkä ehti nestettä ulos sisuksistaan. Miehet eivät selkestikään lähteneet minnekään vaan antoivat valon haravoida pientä tyrmää.
Mori
 

Re: The Darkest Escape

ViestiKirjoittaja Ikane » 23 Heinä 2014, 13:41

Pehmeä hymy ja samanlaiset, vihreät silmät - näkikö hän niissä samanlaisen katseen kuin omissaan? Ne saivat hänen sisällään jonkin heltymään. Lapis antoi häntänsä laskehtia nyt kokonaan. Tuskin tämä uusi tuttavuus, Edward, yrittäisi enää tässä vaiheessa mitään pahaa. Jokin tämän nuoren miehen katseessa oli niin... syvää, Lapis ei saanut hetkeen itseään irti siitä. Lapis nyökkäsi hiljaa toiselle, kun tämä aloitti kuvailemaan havaintojaan heidän olinsijastaan. Hänkään ei viihdy täällä, Lapis mietti. Ilma oli niin ahdistava, tunkkainen ja painava että Lapis ei todellakaan ihmetellyt miksi.

Jälleen, pehmeä hymy toiselta. Samalla ulkopuolelta kuului etäisiä ääniä, jotka saivat väreet kulkemaan naaraan selkää pitkin. Lapis laski katseensa kiviseen lattiaan, ennenkuin vastasi kysymykseen: "Olen... Lapis. Lapis Werya." Nostaessaan silmänsä taas katselemaan toista hän huomasi Edwardin kehon tärinän. Ei sillä, tämä paikka ei varmasti rentouta ketään, Lapis totesi itsekseen. Kun tämä nuori, komea mies käänsi taas katseensa häneen Lapis tiesi ettei voinut piilottaa ahdistustaan niiltä silmiltä. Ystävällinen kädenojennus ja niin lempeät sanat saivat Lapiksen hieman kiukustumaan. Luuleeko hän, että olen vain pieni lapsi joka ei osaa hoitaa itseään?! hän ärisi päässään. "Kuule, selviän kyllä it-" lause jäi kesken, kun toinen kiirehti jo piilottamaan naista. Lapiksen tulistunut ilme kohtasi Edwardin pahoittelevan katseen hänen jäädessään säkinriekaleiden alle makaamaan. Ärsyyntynyt Lapis oli kyyryssä, polviensa päällä, ja onnistui saamaan toisen silmänsä sen verran säkin reunan yli että kykeni tarkkailemaan tapahtumia edes jollain konstilla.

Inhotus kulki hänen kehonsa halki kun se inhottava haju pisti taas hänen nenäänsä. Ehkä he jättävät meidät rauhaan, Lapis ehti jo toiveikkaana ajatella, kunnes huomasi miesten nappaavan Edwardin jollain kapistuksella lähemmäs itseään. Naaraas sydän jysähti voimakkaasti, kun hän huomasi mitä miehet tekivät tälle nuorukaiselle. Lapis tunsi kuinka hänen verensä alkoi juosta kiihtyvää tahtia - hän ärsyyntyi tälle omituiselle, iljettävälle kaksikolle, jotka juottivat selvästikin jotain vastenmielistä näin - noh, pakko se on myöntää - miellyttävälle henkilölle. Ja Edward ei varmasti ollut ainoa. Lapis tunsi sydämensä hakkaavan vihasta. Äkkiä, keksi jotain! hän huusi itselleen mielessään. Nyt miehet heittivät Edwardin kohtuuttoman voimakkaasti pois luotaan. Lapis hengitti syvään ja nousi piilostaan esiin, itsevarmana ja äkäisenä huutaen korvat luimussa: "Jos minut haluatte, niin tulkaa noutamaan, senkin saastat!" Noniin, liikkukaas tänne tyrmän sisäpuolelle niin katsotaan kuka täällä on pomo, hän ajatteli.
Nämä kaksi muukalaista eivät ilmeisesti olleet järjen jättiläisiä, sillä innoissaan he ensin yrittivät kurkotella kepillään Lapikseen kiinni. Matka oli kuitenkin liian pitkä, ja turhautuneen kuuloisina he avasivat tyrmän oven. Toinen heistä jäi oven eteen vahtimaan ettei kumpikaan yrittäisi karata, mutta toinen lähestyi Lapista kirein askelin. Lapis sulki silmänsä, ja odotti että toinen oli tyrmän sisällä tarpeeksi pitkällä - ja antoi muotonsa muuttua räjähtävän nopeasti omaan itseensä, valkeaan suteen. Naaras oli pörhistänyt turkkinsa, nostanut häntänsä ja paljastanut hampaansa ennenkuin tämä toinen olento edes oikeastaan tajusi mitä tapahtui. Se jähmettyi niille sijoilleen ja alkoi tyhmänrohkeana nauraa kovaan ääneen: "Haha, mikäs koiranpentu se-" mutta ei ehtinyt viimeistellä lausettaan. Tämä 'koiranpentu' nimittäin hyökkäsi raivoissaan kohti outoa tunkeilijaa tähdäten sen kurkkuun - aikeenaan tappaa. Loikatessaan Lapis oli paljastanut kyntensä ja avannut kitansa jotta valtavat raateluhampaat pääsisivät nopeasti töihin. Yllätetty ja järkyttynyt pahanhajuinen miesolento kaatui suuren eläimen iskuvoiman alla kovaa kiviseen lattiaan, ja sen verta levisi ympäriinsä. Lapis tunsi kovan piston vasemmalla kyljessään, ja haistoi oman verensä. Tämä kaadettu olio oli pistänyt häntä jollain terävällä esineellä suoraan kylkeen. Oven eteen jäänyt vartija ei seissyt tumput suorina kauaakaan. Se kirosi tätä friikkiä, outoa petoa joka raateli hänen kaverinsa niille sijoilleen. "Tuosta saat maksaa!" se huusi.
Ikane
 

Re: The Darkest Escape

ViestiKirjoittaja Mori » 23 Heinä 2014, 14:06

Olo oli kauhea, neste tuntui olevan jotakin huumaavaa, se sai hänen päänsä pyörimään. Kuitenkin se oli tarpeeksi selkeä saamaan kuulonsa terävöityä, kun Lapis karjui jo oikein uhmakkaasti, että tulkaas vaan hakemaan. Edwardin silmät välähtivät pimeydessä, kun tyrmän ovet avautuivat. Pakoreitti! Hän huusi mielessään. Hän kuitenkin nousi hitaasti hieroen kaulaansa, jossa oli jälki hyvinkin kireälle menneestä lenkistä. Miehet naureskelivat, olettivat naisen olevan heikko ja surkea. Tosin hän itse näki sen sumeilla silmillään, kuinka toinen muuttui. Sudeksi. Taas yksi susityyppi lisää. Naaras susi raateli selkeästi toista, mutta veren löyhkä oli voimakas, kun jokin tökättiin naisen kylkeen.
Ihmissusi jäykistyi ja yski taas. Kun toinen mies ärjyi hyvin vihaisesti. Silloin Edward syöksyi ensimmäistä kertaa elämässään, vapaaehtoisesti toista kohti. Hän tarttui kaameaan mieheen kiinni ja heitti tämän nopeasti seinään. Hän syöksyi tuon luo ja puski tämän vasten kaltereita. Mies huudahti kivuista ja yski jo verta.

