Henkiä hovissa || Vahti

Linna on täynnä erilaisia huoneita, joista suurta osaa voi kutsua jopa saleiksi. Saleja on siellä täällä, eri kerroksissa, eri käyttötarkoituksiin, kuten esim. Aatelistojen tapaamisiin, sotilaiden harjoituksiin tarkoitettuja taistelusaleja, asesalit, ruokasaleja.

Valvoja: Crimson

Henkiä hovissa || Vahti

ViestiKirjoittaja Aksutar » 01 Loka 2014, 23:52

Black, Constantine, Henry


"Onko tämä kaikki tarpeellista?" Henry kävi kysymään seuraillessaan sivusta velhon touhuja.
"On" Lyhyt ja ytimekäs vastaus kuului nuorelle kuninkaalle, velhon maalaillessa verellä kuvioita pienemmän harjoitussalin kiviseen lattiaan.
"Ja.. minkä verta tuo olikaan?" Nuorempi miehistä jatkoi kyselyä, hypellessään keppiensä avulla lähemmäksi penkkiä, joka seinän vieressä sijaitsi.
".... Jätetään se mysteeriksi" Jos totta puhutaan, ei Black mielellään kertonut siitä mistä sai mitäkin tarvitsemaansa, viimeisenä Henrylle, joka jakoi kovinkin erilaisia mielipiteitä kaljupäisen kanssa.
Velho hyppeli pitkin huonetta, varoen astumasta piirtämilleen kuvioille. Kaapunsa mies oli riisunut ja jättänyt penkille, jolle Henry nyt kävi istahtamaan, hypellen täten vain T-paidassa ja housuissaan. Pitkä kaapu olisi vain ollut tiellä, raahannut maassa ja todennäköisesti sotkenut veriset kuviot, jonka jälkeen Black olisi joutunut piirtämään kaiken uudestaan.
"Jos se on ihmisen verta mi--"
"Vuohen. Se on vuohen verta" Velho kävi keskeyttämään Henryn, ennen kuin poika ehti uhkailunsa kanssa yhtään sen pidemmälle "Joskin ihmisenveri saattaisi toimia paremmin... Mutta kyllä sen tälläkin pitäisi onnistua".

Oli kulunut jo muutama päivä siitä, kun kenraali Fritz oli käynyt kertomassa kuninkaalle siitä, kuina tuon poro talleilla ei ollutkaan ihan tavallinen poro. Tietenkään Henry ei ihan heti ollut uskonut kenraalia - joka kovin voimakkaasti oli alkoholilta tuoksahtanut - mutta Fritz oli kiven kovaan vannonut, että tämä oli totuus. Eipä Constantine yleensä valehdellut - kovin suorapuheinen ja rehellinen mies tuo loppujen lopuksi oli - joten ei Henryllä loppupeleissä ollut syytä epäillä kenraalinsa sanaa. Velho oli saanut käydä tarkistamassa asian, jahka kuningas oli velhoonsa yhteyden saanut. Black kun tuntui välttelevän jokaista hovissa nykyään, joten velhoon yhteydensaaminen oli sinällään hankalaa. Henry oli huomauttanutkin kaljupäistä tästä, eikä velho kovin käynyt puolustelemaankaan välttelyään.
Black oli ottanut asian hoitaakseen kuninkaan käskystä. Jos totta puhuttiin, häntä ei kiinnostanut pätkääkään tämä timanttisarvinen, saatikka se, oliko kyseessä kirottu ihminen vai ei. Oli kaljupäinen kuitenkin talleilla käynyt katsomassa tuota otusta - varjoista, salaa tietenkin - ja kyllähän siitä aisti, ettei ihan tavallinen sorkkajalkainen ollut kyseessä. Velho ei kuitenkaan ollut turhan innoissaan tästä tempauksesta. Hän ei ollut moisiin kirouksiin pahemmin perehtynyt, joten kaljupäinen oli viettänyt muutaman yön kirjojaan selaillen, jotta saisi edes jonkinlaisen käsityksen mitä piti tehdä ja mitä oli oletettavissa...
Black ei myöskään ollut turhan iloisena työskentelemässä kenraali Fritzin kanssa. Kyllä velho tiesi mitä mieltä se järkäle hänestä oli ja tunne oli molemmanpuoleinen. Sentään Henry oli paikalla, tilannetta rauhoittelemassa ja toivoa vain sopi, että molemmat vanhoista pässinpäistä myös kuuntelisi kuninkaan käskyjä... Vaikka molemmat katsoivatkin Henryä nuorena poikana, joka kaipasi vielä vähän opastusta omissa tehtävissään. Ja molemmat olivat sitä mieltä, ettei sarvipäinen demoni ollut todellakaan hyvä opas nuorelle kuninkaalle. Sen mielipiteen he jakoivat.

