Kirjoittaja Lotdow » 11 Loka 2013, 22:17
Lelacã ei edes kunnolla odottanut, että tarjottu kala asettui hänen kohdalleen, kun käärme napsaisi sen pyrstöstä kiinni ja heitti suuhunsa, pitkä leuka venyen ensin ammolleen ja loksahtaen sitten kiinni, hampaat kalan kirjavia suomuja jauhaen. Lelacã heilautteli pariin kertaan häntäänsä vähäsen molemmille sivuille, yrittäen ilmaista iloaan, hymyileminen kun ei oikein häneltä enää luonnistunut. Käärme oli ilahtunut saadessaan punatukan puheista sellaista selkoa, että kalasaalis oli jaettavaksi.
"Minä kiitän", hän sihisi, vaikka olikin saanut jo sellaisen käsityksen että edes tämä kummallisen näköinen olento ei häntä käynyt ymmärtämään. Käärme yritti näyttää niin ystävällismieliseltä, kuin suinkin. Hän laski kauluksensa matalalle ja asetti alimmat käsiparinsa ruumiinsa viereen maahan, samalla kun ojensi ylimpää ottamaan varovaisesti itseleen uutta kalaa.
Hecaten seuraava kysmys sai käärmeen hölmistymään hetkellisesti, joka johtui vain kysymyksen kummallisesta muodosta.
"Kuka on kuka?" hän kysyi ja vilkaisi varovaisena taakseen, kuin odottaen että metsästä rynnistäisi esille villiintynyt hirvi tai ehkä jopa karhu. Hectorilta kului tovi tajuta, että kysymys koski häntä itseään. Käärme yritti saada kasvoilleen jotain huvittuneen irvistyksen tapaista, mutta se jäi kuihtuneiden suupielien epämääräiseksi värinäksi:
"Minä olen Lelacã", hän esittäytyi varoen. "Le-la-cã." Tavutus oli vain varuiksi, ihan josko Hecate ehkä pystyisi ne poimimaan, mutta se lieni vain toiveajattelua. Käärme vilkaisi hiekkaista alustaa, jonka päällä hänen ruumiinsa kiemuralla lepäsi. Hän nosti kätensä ja ojensi yhden sormensa, kirjoittaessaan maahan nimensä tikkukirjaimin, jokseenkin aika sottaisesti.
"Lelacã", hän sihisi vielä ja osoitti kirjoittamaansa nimeä. Hän tunsi olonsa yllättäen aika turvalliseksi ja luottavaiseksi. Hecate ei, yllättävästä ulkonäöstään huolimatta, osoittanut olevansa uhka käärmeelle. Lelacã katsahti pitkäkyntisiä sormiaan ja palasi pohtimaan omaa ulkonäköänsä, joka vielä monien vuosien jälkeenkin karmi häntä itseään. Ja vaikka miltä hän itse näytti ja poti yksinäisyyttä, jopa vielä hänkin sortui ennakkoluulojen valtaan.
***
Hecaten seurassa tunnit kuluivat nopeasti kuin minuutit, ja ennenkuin käärme sitä kunnolla edes tajusi, oli olennon kalasaalis syöty loppuun ja kaksikko saattoi vain nuoleskella sormiaan puhtaaksi. Aamupäivän aurinko oli vaihtanut paikkaansa taivaalla, ja aloittanut jo hiljalleen laskunsa kohti lepoa. Pimeää ei tulisi ennen myöhäistäiltaa kesäpäivinä, mikä oli hyvä. Käärme oli nimittäin alkanut juuri nauttia olostaan. Lelacã vapautti häntänsä rullasta, joka edelleen oli hänen vierellään pysynyt, ja venytteli sitä taivuttelemalla sitä puolelta toiselle, ojentaen sitten kätensä eteenpäin. Hän näytti Hecatelle peukkua, kuin sanoakseen, että ruoka oli maistunut ja kumarsi sitten harmaalla yläruumiillaan vähäsen, kiittääkseen ateriasta. Se, miten Hecate nämä eleet tulkitsi, jäi tämän omaksi asiaksi. Lelacã ei oliis vielä tänä aamuna varmastikaan uskonut tapaavansa ketään uutta ystävää, mutta nyt hän oli kuullut Hecatelta jo monenmoista, sen verran kuin sai tämän asioista selvää. Käärmeelle oli valjennut osia Hecaten omalaatuisesta elämästä, sen verran minkä Hector näistä selkoa otti. Hän nyrpisti nenäänsä heti kun haltioista käytiin puhumaan, sen verran vähän heistä piittasi, niinkuin myös ihmisistä, omista rotuveljistään. Jos heitä nyt enää sellaisiksi saattoi kutsua, viime aikoina kaikki olivat näyttäneet hänelle vain kylmää miekan terää tai kovaa nuolen kärkeä. Käärme päätti vaieta menneisyydestään jopa Hecatelle, joka hänelle niin avoimesti kertoi omaa tarinaansa. Ei Lelacã edes tiennyt, mistä olisi aloittanut ja miten olisi moista kertonut. Kyllä hän oli saanut kerrotuksi olevansa oikeasti ihminen ja ettei ollut enää varma, tulisiko siitä olla kovinkaan ylpeä.
"Haltioita ja ihmisiä. Molemmat käyttäytyvät nykyisin yhtä typerästi", Hector sihisi itsekseen ja suuntasi katseensa taivaalle lyhyeksi hetkeksi.