Hän heitti toisen paljon isompi kokoisemman miehen tyrmän maahan. Ed huohotti raskaasti. Hänen päässään löi ajatus vain siitä, että hän pääsisi pois sellistä. Pois tästä ahdistavasta paikasta. Lisäksi aine sai hänet holtittoman tuntuiseksi. Hän ei hallinnut ajatuksiaan kunnolla. "Ulos...! Nopeasti!" hän sähisi ja kuuli jo kaukaa ääniä, jotka tarkoittivat mahdollisia lisäjoukkoja. Heillä ei olisi aikaa pelastaa toisia. Ei aikaa. Edwardin kasvot kalpenivat. Hän katsoi sutta ja irvisti. Auki oleva tyrmän ovi oli alku vapauteen ja hän ottaisi sen tilaisuuden. Hän nojasi hetken kaltereihin ja otti henkeä. Siveli kaulaansa ja irvisti uudestaan. "Mennään." hän mutisi ja käveli ulos tyrmästä.
Näky oli karmiva, kun hän näki muut tyrmät ja niiden sisään. Hän noukki tipahtaneen lyhdyn ja suuntasi sen tyrmiin. Siellä virui niin haltiaa, kuin ihmistä aivan tiedottomina ja mahdollisesti lähes kuolleen omaisina. "Emme voi auttaa... On liian vähän aikaa." hän höpisi taas ja tällä kertaa hän käänsi katseensa Lapikseen. Hänen päänsä pyöri ja hän tuntui olevan ihan sekaisin. "Anteeksi..." Ed mutisi. Hän ei tehnyt katsekontaktia, se tuntui olevan liian vaikeaa. Ahdistuneisuus puristi hänen keuhkojaan ja hänen hengityksensä kuulosti katkonaiselta.

Äänet lähenivät ja hän katsoi uudestaan Lapikseen. Kuin ilmoittaakseen, että nyt he lähtisivät ja kiireesti. Hänen jalkansa tuntuivat lyijyltä, kun hän lähti juoksemaan tietämättä minkälaiseen labyrinttiin oli joutunut. Missä oli ulos pääsy ja mihin suuntaan täytyi mennä? Hänen aistinsa olivat turta. Hän kantoi lyhtyä tärisevässä kädessään ja yritti kaikin voimin pitää itsensä liikeessä. "Lapis... Puhu minulle... Minusta tuntuu, että en pysy kohta tolpillani... Kerro jotain, ihan sama mikä aihe, ei kuitenkaan välttämättä tule muistamaan sitä." Ed pyysi ja vilkaisi naista, hän ei tiennyt oliko toinen susi vain kaksijalkaisessa hahmossaan. Hän vain toivoi, että tämä voisi edes puhua hänelle.
Edward kuuli äänien lähenevän. Eivätkö he pystyneet pakenemaan? Oliko se turhaa? Mitä heille sitten tehtäisiin? Ajatukset olivat yhtä hullunmyllyö, kun hän antoi lyhdyn kanssa valoa siihen kosteaan käytävään.
Mori
 

Re: The Darkest Escape

ViestiKirjoittaja Ikane » 23 Heinä 2014, 20:48

Lapis raastoi miestä, ja kun hän nosti päänsä, oli Edward jo heittelemässä toista. Miehen sähinä ka kaukaa kuuluvat äänet saivat Lapiksen huomion kiinnittymään oveen, heidän pelastukseensa. Pääsemme pois, Lapis riemuitsi. Se riemu loppui lyhyeen, kun Lapis huomasi kuinka pahat jäljet nuoren miehen kaulaan oli jäänyt kuristavasta narusta. Hän säästi minut tuolta kivulta, Lapis ehätti ajatella. Miksi? Sitten hän tätä seurasi pedon varmoin askelin.
Käytävässä tuoksut olivat voimakkaammat, mutta näky joka heidät kohtasi oli pahempi. Ympärillä oli elottoman näköisiä henkilöitä makaamassa säkeissä muiden tyrmien lattialla. Lapis katsoi niitä, mutta tiesi saman minkä Edward sanoi ääneen - heillä ei ollut aikaa auttaa. Hänen sisintään vihlaisi ajatella, ettei kyennyt auttamaan niin montaa pulassa olevaa. Voin vain toivoa, että näillä sieluilla on viattoman verta kontollaan, hän totesi itselleen. Susi puhalsi ilmaa kuonostaan ja nosti silmänsä kohti nuorta miestä vierellään. Nainen vavahti tajutessaan, miten heikossa hapessa hän oli. Hän pyörtyy kohta jos ei saa raikasta ilmaa, hän huolestui.

Tärisevä valonkajo Edwardin kantamassa lyhdyssä valaisi käytävää heidän tiellään. Lapis urahti hiljaa, kuin varmistaakseen selviääkö toinen varmasti. Kuin tajunsa rajamailla, Ed pyysi häntä pitämään hänen mielestään kiinni sanoilla - kertoen hänelle jotain, aivan sama mitä. Lapis ei pitänyt tästä, sillä hänestä tuntui kuin jotain pahaa tapahtuisi kohta. Koska hän ei ollut varma, ymmärtääkö toinen suden kieltä noin huonossa kunnossa, naaras vaihtoi muotoaan takaisin ihmismäisempään versioon. Pahanmakuinen veri maistui hänen suussaan, ja hän sylkäisi heidän juoksennellessaan eteenpäin. "Edward...", hän sanoi hiljaa, nielaisi ja yritti keksiä, mitä oikein sanoisi. Hän ei todellakaan pitänyt puhumisesta, ja toisen olosta huolehtiminen tuntui niin omituiselta - ei hän ikinä huolestu muista sillä tavalla!
"Noh... Olen kaukaa täältä. Pohjoisesta, paljon kauempaa kuin voisit ikinä kuvitella. Kotini on jään ja lumen saartamien laaksojen sydämessä..." hän aloitti kankeasti. "Sinä... sinun silmäsi. En tiedä tarinaasi, mutta ne ovat hyvin samanlaiset kuin omani." Lapis vilkuili toista, varmistaakseen että tämä oli vielä tolpillaan. Jos hän ei kerta muista, mitä sanon, on kai sama, mitä sanon... Lapis ajatteli. "Sinä olet varmaan yhtä yksin kuin minäkin, eikö. Todella yksin" hän hymähti. Valitettavasti hänen ajatuksenjuoksunsa keskeytti lähestyvä kolina ja äänet, jotka kertoivat takaa-ajajien olevan lähellä. Äkkiä, pitää löytää ulospääsy, hän totesi itselleen. Lapis kohotti nenäänsä ja toivoi saavansa jonkin merkin uloskäynnistä tämän kaamean hajun keskellä. Samassa hän tunsi sen - aivan aavistuksenomainen, hento vire ulkoilmasta. Lapis silmäili nopeasti käytävää, jota he etenivät, ja havaitsi pienen ja kapeahkon suuaukon, joka johti pimeään. Toivon vain, että nenäni on oikeassa... hän ajatteli. "Edward, oikealle! Äkkiä!" hän henkäisi. Yrittäessään ohjata toisen hapuilevaa kehoa kohti mahdollista pelastusta Lapis toivoi tosissaan, että reitti oli oikea. Hän ei halunnut saattaa tätä nuorta miestä vaaraan oman virheliikkeensä takia, ja Lapiksesta tuntui että mies ei kauaa pysyisi tajuissaan jos he eivät pääsisi ulkoilmaan.