Constantine oli myös tilanteessa mukana, joskin eliitti ei ollut katselemassa, kuinka velho piirteli verellä lattiaan. Kenraali oli talleilla, hakemassa tilanteeseen tarvittavaa neljättä osapuolta. Mustaan merimiestakkiinsa sonnustautunut kenraali käskytti tallipojan hakemaan sarvipäisen hänen luokseen, jotta Kenraali itse saattoi raahata Aleigan mukanaan saliin. Tallipoika kävikin kiltisti hämärältä laitumelta hakemassa sarvipäisen, taluttaen mokoman elikon kenraalille, jahka nyt toisen kiinni oli saanut. Kun Constantine näki timanttisarven, ei kenraali voinut olla virnuilematta pienesti, omahyväisesti. Fritz kun oli varmasti yksi niistä, joita tuo ei halunnut nähdä koskaan enää uudestaan.
"Ja sitten mennään" Constantine kävi tokaisemaan ääneen ottaessaan riimunnarun tallipojalta, lähtien sitten taluttamaan sen kummemmin selittelemättä tallipojalle saatikka Aleigalle, minne oltiin menossa. Se oli kuitenkin varmaa, että Constanttinehan raahaisi poroperkeleen salille, joko suosiolla tai väkisin. Piruvie, hän vaikka kantaisi tuon, jos muuten ei onnistunut! Ote riimunnarusta olikin pitävä, eikä kenraali antanut sarvipäiselle muuta vaihtoehtoa, kuin kävellä mukana. Matka vei tallien takapihalta sotilastuvan vieressä sijaitsevien harjoitussalien takaoville, joista isompikin kaksikko mahtui helposti sisään. Ovista matka jatkui leveää ja korkeaa käytävää pitkin salin oville, joiden takana kuningas ja velho jo odottivatkin.

Kaksikon katseet kääntyivät kenraalin puoleen tuon taluttaessa Aleigan paikalle, velhon samalla vielä viimeistellessä verisiä merkkejä lattiassa.
"Hei Aleiga" Henry kävi tervehtimään sarvipäistä, Constantinen tuodessa poroa lähemmäksi "Kenraali Fritz kertoi hieman... erikoisemmasta ominaisuudestasi. Ajattelin, että voisimme auttaa sinua sen suhteen".
"Fritzin mukaan et kuulostanut kovin tyytyväiseltä olotilaasi... Jotain tekemistä henkien kanssa, ilmeisesti" Kuningas jatkoi, samalla kun kävi nousemaan ylös penkiltä sauvojensa avustuksella "Hovin velho Black lupautui auttamaan, enhän minä mitään näistä asioista tiedä eikä taida kyllä Fritzkään..." Toisella kädellään siniverinen viittoi kaljupäisen velhon puoleen, jonka kävi täten esittelemään sarvipäiselle. Henryllä oli selvästi erilainen tapa puhutella sorkkajalkaista nyt, kun oli varma, että kyseessä oli oikeasti inhimillinen olento.
Velho ja kenraali kävivät vaihtamaan toistensa kanssa erittäin katkeranpistävän katsauksen, kaksikon selvästi ollessa valmiina sanasotaan jos toinen heistä jotain kävisi sanomaan. Kummatkin kuitenkin yrittivät pitää mölyt mahassaan, sillä kuninkaan seurassa moinen kinastelu ei kuulostanut hyvältä idealta. Constantine tulisi kuitenkin sanomaan tästä vielä jotain velholle, ennemmin tai myöhemmin, ja sitä suuremmalla syyllä Black koittaisi vältellä kotkannenäistä järkälettä.

