Naaras esitti nimensä, kuten Lorythas oli toivonutkin. Hyvä vain, sillä muutoin sarvipäinen olisi keksinyt jukurille jonkun todella typerän nimen, jota olisi hokenut sitten kyllästymiseen saakka punasuomuiselle. Oli usein ihailtavaa, että lohikäärmeillä oli kuin olikin oma nimensä ja että toiset vielä sen suostuivat kertomaankin. Näin lohikäärmeeltä toiselle tosinimienkään vaihto ei tuntunut yhtä pahalta, kuin jos synnyinnimensä olisi jakanut toisen humanoidin kesken. Tuskinpa kovinkaan moni Puolikäärmeenkään tosinimeä tiesi kylässä, mutta vastoin taas käärmeillä oli tapana kutsua miestä sillä nimellä, syystä tai toisesta. Kenties se sopi paremmin liskojen suuhun, kuin haltioiden puolelta tullut noiden kulttuurin mukainen Lorythas.
”Kutsun sinua siis Pumpkiniksi”, Hopeakäärme ilmoitti, katsellessaan siinä kasvotusten kanssansa olevaa naaraskäärmettä. Lorythas ei tehnyt elettäkään perääntyäkseen taemmas lohikäärmeestä. Hän näkisi heti, jos naaras aikoisi jotain yllättävää ja voisi yllätyksistä ääneenkin käydä huomauttamaan kiusallaan Pumpkinille. Liekkeihin vastattaisiin liekein, ja mikäli suomuniska yritti päälle käydä, saisi tuo maistaa piikikästä ruoskaa lihassaan.
Vaikka Loryn sydän hakkasikin rinnassa raskaammin - lähinnä siitä syystä, että oli taas tuntemattoman, kenties arvaamattomankin pedon kanssa samassa häkissä ja vieläpä turvat vastakkain - tuijotti turkoosi katse silti hyvin rauhallisesti liskopedon kultaisiin näköelimiin. Samalla kehän reunalle oli ilmestynyt muutama uusi naamavärkki, lähinnä repimään hermostuksissaan hiuksiaan päässään, kun näkivät päällikkönsä turhankin lähellä punaista aiemmin karkuun pyrkinyttä lohikäärmettä. Puoliverinen oli kuitenkin hyvin rauhallinen tapaus, eikä suotta käynyt Sagan tapauksessa kiirehtimään. Jollain tapaa hän aisti naaraasta, että se ennemmin odotti miestä lyövän itseään ruoskalla ensin, kuin kävisi itse päälle. Mutta Lorythas ei aikonutkaan lyödä petoa, vaan teki jotain, joka sai häkin reunalla olleiden kouluttajienkin sättimään päällikköä typeryydestään ääneen.
”Kas kun sattui, olipas se huonosti kiinnitetty”, Puolikäärme ilmoitti ivallisesti ääneen.
Intensiivisen tuijotuksen aikana, Hopeakäärme irrotti serpenttiä maassa pitävän pitkän kahleen irti. Leukoja yhä yhdessä pitävä ketju kuitenkin pysyi naaraan kuonon ympärillä, jottei tuo kitaansa saisi auki, tai pääsisi vieläkään tulta hönkimään. Niin paljon edes Lory ei halunnut tuohon luottaa vielä, vaan halusi taata itsensä poistuvan tilanteesta vielä palamattomin nahoin. Nyt serpentti oli kuitenkin vapaa liikkumaan sijoiltaan, joskin häkkimäisen areenan rajaamalla alueella, mikä sekin oli tosin kohtuullisen mittava.
Rauhallisen ovela katse silmäsi naarasta.
”Odotatko minun käskevän kuin koiraa? Istu, lennä, annatko kenties tassuakin kuin piski?”.
//Väinämöisen kannel oli parempi. Lory tahtoo samanlaisen, pistää sen kokoelmiensa joukkoon et voi sit ittekseen siellä aina kannelta hakata menemään. JAAKKOHAN MUSSUTTAA KAIKEN! Sun pitää semmonen vuohiaitaus pistää pystyyn takapihalle. Timi voi paimentaa//