Taivaalle kiitos, sillä kapea sisäänkäynti laajeni leveäksi tunneliksi, ja vaikka sen ilma oli raskasta ja tunkkaista, oli pahin etova haju jäänyt jo taaksepäin. Lapis hidasti hiukan tahtia, sillä hänestä tuntui ettei Edward jaksaisi kovin paljon kauempaa. Äänet olivat jatkuvasti lähmpänä, ja Lapis toivoi että ne oliot eivät huomasi heidän livahtaneen suurelta käytävältä sivuun - todennäköisesti tämä tunneli oli ollut jokin kulkureitti, mutta oli sinetöity - kuka tietää miksi, ja jos se nyt oli tunneli ensinkään, eikä vaikka vain suuri hautaholvi. "Hei... Oletko okei? Mikä on vointisi?" hän kysyi. Tämä on paha juttu, Lapis arvioi. Pystyn itse kyllä kohtaamaan vihollisen, mutta tätä kaveria en voi jättää tänne. Toivon että hänellä on tarpeeksi voimaa edetä! Hän tiesi sydämessään, että vaikka kuinka kylmä hän yleensä oli vieraita kohden ei tätä henkilöä voisi jättää jälkeen. Se tarkoittaisi vain uutta arpea hänen raadeltuun sieluunsa.
Ikane
 

Re: The Darkest Escape

ViestiKirjoittaja Mori » 24 Heinä 2014, 11:05

Naisen ääni tuntui kumisevan pitkin käytäviä miehen korviin. Hänen sydämmensä pamppaili hänen rinnassaan ja hiki virtasi jokaisen juoksuaskeleen otettuaan. Lapis kertoi itsestään, mistä oli kotoisin, mutta sitten se vaihtuikin hänen silmiinsä. Edward vilkaisi naista vihreillä silmillään. Jotain samalaista? hän mietti ja käänsi päänsä taas lyhdyn valoittamaan käytävään. Hän oli yksin. Sen hän voisi hyvin todetakin, mutta puhumisen yrittäminen tuntui siltä, kuin hän olisi voinut hetkessä oksentaa. Kuitenkin Edward nyökkäsi näyttäen, että kuuli, että pystyi jatkamaan.
Kolina ja äänet kuitenkin saivat otetta heistä lähempää. Hän tunsi sen, kuinka hänen jalkansa alkoivat pikku hiljaa muodostua spagetiksi, mutta hän pyrki jatkamaan. Jatkamaan juoksuaan. Sitten kuului takaa naisen huudahdus ja hän tunsi, kuinka nainen ohjasi hänet oikealle. Koska hänen aistinsa olivat turta, eivätkä mitenkään vireimmillään, hänen oli luotettava naisen vaistoihin ja aisteihin. Hän kääntyi hieman ja oli pian toisen vierellä. Hän katsoi lyhdyn valossa, toisen vihreitä silmiä ja olemusta. Sitten hän käänsi katseensa taas eteensä. Mitä ikinä tulisikaa tapahtumaan, hän suojelisi toista, vaikka se sitten olisi viimeinen asia, mitä hän tekisi.

Hänen hengityksensä tuntui raastavan hänen kurkkuaan. Hän huohotti hyvin kuuluvasti ja yski hetkellisesti, mutta piti oman tahtinsa naisen kanssa. Hän ei aikonut jäädä kiinni tai naisen huoleksi. Hän oli sentään ihmissusi, asia, mitä toisenkin tuli pelätä. Reitti näytti levevän suureksi tunneliksi ja hänkin saattoi tuntea pienen ilman vaihdoksen, mutta jokin ei ollut oikein. Tietenkin hänen olossaan mikään ei ollut oikein, mutta tämä paikka tuntui kätkevän jotakin pettävää.
Lapiksen kysyessä oliko hän kunnossa, hän naurahti siihen. "Kaikki okei. Entä itse. Haiset verelle." Ed valehti olostaan. Hänen olonsa oli entiskin kieppuvampi. Hänen näkönsä tuntui välillä värisevän ja sumenevan. Hänen kehonsa ja jäsenensä tuntuivat olevan aivan turta. Ihme aine, joka sai hänet tuntemaan näin. Lyhty hänen käsissään tärisi. "Älä hidasta takiani." hän pyysi, vaikka tiesi itsekin, että saattaisi kaatua millä hetkellä hyvänsä ja jäädä sitten siihen olla möllöttämään.

Äänet tuntuivat tulevan liian lähelle. Edin korvissa tuntui soivan ja hän säpsähti itse omaa säikyyttään. Hänen oli pakko laskea lyhty hetkeksi maahan ja peittää korvansa. Hän tärisi kauttaaltaa, eikä hän hallinnut kehoaan. Tällä menolla, hän ei voinut enää pidätellä sitä. Edward nousi hitaasti ylös ja katsoi pahoittelevasti Lapista. "Anteeksi..." hän pahoitteli ja hymyili. Lempeästi kuten aina. Pian hetken juoksentelun jälkeen se petollinen asia paljstui. Tämä pieni tunnelinomainen käytävä loppui seinään, jossa oli pientä valoa hohkava ikkunantapainen, kaltereilla varustettu reikä. Lisäksi takaa-ajajat olivat kääntyneet tähän suuntaan. Naureskelu ja kiroilu kuului sekä jokin puhe, josta ei saanut mitään tolkkua. Edward katsoi reikää, se olisi tarpeeksi iso naiselle, mutta ei hänelle. Hän käänteli päätää ja yritti kurottautua reikään. Se oli liian ylhäällä, edes hän, 183 cm pitkä mies ei ylettynyt siihen. Jos vain nainen voisi paeta. Kaikki olisi hänen osaltaan hyvin. Nyt mikään ei ollut hyvin. "Emme pysty... En pysty... En ylety." Ed ähki yrittäen hypätä jo hyvin heikoilla jaloillaan.
Hän luovutti asian suhteen ja rupesi hyvin nopeasti kohdistamaan valoa ympäri tunnelin seiniä. Jostain täytyi löytyä piilopaikka. Jokin, johon piiloutua.

Sellainen löytyikin aivan seinän ja toisen seinän nurkasta. Se oli matala, hakattu pieni syvennys. Varmaan ennen siinä oli seissyt vartija vartioimassa. Juuri sopiva, mutta ei hänelle. Ed katsoi Lapista pitkään. Hän huokaisi hyvin syvään ja hieraisi taas kaulaansa. "Sinä menet tähän. Etkä tule sieltä ulos, vaikka haluaisit. Oman turvallisuutesi vuoksi." hän lausui lauseet hyvin painokkaasti ja uhmakkaasti. Hänen katseensa oli tiukka, eikä vastarintaa otettu vastaan millään taholla. Jos nainen vain tietäisi mitä olisi tulossa, hän varmasti myös pysyisi piilossaan.
Ihmissusi levitti kasvoilleen sydäntä särkevän hymyn. "Kiitos, että kerroit asiota pitääksesi minut liikeessä. Olen kiitollinen. Se mitä nyt teen antaa sinulle mahdollisuuden paeta. Yksin." sanat tuntuvat sammaltavan hänen suussaan, mutta hän pyristeli vastaan. Hän ei halunnut naisen katsovan häntä millään lailla pahasti, ettei hän haluaisi tulla pelastetuksi. Asiat kuitenkin olivat niin, että tämä oli ehkä parasta Lapikselle. Edward nojautui naiseen päin hieman, sillä hän tiesi, ettei voinut seisoia kohta kunnolla. Lopulta hän puristi silmänsä kiinni ja avasi ja irvisti hyvin surullisesti. Hän työnsi naisen hellästi syvennykseen, puhalsi lyhdyn sammuksiin. Tuli pimeää. Äänet olivat aivan lähellä, ehkä kolme tai neljä metriä kauempana, mutta nyt oli pimeää. Kuului tömähdys, kun Edward kaatui maahan. Hän hengitti syvään ja sulki silmänsä. Siitä vaan, anna hänelle mahdollisuus paeta. Älä tapa häntä, kaikki muu. Voit tehdä mitä haluat. Sitten miehen silmät välähtivät auki ja hän nousi hiljaa ylös. Nyt kuului selkeää puhetta. "Täällä ne ryökäleet varmaan ovat, kuulin äänen!"