"Toivottavasti sinua ei haittaa, että päätimme auttaa sinua... näinkin pian" Henry jatkoi samalla kun Black pyysi Constantinea tuomaan sarvipäisen keskelle kehämäistä veripiirustusta lattialla. Kenraali totteli kiltisti, vaikka kovasti ohimennen mutisikin jotain verestä ja sen mahdollisesta alkuperästä. Käsky kävi myös kenraalille sekä sarvipäiselle varoa kuivuvaa verta, jotta nuo eivät sotkisi kuvioita yhtään sen enempää, mitä tarve. Tietenkin Constantine tahallaan potkaisi ohimennen yhtä viivaa, jonka johdosta Black sai sen uudestaan piirtää kovin nyreänä, mutta mikäli sorkkajalkainen viivan tai pari sotki, ei se niin paljoa velhoa haitannut. Eipä sarvipäinen niin hyvin askeliaan varmaan voinut katsoa.
"Mutta, jos nyt viitsit pysyä paikoillasi, niin voimme varmaan aloittaa... eikö?" Puhutellen aluksi Aleigaa, Henry kävi kuitenkin suuntaamaan viimeisen kysymyksensä velholle, joka vielä kiersi ympyrää veripiirustuksia tarkistellen ja nyökkäillen.
Constantine vilkaisi nyreänä poroa, päästäen sitten irti riimunnarusta ja jäi hetkeksi paikoilleen katsomaan, pysyisikö Aleiga paikoillaan itse. Mikäli poro olisi yrittänyt pois, kävisi Constantine sitomaan tuon narun kiinni lattiassa sijaitsevaan metalliseen lenkkiin, mutta mikäli Aleiga ymmärsi pysyä kiltisti paikoillaan itse, ei moiseen syytä ollut. Jahka poro nyt paikoillaan pysyi, lompsi kenraali pois ringistä, istumaan puiselle penkille sivummalle. Kätensä Fritz kävi ristimään puuskaan, jääden sitten seurailemaan silmä tarkkana velhon tekemisiä. Tietenkään hän ei aikonut vain lähteä pois paikalta, nyt kun henkien kanssa leikittiin ja kuningas oli läsnä! Vaikka Kenraalilla olikin vähän väliä tikut ristissä pojan kanssa, näki Constantine silti vastuukseen varmistaa kuninkaan turvallisuus. Ehkä siinä oli myös jonkinlaista isällistä huolenpitoa, mutta eihän Constantine sitä ääneen myöntänyt.

