Kirjoittaja Suzume » 13 Loka 2014, 19:32
Caladhiel ja Calanon
Nainen piti katseensa maassa, antaen kysymyksen kohdalle muodostua hetkellisen hiljaisuuden. Sitten, hän nyökkäsi vaiti, peläten ettei saisi ääntä suustaan vastaukseksi asti muodostumaan. Veli takelteli aluksi, mutta kertoi oman versionsa. Tuo versio, jonka hän oli kuvitellut olevan samankaltainen kuin omansa, olikin niin kovin erilainen. Calanon kertoi tuosta kummallisesta miekasta ja miten se syövytti huutonsa läpi hänen ajatuksiinsa. Kun kertomus pääsi kaksosten siskon karuun kohtaloon asti, ei Caladhiel enää voinut pitää kyyneleitä sisällään, vaan antoi niiden hitaasti valua poskilta leukaperille ja siitä maahan. Katse sumentui eikä siitä tuntunut selkeävän, vaan veljen ääni kuului entistäkin kovempana siskon mielessä. Kaikki se mitä hän ei ollut tiennyt kuului kerrottuna Calanonin kieleltä, antaen oman täyttönsä palasiin jotka olivat muistojen seassa leijuneet jo vuosikausia vailla järkevää selitystä, muistikuviin, joita hän ei ollut tajunnut muistavansa.
Calanon päätti puhumansa yhteen hiljaiseen, lähes äänettömään sanaan.
Anteeksi.
Caladhielin jalat tärisivät. Hänen päätään huimasi. Jostain syystä, vastaukset aukesivat järkevänkuuloiseksi totuudeksi paljon helpommin kuin hän olisi koskaan voinutkaan tajuta. Ehkä koska tyttö tiesi milloin kaksonen puhui totta, eikä nyt kertomassa ollut näkynyt valheen varjoakaan. Kuin se niin simppeliä olisi ollut, ehkä jopa pienessä shokissa, Caladhiel ymmärsi Calanonin kertoman. Hän hyväksyi sen. Järki olisi antanut harkinta-aikaa tarinalle, mutta sydän... se tiesi, se tajusi paremmin kuin kukaan muu.
Jalat liikkuivat. Kyyneleet jatkoivat virtaustaan. Caladhiel kietoi kätensä halaukseen veljensä kaulaan, huutaen nyt itkuaan kuin pieni lapsi. Niin kuin hän olisi ensi kertaa tajunnut miksi itkeä. Hän huusi ääni käheänä. Hautasi kasvonsa Calanonin takkiin. Tuntien sen saman tutun tuoksun. Nainen tärisi kun hän yritti pukea tuntemansa sanoiksi.
"Mi...minä..."
Caladhiel nosti kätensä kuin olisi halunnut lyödä veljeään, mutta voimaton kämmen laskeutui ja nousi aina uudestaan höyhenenhentoa läimäytystään jatkaen miehen takkia vasten. Lihaksista oli kadonnut kaikki voima ja vain kättään aina vain kohottaen joka sanalla Caladhiel itki.
"Sinä.....typerys....älä....pyydä...anteeksi...."
"Älä......pahoittele....."
"......"
"...Calanon...."
Calanon kitoi kätensä silmänsä kiinni puristaen siskonsa ympärille, aivan kuin olisi voinut pelkällä olemassaolollaan heittää naisen kaiken tuskan pois. Punertavat silmät tuijottivat voimatonta siskoa surren.
Sitten hän vain pysyi vaiti, halaten kaksostaan. Pitäen toista pystyssä antaen tämän vuodattaa kyyneliä hänenkin puolestaan.
*****
Caladhiel kuivasi kasvonsa viittaansa. Hän ei tiennyt kuinka kauan aikaa oli kulunut, mutta nyt hän kääntyi kohti Edwardia punottavine kasvoineen ja verestävine silmineen.
Hän katsoi ihmissutta heikko hymy huulillaan.
Sitten hän hyppäsi tämän kaulaan, jos toinen ei vain ollut liian nopea haltian halihyökkäystä väistämään.
"KIitos", hän kuiskasi.
"Jos voin ikinä korvata sinulle tämän... kerro vain kun tarvitset apua."
Edwardin virnistäessä haltianainen punastui hieman kääntäen katseensa vieressä seisovaan peilikuvaansa.
"Vihjaatko että näytän mieheltä tai jotain?" Nainen purnasi puolitosissaan. Muka loukkaantuneena hän virnisti hieman haikeasti veljelleen. Kaikki ei ehkä ollut vielä selvää, mutta tilanne oli paranemaan päin.
Yhtäkkiä nainen risti käsivartensa.
"Mitäs muuten se oikein oli tänne saapuessani? Tappelu kesken! Isot miehet sietäisitte hävetä", hän nuhteli kuin paraskin äiti suojateilleen. Sitten hän laski katsettaan hieman.
"...Säikäytytitte minut..."