Edwardin keho näytti hetken ihmiseltä, ennen kuin sen päälle alkoi kasvaa karvaa ja hänen päähänsä putkahtivat suden korvat, häntä ilmestyi ja hänen kasvoiltaan iho alkoi vetäytyä pois hampaiden tieltä, kun kuono kasvoi. Lopulta muodon muutos oli valmis. Ihmisen ja suden välimaastoinen muoto. Hirviö. Peto ulvaisi hyvin korkealta ja kivuliaasti, silloin vihollisten lyhty osui häneen ja miehet huudahtivat. Ihmissuden hampaat välkkyivät ja se ei aikaillut. Se oli tavanomaista agressiivisempi, ehkä huumausaineen takia, mutta se oli valmis mihin vain. Sen keho liikkui se itse halusi. Se oli nopeampi ja kaikki estot olivat pyyhitty sen tieltä. Nyt se saattoi vain nauttia tappamisen tuomasta ilosta. Ensimmäinen uhri oli lyhdyn pitäjä, lyhty meni kumoon, mutta ei sammunut. Peto syöksyi kohti uhriaan ja raastoi ensimmäisenä sen kaulan auki. Verisuihkusi pitkin seiniä kun peto lopulta murkasvi susimaisella jalallaan miehen pään. Miehen seurassa olleet taka-ajajat kauhistelivat ja ottivat aseensa. Tästä tulisi hauskaa, peto lipoi veriä huuliaan.

//Venähti vähän. ~(ô__ô)/ Mut säästän sen kaiken raatelemisen seuraavan viestiin, nii tää ei nyt niin paljon veny :3
Mori
 

Re: The Darkest Escape

ViestiKirjoittaja Ikane » 24 Heinä 2014, 12:08

Lapis näki selvemmin kuin minkään muun sen faktan, että nuori mies ei todellakaan ollut kunnossa vaikka itse niin väitti. Edwardin mainitessa hänen verentuoksuisesta kehostaan Lapis muisti saaneensa vuotavan haavan vasempaan kylkeensä. Nainen siirsi selänmittaista viittaansa tieltä, ja tunnusteli veristä haavaansa. Se on aika syvä, hän mietti, ja sitä polttelee todella ilkeästi. Varmaan sillä oliolla oli jotain ainetta terässään, tai se oli vaan todella likainen. Tässä menee jonkin aikaa ennenkuin se umpeutuu kokonaan... Naaras näki, etteivät miehen silmät enää tarkentaneet mihinkään kunnolla, ja että katse kieppuili sinne ja tänne. Kun mies pyysi hänen olemaan hidastamatta, Lapis tajusi hänen olevan yksi niistä - henkilö, joka jatkaa juoksuaan vaikka jalat katkeavat jos heidän seurassaan on joku muu. Ihailtavaa päättäväisyyttä vaiko typerää kuolemanleikkiä? Ken tietää.

Edwardin pahoittelu sekä väsynyt, lempeä ja ystävällinen katse sai Lapiksen jälleen hämilleen - hän kun ei uskonut että kukaan olisi noin kiltti! Lapiksesta tuntui kuin tämä mies kohta häviäisi savuna ilmaan, sillä kukaan ei hänen mielestään ole kiltti toiselle. Ei kukaan, paitsi tämä mies. Hänellä ei ollut enempää aikaa taivastella uuden tuttavuuden luonteen erikoisuutta, sillä se tunneli jonne hän heidät toi olikin umpikuja. Lapis iski kätensä seinään niin, että siihen tuli varmasti jälki. Kirottua! hän sähisi itselleen. Kaiken kukkuraksi takaa-ajajat olivat hoksanneet heidän vaihtaneen käytävää - tämä muuttuu pian todella rumaksi, jos kohta ei tapahdu ihme, hän totesi mielessään. Lapis katsahti toiseen, kun tämä yritti viimeisillä voimillaan kurottua ikkunaan. Se oli liian kaukana, kuin lintu johon et yllä vaikka haluaisit koskettaa sen siipeä. Lapis käänsi huomionsa pois ikkunasta, yrittäen ilmaa haistellen päätellä, montako vihollista oli tulossa. Se oli mahdotonta - niiden haju oli niin kuvottava, hän yökkäsi kerran.

Naaras huomasi nuoren miehen tuijottavan häntä. Hänen takaansa Lapis erotti tumman kolon - syvennys? Edwardin äänen voima yllätti Lapiksen - kuulosti siltä, että hän joutuisi kynnet vastakkain miehen kanssa jos hän ei tottelisi. Lapis oli aikeissa aloittaa vimmatun urputtamisen tätä suunnitelmaa vastaan: "En ole mikään neiti joka kaipaa suojelua, minä-" mutta Edwardin kivulias hymy jäädytti hänet. Se hymy oli liian tuttu, liian kaunis ja liian kipeä muisto hänen menneisyydestään. Lapis nielaisi, laski päänsä ja sanoi: "En jätä sinua, usko pois. Odotan, mitä ikinä teetkin." Miehen tuoksu tuli hitusen lähemmäs häntä, ja pian tämän hellät kädet ohjasivat hämmentyneen naisen turvaan syvennykseen. Lapis kyyristyi syvennyksen edessä olevan kiven taa ja luimisti korvansa. Hän ei pitänyt tästä tunteesta. Pimeä saavutti luolan seinät lyhdyn sammuttua, ja Lapis toivoi että näkisi tämän oudon, uuden kaverin pian tämän jälkeenkin. Vihollinen lähestyi ja Lapis pidätteli itseään, ettei hyökkäisi sekaan.
Kuului ulvaisu, ja Lapis säpsähti kauttaaltaan. Hän tunsi häntänsä pörhistyvän ja korviensa luimistuvan, sillä tilan täytti uudi tuoksu - pedon tuoksu. Lapis pidätti hengitystään kun näki, mikä vihollista odotti. Suuri, valtaisa ihmissusi, jonka jokainen lihas tuntui uhkuvan voimaa ja verenhimoa. Sen jokainen liike oli villipedon liike - ei mitään estoja, kaikki oli sallittua ja tappaminen oli sille ilo. Lapis tuijotti, osittain hämmentyneenä ja osittain jopa pelokkaana - hän ei ikinä pelännyt. Ikinä, paitsi ehkä nyt. Hän tiesi varsin hyvin, millainen tappaja tuo susi oli - mutta ei kyennyt käsittämään, miten niin viattoman miehen sisällä uinui tuollainen olento. Lapis ei vihannut eikä katsonut petoa karsaasti - hän ymmärsi sitä, sillä he olivat niin samanlaisia. Hänen vihreät silmänsä kiisivät pedon liikeiden mukana, katsellen sen vimmattua voimaa.