Black taas olisi ollut mielissään, jos kenraali olisi paikalta poistunut, mutta nyt ei velholla ollut varaa valittaa. Kaljupäinen teki vielä viimeisen tarkistuskierroksen, ennen kuin kävi hakemaan kaapunsa vieressä penkillä levänneen kirjan, käyden selaamaan sen sivuja. Henry hyppeli keppiensä avulla lähemmäksi velhoa, tietenkin hän uteliaisuuttaan halusi nähdä paremmin mitä velho selaili, mutta Black pyysi Henryä pysyttelemään taaempana. Jos jotain sattuisi, jonkin menisi vikaan, olisi todennäköisempää, että henget - tai mahdolliset demonit - valitsisivat ennemmin ensimmäisen, lähimmän kohteen, kuin kauempana seisovat. Siitähän soppa syntyisi, jos velho manauksillaan kutsuisi jotain mikä kävisi kuningasta satuttamaan. Henry oli kyllä vannottanut, että hän oli täällä omalla vastuullaan ja tiedosti riskit. Jos jotain hänelle sattuisi, tietäisi kenraali ja velho tämän. Tosin, Constantine tulisi silti syyttämään velhoa, otti Henry kuinka vastuuta itselleen.
"No niin..." Black kävi lopulta sanomaan, rykäisten muutaman kerran, ennen kuin aloitti manauksen. Kielellä, jota tällä mantereella ei yleensä puhuttu. Se oli jostain pohjoisesta, myös tavallaan tuntematon velholle itselleen. Ääntääkään hän ei osannut niin täydellisesti, mitä olisi toivonut, mutta jotain sinne päin, kuitenkin....
Henry ja Constantine seurasivat sivummalta, täydessä hiljaisuudessa. Mielenkiinto suorastaan paistoi nuoresta kuninkaasta, kun kenraali taas vaikutti kovin nyreältä, ei kovin vakuuttuneelta koko tilanteesta. Todellisuudessa Constantinea kiinnosti, jollain tasolla, mutta häntä myös pelotti tietyllä tavalla. Tuntemattoman kanssa leikkiminen ei ollut hänelle mieleen, mutta eihän karski mies voinut nyt moista pelkoa ilmaista millään tavalla!


//Vahti rakas tänne kiitos (D Joko nyt ymmärrät miksi vähän kesti tässä kirjoittamisessa. Olen myös mahtava otsikoiden kanssa //
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

Re: Henkiä hovissa || Vahti

ViestiKirjoittaja Vahti » 02 Loka 2014, 10:38

#I can clearly see now. Mahtavaa tekstiä! <3 Odottamisen arvoista >x3 Ja otsikko on hyvä ^^#

Kun yksi noista talleilla työskentelevistä kaksijaloista tuli erityisesti vain häntä hakemaan, oli Aleiga tietenkin ollut epäileväinen.
Ja ehkä hiukan tahallaankin kiusaten tätä, antaen tallipojan juosta perässä sarvipään koko ajan pysytellen juuri ja juuri kosketuksen päässä. Mutta sitten se kaksijalka oli vetänyt omenan palan taskustaan ja se oli Aleigan menoa, tyytyväisesti mutustelevan timanttisilmän tullen kiinnitetyksi ja sitten johdateltavaksi.
Melkein poro nielaisi omenan väärään kurkkuun kun näki kenelle häntä oltiin tuomassa...
Ei. Ei tuota uruzia, ei missään tapauksessa!
Heti kun tässä hoksattiin että sitä riimua oltiin tuolle typerälle kolossille luovuttamassa, ampaisi poroperkele pakoon. Mutta ei metriäkään kauemmas pääsemättä, sillä tällä typerällä, isolla ja haisevalla uruzilla oli luja ote riimusta. Ja voimaa, alkaen vetämään hetken aikaa itsekseen pukittelevaa ja jopa takapuolensa maahan laskemista koittavaa poroa perässään. Lopulta Aleigan piti kuitenkin myöntyä seuraamaan toista, kun melkein pää siinä lähti kun haroi vastaan ja toinen vain veti.
Mutta Pohjolan poro ei sitä tehnyt silti mukisematta, koittaen välillä astella toisen kantapäille tai näykkäistä hampaillaan. Toisen hiuksia hän ei alkanut hamuamaan -se oli tosin hyvä keino saada kaksijalkoja ärsytetyksi- sillä ties missä tämä uruz oli kierinyt, hmp. Ja myös Aleigan uteliaisuus oli herännyt, kun mentiin astelemaan ison kivitalon sisälle?
Mitäs mitäs...?
Siinä samalla kun edettiin katseli utelias elikko ympärilleen haistellen, pällistellen vähän kaikkea erikoisuuksia mitä täällä sisällä olikaan. Kynttilänjalkakin oli erikoinen, mutta toinen ei suonut Aleigalle oikein tarpeeksi aikaa ruokkia uteliaisuuttaan tarpeeksi.
Selvä on, mennään mennään!

