Kirjoittaja Templer » 04 Elo 2014, 11:05
Yuráiden Dirindhur
Poika alkoi huutaa selvästi tuskissaan ja Dhur koetti autata poikaa, mutta toisen kuumaan kehoon koskeminen ei ollut minkäänlainen vaihtoehto kun haltiamies vain poltti kätensä, kuten poika olikin jo aiemmin sanonut. Pojan katse tunkeutui suoraan miehen sieluun ja Yuráiden oli avuton, mitä hän saattoi tehdä? Ei niin mitään! Poika itki ja puristi maata nyrkkeihinsä. Dhur vaikutti suorastaan hätäiseltä koiranpennulta joka ei tiennyt mitä tehdä ja liikkui avuttomana paikallaan. Nyt poika kuitenkin katsoi häntä ja sanoi, että hänen olisi paettava. Tässä vaiheessa haltia ymmärsi toisen muuttuvan uudestaan, olihan hän nähnyt muutoksen ainakin puolitiehen, eikä ollut niinkään halukas näkemään sitä loppuun.
"En minä voi sinua jättää." Dhur murahti, mutta tiesi että hänen täytyisi, ei hän voiti tuota auttaa, ei varsinkaan jos - tai paremminkin kun - tuo muuttuisi.
"Ei perkele." Yuráiden sanoi tajutessan, että pakko tässä oli lähteä, ei mikään mahti maailmassa toisi poikaa enää takaisin tieltä, jolle tuon ruumis oli suistunut, tiesihän haltia sen hyvin itsekin. Dhur nousi heikoille jaloilleen ja katsoi hetken maassa muuttuvaa poikaa ja pudisti pari kertaa päätään hitaasti peruuttaen. Nopeasti haltia kääntyi ja lähti juoksemaan, ei tämä voinut olla totta. Päivä oli muuttumassa niin paljon pahemmaksi, niin paljon pahemmaksi. Jos hän enää koskaan tulisi palaamaan kotiinsa, hän ei tulisi sieltä enää koskaan lähtemään, ei ainkaan metsäreissulle. Typerä haltia oli tuonut itsensä metsään, ei ottanut mukaansa puolustautumiseen aseita ja oli törmännyt ihmissuteen, ihan kuin olisi jo verta nenästään kaivannutkin!
Jalat kantoivat haltiaa vanhojen, pystyynkuolleiden puiden lomassa ketterästi, mutta uupumuksen johdosta myös jokseenkin haperoivasti. Yleensä hallitut ja nopeast askeleet olivat muuttuneet enemmänkin hätäisiksi jalkojen liikkeiksi, jotka eivät noudattaneet minkäänlaista kaavaa, kunhan vain veivät ruumista eteenpäin. Haltia ei voinut estää kivun tuottamia hikikarpaloita muodostumasta otsalleen. Ei juoksemisesta muutenkaan tullut paljoa mitään kun toinen käsi roikkui toimeettomana ja toinen koitti tukea toista. Haltia pystyi kuulemaan takaa-ajajansa käpälien lyövän maata raivokkaasti ja se jos mikä sai vauhtia haltiankin matkaan. Dhur juoksi siksakkia ja palaili välillä omia jälkiään jatkaen taas toiseen suuntaan pitäen itsensä jäljittämisen mahdollisimman vaikeana toiselle, ehkä tämä onnistuisikin.
Mies koitti miettiä miten pääsisi hengissä pinteestä, mahdollisuudet olivat kuitenkin huonot ja mitä pidemmälle mies juoksi, sitä huonommiksi mahdollisuudet muuttuivat energian rapistuessa minimiin. Kohta miehellä ei olisi vauhtia enää ollenkaan, tuo kaatuisi väsymyksestä maahan ja toinen repisi hänet kappaleiksi. Hän oli kaukana metsässä, kaukana kaikesta. Matka haltiakaupunkiin oli hullu, eikä kukaan voisi juosta sellaista välimatkaa, ei varsinkaan haltia jolla oli revitty olkapää ja uupumus iski ennenkuin oli päässyt edes vanhanmetsän puiden lomasta Quinn metsän terveimpiin osiin.
Kuten Dhur oli ajatellutkin, hän ei jaksaisi juosta pitkään, ei nyt kun oli jo muutenkin uupunut. Keuhkot suorastaa anoivat happea ja raapivat rintaa miehen huohottaessa ja pakottaessa itseään juoksemaan yhä vain eteenpäin. Jalat eivät nousseet enää niin korkealle kuin olisi toivonut ja erilaiset esteet metsässä alkoivat hipoa kenkien kärkiä. Miehen juoksu ei enää ollut äänetöntä ja helppoa, vaan kengät suorastaan löivät maamattoa vasten, se jos mikä paljastaisi pian haltiamiehen todellisen olinpaikan. Dhur ei jaksanut enää, hänen oli pakko pysähtyä, mutta mitä hän tekisi? Ihmissusi perässä ei ollut varaa jäädä mättäälle istumaan. Haltia nostikin katseensa vankkarunkoiseen puuhun ja hyppäsi kaikin voimin puun vahvalle, mutta mahdollisimman alhaalla olevalle oksalle. Rikkinäinen käsi päästi rusahduksen, mutta kaikesta huolimatta vastasi käskyyn tarttua oksaan kaikin voimin. Haltia olisi halunnut huutaa, mutta se olisi vain paljastanut hänen pako suunnitelmansa. Kehon ylös kankeaminen ei yleensä ollut suuri juttu, mutta nyt se tuotti suurta ponnistelua ja tuskaa. Oksalle päästyään Yuráiden ei tosiaankaan ollut valmis jättämään tähän, vaan hän kiipesi vielä pari oksallista ylemmäs, kunnes löysi melko paksun oksen ja pystyi jäämään sen päälle tilannetta seuraillen. Hän katkaisi puusta terävä, pitkän oksan ja päätti, että jos tilanne veisi siihen, Yuráiden kyllä iskisi ihmissutta vastaan. Vaikka poika ja ihmissusi olivat yhtä, ei Yuráiden varoisi poikaa kun oma henki oli kyseessä.
//voi sinua ed, etkö sinä tiedä mitä lepohetkinä tehdään, silloin levätään, ei muututa susiksi! Nyt Dhur sitten istuu puussa. :D//