//Ei haittaa ollenkaan, Edi on niin ihana! Mie varmaan kuolen tänne näppiksen päälle kohta kun tuo poika on niin sankari~ Lapis on aivan äimän käkenä, kun tullainen tulee vastaan! Ja jätänkin siis riehumisen teille päin, olkaas hyvät :3
Ikane
 

Re: The Darkest Escape

ViestiKirjoittaja Mori » 24 Heinä 2014, 13:28

//K16 No niin kaikki lapsoset, kääntäkääs ne kasvot pois, tulee muuten paha olo

Peto karjaisi ja se lähes tuntui tavoittelevan naurua. Naurua, joka tuli ilosta tappaa. Se hyökkäsi seuraavan luo. Tietenkin joukko taka-ajajia oli valmistautuneet asein ja yrittivät selkeästi ampua lyhdyn surkeassa valossa varsijousilla ja jousilla. Nuolet kolahtelivat kylmille seinille, kun peto väisti. Jotkut nuolet saattoivat hipaista sen uljasta turkkia, mutta se oli nopeampi. Toinen uhri sai tuntea kaameamman kohtalon kuin edeltäjänsä. Pedon käsi upposi miehen rotevaan rintaan ja veti ulos tämän sydämmen samalla puristaen sen mursaksi. Keho vavahteli hetken, ennen kuin tipahti mätkähtäen, veltona maahan. Tämänkin ruumiin pään peto murskasi, niin että päänesteet ja aivon riippeet levisivät veren mukana maahan.
Näky oli jo siinä vaiheessa karmea. Siltikin Peto jatkoi, vihollisia saattoi olla paljon, mutta peto itse muisti vielä tuoreesti, kuinka se oli tappanut kokonaisen kyläläisen ihmisiä. Heikkoja ja typeriä ihmisiä. Nyt sillä oli vähän enemmän vastusta, mutta silti se ei riittänyt sille. Kolmas vihollinen sai menettää puolet vartalostaan. Suolet, sekä elimet lähes ryöppysivät ulos tämän kahtia katkaistusta kehosta ja se tömähti maahan, kasvot edelleen kauhun kankeat. Silloin paniikki alkoi vallata taka-ajajat. Ne eivät koskaan olleet olettaneet ottaneensa uhriksi jotain sellaista. Hirviötä.

Peto syöksyi aseita heilluttavien, peloissaan olevien vihollisten joukkoon. Se survoi niiden päitä murskiksi, antoi veren suihkuta kauloista ja kehoista. Se mylvi ja tuntui kuin se olisi huutanut lisää. Viholliset toisensa jälkeen saivat surmansa hyvin raaoilla tavoilla. Joku leikattiin kahtia, ylhäältä alas. Seuraava sai kärsiä pitempään menetettyään kätensä, joka oli jäänyt sätkimään maahan verilammikon keskelle ja kun sen sitten murkasi tuo hyvin pelottavaksi tullut pedon jalka oli siltä kädettömältä lähteä pelkästä pelosta henki. Peto potkaisi kuitenkin toisen pään hyvin voimakkaasti vasten kivistä seinää, niin ettei päästä enää ollut jäljellä mitään.
Joukko oli pienentynyt hyvin paljon, mutta niillä oli vielä rohkeutta vastat hirviön hyökkäyksiin. "Ei tuo mikään tavallinen susi ole! Se on ihmissusi!" joku mylväisi ja vetäisi verisillä käsillään pussin. Tunki kätensä siihen ja heitti jotain pedon päälle. Hämmentynyt peto ei tajunnut mitä se pulveri oli, ennen kuin se laskeutui sen päälle. Polttava tunne valtasi sen kasvot ja hartiat. Peto karjaisi kivusta, kun hopea pulveria leijaili lisää sen päälle. Nyt sen oma veri alkoi valua pikku hiljaa sen kasvoilta.

Peto, joka oli agressiivinin jo valmiiksi oli suututettu. Enää tämä ei ollut huvi, tämä oli sotaa. Sen vihreät silmät kiiluivat ja se hyökkäsi. Viholliset yrittivät heitellä hopea pulveria sen päälle, mutta peto kulki nyt neljällä jalalla ja pikku hiljaa siinä juoksi iso kokoinen susi. Se oli yltä päältä veressä, niin omassaan kuin niiden löyhkäävien veressä. Peto lähti hetkessä liikeelle, eikä se tällä kertaa aikaillut. Se repi toisensa perään vihollisten kauloja auki, niin että jopa näiden selkäranta pilkotti sieltä hyvin ihasti. Lopulta kukaan ei seissyt, paitsi se itse. Vielä varmistaakseen, peto talloi ja mursaki joka ikisen ruumiin päät. Kukaa ei noussut enää. Kukaan ei tulisi vahingoittamaan sitä.
Peto kääntyi ympäri, sinne mistä se oli tullut. Se nuuhki ilmaa ja seisoi liikkumatta veri lammikossa, jossa lillui ruumiita, niiden kehon osia, elimiä, suolen pätkiä, hiuksia ja muuta mukavaa, jota voisi sanoa, että se oli kerran kuulunut kehoon. Suden suu höyrysi, kun se hengitti ilmaa ulos keuhkoistaan. Se otti taas ihmisen ja suden välimuotoisen maaston ja asteli veri lätäkössä eteen päin kahdella jalallaan. Se nuuhki väsyneen oloisena ilmaa, jopa siihen se huumaus aine alkoi vaikuttaa, kun agressiivisuus laski. Tosin se kuuli hengityksen, hyvin pienen ja mahdollisesti pidätellyt. Se kuului nurkasta, pimeästä nurkasta ja koska lyhyt oli mennyt rikki taistelussa peto joutui turvautumaan aisteihinsa. Se tuijotti julmasti nurkkaa ja havaitsi syvennyksen. Siellä oli varmasti vielä joku, joka uhka sen henkeä. Peto asteli hengittäen raskaasti syvennyksen luo. Valkoiset suden korvat tarttuivat sen silmiin ensimmäisinä. Se avasi ammottavan kitansa ja murisi. Pedon käsivarsi nousi valmiina iskemään vihollisen kuolemaan, kun äkisti karva pakeni sen yltä, kuin väri katosi kasvoilta. Sen kuono alkoi pienentyä ja pikkuhiljaa siinä seisoi hieman lyhyemmän näköinen hahmo. Sinä tein lupauksen. Sinä antaisit tilaisuuden hänelle, jota haluat suojella. Annoit tilaisuuden paeta ja olet täyttänyt sen lupauksen.

Edward haistoi veren ja tunsi kuinka kasvoja poltteli. Hän sulki silmänsä ja kaatoi suoraan eteen päin. Hän yski minkä ehti. Henkeä oli vaikea saada ja häntä ahdisti ihan hirveästi. Hän tuijoti vierellään olevaa kättään, joka oli täysin veren peitossa. Hän makasi siinä, kynemättä liikkumaan. Hän vain toivoi, että tämä hiljaisuus ei jatkuisi ikuisesti. Olihan nainen päässyt pakoon? Tosin tämä oli sanonut jäävänsä odottamaan häntä. Ed tuijotti tyhjää. Hän ei nähnyt mitään, hän oli liian uupunut.