Vielä kummallisemmaksi tilanne meni kun päästiin huoneeseen, missä veren tuoksu hermostutti hiukan timanttisarvista, mutta sitten tämä hokasi yksijalkaisen alfan!
Poro päästi innokkaan hörähdyksen, astellen lähemmäksi Henryä kohti ja nuuhkien tuon suuntaan. Omenapaloja? Onko omenoita lisää? Hei, niitä omenoita? Juu juu, kiva kaljupää mies siinä leikkii verellä, mutta ne omenat hei?
Sen verran oli Aleiga innostunut saamaan omenia ettei siinä pahemmin keskittynyt kuuntelemaan kaksijalkaispuhetta, nuuhkien vain innokkaan uteliaana ja etsivästi ympärilleen kun kiltisti tuli talutetuksi keskelle verestä maalattuja töherryksiä.
...Täällä ei taida olla omenoita, vai mitä?
Poro tuhahti paheksuvasti siinä kun hänet seisotettiin keskelle näitä verisähröjä, poron aikoen lähteä astelemaan kohti Henryä vaatiakseen niitä omenapaloja! Mutta uruz tässä sitoikin hänet paikalleen!
Sarvipää alkoi tulla hyvin epäileväiseksi tästä koko jutusta, sillä vuodatettu veri ei koskaan meinannut mitään hyvää hänenlaisille saaliselämille, ja timanttisarvi alkoikin jo nyki päätään irti riimusta -tietenkään onnistumatta- ja juurikaan kiinnittämättä huomiota mihinkään muuhun.
Häntä ei aleta uhraamaan kuulkaas! Ei edes omenista. Kuulitteko? Hei oikeasti-?

----

Kun velhon laulumaisia sointuja omaava loitsu alkoi kaikua salin kivisiä seinämiä pitkin, suuntautui tummien silmien katse kokonaan Blackiin.
Ensiksi uteliaisuudesta, korvat värähdellen edestakaisin ja vetäen lyhyitä nuuhkaisuja kaljupäisen suuntaan. Sanat, mitkä kaikuivat salissa herättivät nostalgisuuden tunnetta, häiriten Aleigan ihmispuolen horrosta. Selkeästi kaljuinen kaksijalkainen yritti puhua Aleigan kansan kieltä, vaikkakin tehden joitakin ääntämisvirheitä, mutta oli se silti tarpeeksi lähellä Pohjolan kieltä. Paitsi että... Toinen lausui ne... Laulaen...
Niin kuin kylän shamaanikin teki, kun yritti saada yhteyden toisiin.

Sarvipään silmät laajenivat pyöreiksi ymmärryksestä, ja järkytyksestä, kun tarkoituksella lattiaan piirretyt kuviot ja symbolit alkoivat reagoida lausuttuihin loitsuihin, savuten tulenpunaisina hehkuen kuin kuuma rauta. Huoneessa alkoi haista palanut ja paistuva veri.
Eivätkä ne olleet ainoat, vaan myös Aleigan timanttiset sarvet, jotka olivat nyt vaihtaneet värinsä sinisen sijasta punaiseen, hehkuen eri sävyissä kuumuudesta.
Ymmärrettävästä syystä suuri eläin alkoi poukkuroida, kiskoen ja heitellen päätään sekä iskien sorkkiaan vasten kivilattiaa. Ja äänellen hätääntyneenä kunnes lopulta heittäen päänsä niin taakse kuin pystyi, avautuva turpa kattoa kohden.
Ja eläin huusi, mutta se ei ollut eläimen vaan selkeästi ihmisen. Korkea ja puhtaasta tuskasta syntyvä kun niin sielu kuin kehokin kärsivät.
Huuto kesti hetken aikaa kunnes jalat poron alta yksinkertaisesti pettivät elikon kaatuen sätkien kyljelleen. Sarvet yhä kuumutta tuottaen, päästäen pieniä särkymisen ja lohkeilemisen ääniä kun säröjä ilmestyi hehkuvien sarvien pinnalle. Sarvipään jalat yrittivät voimattomina liikahdella, saaden vain aikaan tahdotonta nykimistä kun Aleiga veti hitaita ja pinnallisia hengenvetoja silmät laajenneina.

Mutta niin kuin se ei olisi tarpeeksi, jatkui riitti eläimen tilasta huolimatta, kun verellä maalatut symbolit syttyivät hetkeksi tuleen ja vieraiden äänten laulu, samanlaista kuin mitä Black oli yrittänyt lausua, kaikui huoneen katonrajasta, parrujen välissä häilyvät varjot yhtäkkiä tummuen synkimmiksi ja uhkaavimmiksi.
Ja hetken olemattomalta kuulostava, mutta varjojen laajentumisen kanssa voimistuva rummutus alkoi voimistua. Ensiksi tasainen ja tyyni, mutta siitten kiihtyvä ja rajummaksi muuttuivat lyönnit kuin myös sanojen lausujoiden äänetkin.
Varjot seinillä alkoivat liikkua, ottaen eri eläinten muotoja ja liikkuen ympäri huonetta kiihtyvimmissä sekä koko ajan poroa ympäröivissä, sekä lähestyvissä, liikkeissä.
Villeinä juoksevien susien siluetit ryntäsivät ulvoen Henryn ja Constantinen takana olevaa seinää pitkin, jahdaten hätääntyneenä ääntelevän poron varjoa.
Toisella seinällä erilaisten lintujen varjoja omaava parvi pyrähti lentoon säikähdyksestä lattialle ja siitä alkaen kiertämään makaavaa Aleigaa.
Sihisevän, karvaisen käärmeen varjoisa siluetti luikerteli velhon jalkojen välistä.
Villisikavarjo poikasensa kanssa ryntäsi viistosti seiniltä lattialle liittyen lintujen muodostamaan ympyrään.
Karhun siluetti kohosi jaloilleen muristen yhdessä kulmauksessa, karjaisten ennen lähti ryntäykseen.
Varjorusakko hyppeli sinne tänne ilveksen siluetin jahtaamana, kaksikon lopulta päätyen mukaan vähitellen toisiinsa sekaantuvien varjojen muodostamaan ympyrään, mikä kiersi yhä jaloilleen pyrkivää poroa.
Rummutus ja äänet olivat voimistuneet melkein vihaiseksi huudoksi, yhä erottaen kiivaan, laulumaisen rytmin sen kaiken keskeltä.
Ja sitten se kaikki yhtäkkiä hiljeni, äänettömäksi, rummutus ja laulu kadoten, mutta usvamainen varjoista koostuva ympyrä yhä pyörien nopeasti sarvipään ympärillä.
...
Aleiga yhä pyrki pääsemään ylös, vaikka tämän kehossa ei tuntunut olevan enää yhtään rahtustakaan voimaa, sarvipään kyeten suuren ponnistelun -ja pelon ajamana- kohoamaan edes maakaamaan vatsalleen lattialla. Päästellen syviä hengenvetoja, lihakset värähdellen.
Sarvien punainen hehku sammuneena, kärsineet timanttisarvet omanneena jälleen sinertävän värinsä.