//Elä nyt kuole sinne näppiesi päälle O__O Ed on aina tollanen tyhmyri, joka vaarantaa henkensä. Se ei halua kenellekkään pahaa, joten se ottaa riskit itse, kuin usuttaa toisille. Lapikselle siis terveisiä tältä uhkarohkealta sankarilta. Edward: En minä mikään sankari ole!
Mori
 

Re: The Darkest Escape

ViestiKirjoittaja Ikane » 24 Heinä 2014, 14:44

Kaikki se veri täytti ilman hajullaan, kuten ne kukat jotka olivat olleet Lapiksen matkan varrella päivän alussa. Ilma ei kuitenkaan liikkunut liiemälti, vaikka vain pieni, hento vire kävi katonrajan ikkunan kautta sisään. Naisen kyljen haava parani jatkuvasti, mutta se vuoti vieläkin, vaikkakin todella heikosti. Haavan kantaja oli kuitenkinsiirtänyt katseensa ja koko huomionsa ihan toisaalle - hänen vihreät silmänsä tuijottivat suurina kohti luolan keskustaa. Lapis ei kyennyt heti käsittelemään sitä, mitä näki juuri nyt. Ihmissusi, valtaisa peto raa'asti surmasi jokaikisen joka sen vastaan tuli. Toiselta lähti pää. Yksi kitui kädettömänä. Sisuskalut höyrysivät hetken, kun ne revittiin miespuolisen olion sisältä valtavilla kynsillä. Se ei ollut mikään taistelu, vaan suoranainen teurastus. Noilla muilla ei ole mahdollisuuksia ...Edwardia vastaan, Lapis arvioi. Samalla hän mietti oliko tuo julmettu tappaja todella se hellä nuori mies johon hän oli törmännyt - ne kaksi tuntuivat olevan kuin yö ja päivä.
Lapis hätkähti ajatuksistaan, kun huomasi yhden vihollisista nostaneen jonkin pussin esiin. Oli mahdotonta yrittää haistaa mitä siinä oli sen kaiken löyhkän keskellä, mutta Lapis ei pitänyt sen miehen hullusta ilmeestä, joka kätensä sinne laittoi. Himmeä lyhdyn valossa se pulveri kuitenkin kimmelsi lentäessään ilman halki ihmissuden turkille. Hopeaa! Lapis henkäisi äänettä. Samassa tämä suuri peto ulvaisi kivusta - hopea oli sen pahin vihollinen ja kuka ikinä sen pulverin heitti, tiesi sen vallan mainiosti. Hopeaiset, savua muistuttavat pilvet leijailivat ilmassa kun suuri peto syöksähteli raivoissaan vihollisensa kimppuun. Vaan eihän se ollut enää peto - tai ei Lapis sitä enää nyt pedoksi lukenut, sillä se oli kuten hän itsekin; susi. Sen normaalisti varmasti komea turkki oli nyt likainen ja veren peitossa - mutta se vaan jatkoi. Lapis puristi hampaansa yhteen syvennyksessään.

Pian susi oli raadellut kuoliaaksi jokaisen, joka siinä luolassa heitä vastusti. Vielä se nautiskeli tuhoavasta voimastaan ja murskasi jokaisen kallon joka vielä ehjänä oli. Lapis pohti, yrittikö peto etsiä vielä jotakuta uhmaamaan sitä, vai halusiko se varmistaa kaikkien kuolleen. Viimeisimmän ei pitäisi olla epäselvää millään lailla, mutta eihän nainen tiennyt toisen ajatuksenjuoksusta mitään - se välkähti hänen mieleensä, kun suuri susi kääntyi ympäri ja alkoi lähestyä häntä. Paha juttu, hän ei näytä olevan aivan tässä maailmassa juuri nyt, Lapis totesi itselleen. Pedon kuono yritti kalastella tuoksua ilmasta, ja pian se jatkoikin - väsyneenpänä - matkaansa naista kohti. Lapis kykeni luolan pimeydessä havaitsemaan silmäparin tuijottamassa häntä - mutta ne silmät eivät olleet enää vain suden silmät, vaan niissä oli ihmissuden katse. Kun suuret hampaat paljastuivat ja niiden takaa kumisi matala, syvä murina, ei Lapis tiennyt mitä tehdä. Jos hän ei tekisi jotain, hän olisi kohta makaamassa maassa kuten nuo muutkin. Niin ei saanut käydä, hän ei ollut vielä kostanut ottoperheensä surmaajalle - hän ei saisi kuolla vielä! Kun suuri, julma peto nosti kätensä lyödäkseen häntä, Lapis ulvaisi hädissään: "Edward!" Peto pysähtyi syystä tai toisesta. Hämärä oli liian syvä, jotta hän olisi kyennyt näkemään tarkasti mitä tapahtui - mutta ohikiitävän hetken päästä hän näki taas sen nuoren miehen edessään. Ei sitä surmaamisesta nauttivaa ihmissutta, vaan lempeän miehen.
Lapis suorastaan säikähti kun nuori mies kaatui maahan hänen eteensä. Hypätessään pois piilostaan hän ajatteli: Muistathan, lupasin odottaa sinua. Vaikka toivoit että juoksisin pois - en pystynyt menemään. Lapis ei ollut sellainen nainen, joka jättäisi kenetkään seurastaan pulaan. Hänet on kasvatettu kuriin ja pohjoisen kansan veri hänen suonissaan estää häntä rikkomasta lupauksiaan. Myös niitä, jotka hän antaa vieraille.

Lapis syöksähti Edwardin luo, ja yrittäen rauhoitella ääntänsä hän sanoi: "Edward, oletko tajuissasi? Pystytkö puhumaan? Älä liiku." Hän haisteli kiireesti tämän kehoa, tarkisti pulssin, ja tuli tulokseen että hopeapulveri oli polttanut miestä aika pahasti - mutta hän oli elossa. "Tule. Hankin meidät pois täältä, keinolla millä hyvänsä. Oli minun syytäni, että olet nyt näin huonona." Hän ymmärsi kyllä, että itsensä syyttely ei auta tilannetta, mutta ei voinut auttaa asiaa - nyt oli kuitenkin keskityttävä löytämään ulospääsy ja äkkiä.
Lapis ei uskonut, että mies kykenisi kävelemään askeltakaan itse. Vaihtoehtoina olisi joko, että hän kirjaimellisesti raahaisi toisen ulos tai yrittäisi hivuttaa hänet selkäänsä naisen ollessa susi. Ensimmäinen vaihtoehto ei varmaan onnistu, sillä hän on aika paljon minua pidempi. Kaiken lisäksi, se sattuu häneen aivan varmasti, nainen arvioi. "Kuule. Nyt sinun täytyy luottaa minuun hetken aikaa - pystytkö liikuttamaan käsiäsi? Otan sinut selkääni" hän sanoi. Odottamatta vastausta hän alkoi nostaa tämän yläkroppaa selkäpuolellensa, ohjaten toisen kättä hartiansa alueelle. "Ota tukeva ote turkistani" hän ohjeisti, muuttaen samalla muotonsa omaksi itsekseen. Lapis yritti hivuttaa toisen selkäänsä pysyen matalana jotta se olisi helpompaa. Pian, lyhyen haapuilun jälkeen naaras nousi tukevasti jaloilleen.
Hän nosti kuonoaan ja lähti samalla tasaisesti askeltamaan kohti äskeistä käytävää. Ruumiita, sisälmyksiä, verta... paljon verta oli heidän ympärillään yhä kun oviaukko alkoi lähentyä. Miespuoliset olennot, jotka heitä oliva seuranneet, olivat suurentaneet aukkoa juuri sopivasti kaksikolle mentäväksi. Lapis ujuttautui siitä läpi, ollen erityisen varovainen selässään olevan miehen kanssa - hänestä tuntui että tämä oli kristallia, joka särkyisi jos siihen osuisi pieninkin osuma. Mies oli kestänyt jo niin suurta rasitusta, että Lapis toivoi että vielä ei ole liian myöhäistä. Jonkin matkan päästä uusi tuulenvire kosketti hänen kuonoaan - kaikkea toivoa ei oltu vielä menetetty!

//Iih pääsevätkö lapset pois tunnelista? Jatkuu seuraavassa jaksossa! ;D taustalle pokemon tunnari kiitos
Ikane
 

Re: The Darkest Escape

ViestiKirjoittaja Mori » 24 Heinä 2014, 15:16

Hän kuuli heikon äänen. Naisen äänen. Se kutsui häntä. Hän tunsi kosketuksen, mutta kosketus tuntui polttavan ja hän sävähti ja ulvaisi kivusta.Polttaa! Sattuu! Liiku keho! Liiku! Edwardin päässä huusi. Hän puristi silmänsä kiinni ja avasi ne uudestaan, kunnes sai näkökenttäänsä hieman hämärän kuvan naisesta. Lapis se oli. Pystyikö hän puhumaan. Mies avasi suunsa ja sulki sen hetken päästä uudestaan. Hän yski korisevasti. "Älä puhu niin kovaa..." hän mutisi vähän irvistäen. Nainen selkeästi tarkisti perus asiat hänessä. Hän itse vain tuijotti maata edessään ja näki sumeasti verta, verta, joka peitti alleen kaiken muun hajun. Häntä kuvotti. Hän tiesi, että oli tehnyt sen, hän ei tiennyt kuinka kauan siihen oli mennyt, mutta tiesi, että hän oli tehnyt sen.
Lapis alkoi sättimään itseään hänen huonosta kunnostaan. Ed irvisti niin, että hänen valkeat hampaansa näkyivät. "Ei... Ole sinun... Syytäsi." hän mutisi ja puristi silmänsä kiinni. Häntä poltti ja saamarin pahasti. Kipu oli lievää, mutta uupus halusi ottaa vallan hänen kehostaan, jossa vielä kiersi ennestään se typerä huumausainetta.

Nainen käski hänen luottaa naiseen. Edward tuijotti väsyneenä. "Mitä muutakaan voin tehdä." hänen äänensä särähti. Ei hän siitä välittänyt. Lapis selitti jotain, hänen oli vaikeaa pysyä mukana. Ed kurtisti kulmiaan. Mitä toinen sanoi? Ai pyllistääkö hän käsistään? Täh? Hetken hitaasti ajattelevan hetken, hän keräsi ajatuksensa ja tunsi jo kuinka Lapis ohjasi hänen käsiään ylös, pehmeään turkkiin. Tässä siis oli kyse käsillä pitelemisestä? Kannosta? Vai mistä? Edward oli ihan sekaisin, mutta puristi automaattisesti verisiä käsiään toisen turkin sekaan. "Likaan turkkisi... Se on... Niin valkoinen..." hän mutisi, ennen kuin hänen päänsä painautui kohti naisen valkeaa turkkia ja sen pehmeyttä. Hän sai itsensä jotenkin mukavaan asentoon suden päällä ja sulki silmänsä, vain hetkeksi. Hän tunsi, kuinka suden tasaiset askeleet alkoivat.
Hänen silmänsä avautuivat ja hän näki verta, hiuksia, sormen pätkän. Ed ei tehnyt elettäkään liikahtaakseen reagoidakseen. Hän oli väsynyt, anoi anteeksi antoa ja nukahti lopulta toisen selkään.

Vähän ajan päästä, hän saattoi tuntea pienen tuulen vireen. Se oli raikas ja niin kaivattu. Ilma, jota hän rakasti kaikken eniten. Ilma, joka sai hänet tuntemaan itsensä eläväksi. Hän avasi silmänsä, jotka eivät edelleenkään halunneet tai jaksaneet näyttää hänelle kirkasta maisemaa. Eihän se mikään kirkas maisema ollut vaan hämärä ja kolkko. Turkki hänen ihoaan vasten tuntui mielyttävältä, mutta häntä poltti. Hän halusi saada vettä, jollain jolla huuhdella itsensä. Hän maistoi karmean maun suussaan. Veren rautainen maku, johon sekoittui kitkerä jälki maku sekä se tuntui olevan hyvin suolaista.
"Lapis..." hän lausui nimen hiljaa, kuin se olisi ollut hyvin hauras menemään rikki. "Pelkäätkö sinä minua?" kysymys oli neutraali. Hän tunsi naisen tunnetilan, ehkä vähän säikähtänyt, peloissaan ja epävarma? Oliko toinen peloissaan? Edward hymyili väsyneesti.
Hän siveli vasemmalla kädellään turkkia ja hengitti edelleen hyvin raskaasti. Hän tunsi sydämmensä pamppailut vasten sutta. Ne olivat väsyneitä, aivan kuin sydän sanoisi, että haluan levätä. Anna minun levätä edes hetki. Ihan pikkuriikkinen hetki. Edward kuitenkin ajatteli, ettei hän ollut sittenkään valmis kuolemaan. Kuolema ei ollut tyyssija, johon hän kääriytyisi haavoja nuolemaan, sillä sieltä ei palattaisi enää.

//Ja niin Edward ja Lapis jatkavat urheasti taivaltaan kohti vapautta, mutta onko toivo jo menetetty? Lisää ensijaksossa! Jatkuu ensi jaksossa Ja pokemonin tunnarimusaa lisää
Mori
 

Re: The Darkest Escape

ViestiKirjoittaja Ikane » 24 Heinä 2014, 15:53

Miehen uupunut keho tuntui omituiselta suden selässä. Hän ei ikinä, ikinä kantanut ketään näin! Tavallisesti hän olisi heittänyt toisen äkäisenä pois ja käynyt päälle, mutta ei tänään. Tätä miestä hän ei vahingoittaisi. Lapis yritti kiirehtiä askeliaan kuitenkaan hyppyyttämättä kyytiläistään liikaa - hän jo tunsi kuinka Edwardin olemus alkoi hiipua. Minun on pidettävä kiirettä jos haluan hänen säilyvän hengissä, hän totesi. Onni tuntui kuitenkin vihdoin kääntyvän heidän puolelleen, sillä ilmavirta alkoi tuntua voimakkaammin. Pian se kaikki kaamea olisi takanapäin, aivan pian.

Kuullessaan nimensä hän käänsi toisen korvansa taaksepäin kuunnellakseen enemmän. Silloin miehen heikko ääni kysyä häneltä, pelkääkö nainen tätä. Pelkäänkö sinua? naaras mietti kävellessään. En. En pelkää sinua, sillä tiedän että olet hyvä... Se peto saa minut pelokkaaksi, mutta et sinä. Uskon että hallitset sitä tarpeeksi. Et antanut sen surmata minua, luoja tietää minkä takia. Lapis tiesi ettei kyennyt antamaan tätä kaikkea puheen kautta esille juuri nyt, eikä kehonkielikään auttanut - Edward ei ymmärtäisi, hänen ajatuksenjuoksunsa tuntui ailahtelevalta. Nainen ei vastannut, mutta mikään hänen liikkeissään ei viestinyt myöntävästä vastauksesta. Nyt huoli painoi Lapiksen hartioita enemmän kuin mies hänen selässään ja silloin hän tunsi pehmeän käden sivelevän turkkiaan. Nainen kuuli raskaan hengityksen, mutta ei tuntenut kunnollista pulssia selkäänsä vasten - se oli väsynyttä ja heikkoa. Susi urahti, kuin varoituksena että toinen ymmärtäisi pitää vielä hetken kiinni hänestä - ja alkoi kiihdyttää tahtiaan. Kestä vielä hetki, se huusi mielessään. Tunneli alkoi valaistua hetki hetkeltä enemmän, ja ilma kävi puhtaammaksi. Suden tassut tömistivät maata, hän yritti kaikin voimin pinkoa eteenpäin pitäen samalla huolen siitä, ettei kallisarvoinen lasti satuttaisi itseään.