"Jo kummallista on..." kuului ystävällisen leikkisä ääni, mutta sen omistaja ei pyrkinyt ollenkaan peittelemään puheistaan läpi kuultavaa terävyyttä. "Että meidän työtämme vieraassa maassa häiritään. Kummallista."
Makaavaa poroa ympäröivistä varjoista nousi esiin koirankokoinen kissaeläin, kultaturkkinen valkoisilla merkeillä, täplikäs ja pitkät karvat korviensapäissä omaava. Ja vaikka eläimet eivät siihen kyennetkään, tämä kissapeto virnuili kaikille pahanenteisesti, kun se asteli leveillä tassuillaan ulos ympyrästä, ottaen paikkansa huoneen keskiössä, poroa ympäröivän piirin edessä.
Se vilkaisi vielä leveämmin hymyillen Aleigaan, poron luimistaen korviaan ja laskien katseensa alas välittömästi kun henkieläin loi siihen katseensa.
"Ah! Elossa siinähän sinä ole, vieläkin!"
Hypellen ilahtuneena se pilkallisesti tervehti kirottua sarvipäätä, aikoen lähestyä sitä kun taas Aleiga yritti liikahdella pois päin, mutta sitten piiristä esiin lentävä kotka keskeytti kissapedon. Valkopäinen, suuripeto lintu, löi terävillä kynsillään sähähtävää ilvestä kasvoihin, lentäen sitten kaikkien päiden yli katonrajaan parruille.
"Pysy jookos turkissasi. Viime koko yön olet muutenkin jahdannut Eifaria." kuului moittiva ääni kattoparrujen luota.
"Tsh, tervehdin kunhan."
"JO RIITTÄÄ. " kuului voimakas ääni, kun karhu, tummanturkin ja vaaleanruskean naaman omaava tallusti ympyrästä esiin, kohoten etujaloilleen ilveksen eteen.
"KUOLEVAISET KUTSUNEET, VAIKKA EI KOTIMAASSA, KÄYTTÄYDYMME SILTI SÄÄNTÖJEN MUKAAN." lausui karhun takaa ilmestyvä hirvi, komeasarvinen ja pitkän parran omaava, seisahtuen otson vierelle.
"Älä täppäämään pakota uudelleen." lausui kotka vihjailevasti katosta, ilves sähähtäen ja sen kasvoilla olevat raapimisjäljet parantuen punaista valoa hehkuen.

Varjot katosivat, haihtuen kuin usva aamun valossa, jättäen neljä henkieläintä jälkeensä.
Hirvi asteli peremmälle, astellen kuninkaallisesti kuten näille kruunupäille oli ominaista, pää korkealla ja viisaat silmät katsahtaen kahdesta muusta kaksijalasta tähän kaljupäiseen, josta aisti tietynlaista hehkua.
...SELITÄ. se puhui auktoriteetin äänellä, kaikkien henkieläinten kääntäen huomionsa Blackiin.

#Noin, it's out. Finally!#
Vahti
 

Re: Henkiä hovissa || Vahti

ViestiKirjoittaja Aksutar » 04 Loka 2014, 12:58

Henry seurasi toimitusta silmä tarkkana. Häntä kiinnosti tällaiset asiat, vaikka itse hän ei lähtisi henkien kanssa leikkimään. Ei hän osannut saatikka halunnut, mutta uuden oppiminen ja näkeminen kiehtoi nuorta miestä. Hän ei saanut pahemmin selvää mitä Black luritteli, vaikka kuinka kuunteli, mutta siinä vaiheessa kun verijäljet kävivät kirjaimellisesti palamaan, keskittyi Henry ennemmin Aleigan tarkkailuun kuin Blackin kuunteluun. Aleiga ei näyttänyt olevan kovinkaan innoissaan tästä, poron käydessä riuhtomaan itseään irti, laihoin tuloksin. Teki pahaa katsella moista, ainakin Henryn mielestä. Constantine ja Black taas eivät näyttäneet pahemmin hätkähtävän, vain kuningas liikkui edes takaisin kovin vaivautuneena tilanteesta.
Siinä vaiheessa, kun Aleiga alkoi huutamaan, kävi Henry hätkähtämään pienesti. Nuorimies ei selvästikään ollut kovin iloinen siitä, mitä sarvipäiselle tapahtui ja kun Aleiga lopulta maahan rysähti, oli Henry jo ottamassa askelia lähemmäksi selvästi kärsivää sarvipäätä. Black kuitenkin pysäytti Henryn, napauttaen toisen kämmenensä vasten kuninkaan rintakehää, estäen tuota jatkamasta matkaa velhon ohitse Aleigan luokse. Koko tämän ajan Black kuitenkin piti katseensa kirjassa ja hän jatkoi manauksen lausumista, mutta sivusilmällään kaljupäinen oli kyllä seurannut Henryn liikehdintää.