Ja viimein, valonpilkahdus heidän edessään. Lapis tunsi tuulen hipovan turkkiaan, ja juoksi yhä edelleen. Pian he tupsahtivat suuresta suuaukosta ulkoilmaan, keskelle kaunista aroa. Kirkkaus häikäisi naisen silmiä, ja susi laskikin kuonoansa alemmas. Hän nuuhkaisi kerran selässään velttona makaavaa miestä mutta huojentui - hänen sydämensä lyö vielä! Vaistomaisesti susi alkoi etsiä vettä, sillä kaikki se saasta oli huuhdottava pois - iljettävät hajut jotka tuntuivat tarttuneen turkkiin hyväksi aikaa. Hän vilkaisi vielä nopeasti taakseen, ettei kukaan vain olisi jahdannut heitä. Edward kuitenkin näytti tappaneen lähestulkoon kaikki lähistöllä olleet viholliset, sillä jälkeäkään ei näkynyt. Ainoa merkki oli suuaukon lähellä tallautunut ruoho. Niin susi käännähti jolkottelemaan pitkin avaraa maata seuraten korviaan ja kuonoaan. Vettä, pitää löytää vettä.
Äkkiä Lapis näki ketun hiippailevan kauempana. Se läähätti näkyvästi, ja suuntasi kulkuaan määrätietoisesti eteenpäin. Ehkä tuokin on menossa juomaan, nainen ajatteli toiveikkaana. Niin susi seurasi kettua, pientä serkkuaan, joka hänen valtaisaksi yllätyksekseen suuntasi kulkunsa kohti arolla olevaa lampea, joka näkyi jo edessäpäin. Lapis syöksähti ketun ohi, ja se pieni punainen karvapallo hyppäsi säikähtäen sivuun. Heinikon takana oli kuin olikin matala, mutta kristallinkirkas lampi - liekö viimeisimmän sateen tekosia. Lapis askelsi suoraan lammes rantaan, kyyristyi ja auttoi Edwardin selästään maahan vedenrajaan. Susi astui miehen viereen, muutti muotonsa takaisin naiseksi, ja toivoi toisen olevan vielä tajuissaan juodakseen.

//Iih nyt ollaan ulkona! Vihdoin, alkoi jo itseäänkin ahdistaa se tunkkaisuus siellä luolastossa~ (~>A<)~
Ikane
 

Re: The Darkest Escape

ViestiKirjoittaja Mori » 24 Heinä 2014, 16:25

Lapiksen askeleet tuntuivat nopeutuivat ja ne saivat miehen kädet hieman puristamaan lujemmin toisen turkkia. Ed tunsi taas ilmavirtauksen, joka siveli hänen hiuksiaan, hänen ihoaan ja jokaista hänen soluaan. Hän tunsi olevansa turvassa. Aivan kohta, he pääsisivät pois tuosta ahdistavasta paikasta. Mikään ei ollut sen parempi uutinen, kuin päästä pois. Löyhkä sai hänet edelleen voimaan pahoin.
Hän tunsi valon säteet, jotka halusivat tunkeutua tähän kolkkoon paikkaan. Valoa edessä päin. Kestä, älä anna henkeäsi vielä. Ole mies ja näytä, että toivut kuin mies. Edwardin sisäinen ääni huusi hänelle, hänen kunniansa, ylpeytensä, kaikki se mikä hänessä oli inhimmillistä, halusivat jatkaa elämää mistä hinnasta hyvänsä. Oikeastaan, kyllä hänkin halusi. Jos hän löysi ystäviä, joista saattoi pitää huolen, hän halusi jatkaa elämäänsä. Hän ei kuolisi vielä.

Lapis juoksi nopeasti ja tasaisesti. Miehellä ei ollut hajuakaan missä mentiin. Hänen oli vaikeaa edes tiedostaa olivatko he ulkona vai sisällä. Kunnes se kirkkaus laskutui hänen hämärään näköpiiriinsä. Hänen vihreät, sammuneet silmänsä, alkoivat loistaa valoa hitusen. Hän tunsi aron tuoksun. Ruohon ja auringon. Hän tunsi raikkauden ja henkäisi hiljaa. Hän taputti ystävällisesti naista. Hyvin tehty... Sait meidät ulos. Edward sulki silmänsä ja pimeys valtasi hänet. Mikään ei tuntunut enää missään. Kipu oli poissa, uupumus ja tunteet, kaikki huuhdottu. Hän saattoi vain tuntea vellovansa viileässä tilassa. Miellyttävältä se tuntui, kunnes Edward havahtui todellisuuteen.
Hän tuijotti silmiinsä avautuvaa sinistä maisemaa. Taivasta, mutta se loppui hyvin lyhyeen. Hänkääntyi kyljelleen ja puski itsensä ylös. Hän ei edes huomannut siinä tilassa Lapista, joka oli muuttunut ihmismäisempään muotoonsa. Ed suuntasi kivuliailla jaloillaan lähimmäiselle pensaalle ja oksensi kaiken sen, mitä se etova haju, neste ja veri olivat aiheuttaneet. Hän yski keuhkoistaan ilmaa ja sisuksistaan vatsahappoja. Hänen kurkkuaan poltti ja kuristi. Ehkä pientä jälki tunnetta kuristavasta nauhasta?

Lopulta hän perääntyi ja rysähti huohottaen maahan. Hän näki pienen lammen, Lapiksen ja vapauden silmiensä edessä. Kaikki oli ohi. Kaikki oli nyt hyvin, hän ajatteli ja hengitti syvään, minkä pystyi. Edward nielaisi ja kääntyi selälleen. Tällä kertaa hänen sydämmensä pamppaili kiihtyneesti, antaen veren kuohua hänen suonissaan ja nostattaen hänen kasvoilleen pienen punan. Hiki virtasi ja hän hymyili. "Kiitos..." Edward sanoi ja asetteli kätensä vatsansa päälle. Oksentaminen oli helpottanut oloa kummasti, eikä varmaan yhtään ihme. Ei sellaista määrää kuvottavan makuista verta voinut pitää sisällään. Mokoma peto oli mennyt ja niellyt sitä pari desiä.
Hän ei halunnut aiheuttaa tämän enempää naiselle tunnon tuskia, mutta hänen kehonsa ei jaksanut enää liikahtaakaan. Se sanoi, että se oli nyt tässä. Lepää pari tuntia ja sitten liikun taas. "En pääse ylös...." mies mutisi ja näytti epätoivoiselta, vaikka naurahti siihen perään helpottuneena. Valossa hänen kasvonsa olivat täynnä pieniä veriläikkiä ja haavoja, sekä hopean aiheuttamia polttojälkiä. Ne paranisivat hitaimmin. Hänen kehonsa oli yltä päältä veressä, joka tuntui, noh, epämukavalta. Hän näytti hetken turhautuneelta, kun ei voinut liikkua uupumuksen takia, mutta jaksoi silti hymyillä Lapikselle lämpimästi.

//Yhhh, niin kyllä minuakin alkoi jo ahdistaa. Saatan jopa haistaa sen itsekin, sen tunkkaisen ilman *nuuh,nuuh*
Mori
 

Seuraava

Paluu Laurina Arot

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 6 vierailijaa

cron