Varjot alkoivat... elää. Tai siksi Constantine olisi tuota kutsunut. Velhon luritteluiden myötä oli Aleiga huutanut ja varjot alkaneet tanssahtelemaan, rummutuksen ja muidenkin äänien käydessä voimistumaan uskomattomalle tasolle. Siinä vaiheessa kun susien varjot ryntäsivät takaa ohitse, ei Constantine enää paikoillaan voinut pysyä. Kenraali nousi ylös, näyttäen siltä, että oli valmiina mottaamaan ensimmäistä otusta, joka liian lähelle tuli. Vankka askel vei lähemmäs velhoa ja kuningasta, kenraalin halutessa myös omalta osaltaan varmistaa, ettei Henrylle mitään sattuisi...
Hänestä tämä ei alunperinkään ollut hyvä idea. Miksi ottaa yhteyttä henkiin, jotka olivat kykeneväisiä kiroamaan ihmisiä eläimiksi? Katsoisivat nyt miten Aleigalle oli käynyt, Consta ei todellakaan halunnut joutua samaan tilanteeseen! Kenraalin puolesta Aleiga olisi saanut pysyä porona, tuo oli vaikuttanut muutenkin niin kovin... ärsyttävältä naikkoselta. Mutta kuningas oli erimieltä, joten tässä sitä nyt seistiin.

Yllättäen huudot ja rummutus loppuivat kuin seinään, hiljaisuuden laskeutuessa saliin, vain usvamainen varjoympyrä jatkoi pyörimistään sorkkajalkaisen ympärillä. Black tuijotti tuota ympyrää virnuillen. Velhon silmät olivat vaihtaneet väriään rauhallisen ruskeista jälleen palavan punaisiksi, Sethin pyrkiessä ottamaan kontrollia tilanteessa, jossa sitä hullua ei todellakaan saanut päästää irti. Mutta palavan veren käry ja kaikki tämä vaarallisilla asioilla leikkiminen sen kun vain yllytti brutaalimpaa puolta ylle, velhon kuitenkin koittaessa pitää itsensä aisoissa. Sehän tästä vielä puuttuisi, että hän alkaisi riehumaan kuninkaan ja kenraalin nähden, jotka olivat onnellisen tietämättömiä tästä velhon julmemmasta puolesta.
Henget ilmestyivät. Yksi kerrallaan, eläin hahmoissa, kovin persoonallisina. Velho tarkkaili jokaista silmä kovana, kuten teki myös Constantine. Kenraali näytti yhä siltä, että vetäisi turpaan ensimmäistä lähelle astelevaa elikkoa, eikä totuus ollut kovin kaukana siitä. Henry puolestaan katseli näitä vieraita kunnioittavasti, joskin se pieni mielenkiinnonpalo saattoi helpostikin näkyä nuorenmiehen katseesta. Aluksi Henget näyttivät olevan kiinnostuneita enemmän omasta seurastaan ja Aleigan mollaamisesta, mutta lopulta hirven muodon ottanut henki asteli lähemmäksi kolmikkoa, käyden keskittämään huomionsa ennemmin Blackiin, kuin kehenkään muuhun. Hengen lähestyessä ottikin kaljupäinen yhden askeleen viistosti eteenpäin, asettuen Henryn eteen vaivihkaa. Eipä se silti estänyt kuningasta kurkkimasta velhon ohitse.

Käsky oli käydä selittämään tämä soppa. Velho katsoi viekkaan haastavasti sarvipäistä henkiolentoa, näyttäen jopa siltä että olisi saattanut hyökätä toisen kimppuun varoittamatta. Kaljupäinen oli avaamassa suunsa sanoakseen jotain, mutta Henry ehti avaamaan suunsa ensin.
"Kutsuimme teidät, jotta voisimme pyytää teitä palauttamaan Aleigan takaisin ennalleen" Henry kävi kertomaan nopeasti, samalla kun sauvojensa avulla hyppeli pois velhon selän takaa, sarvipäisen eteen, suoden tuolle olennolle pienen, kunnioittavan kumarruksen.. mitä nyt sauvojensa kanssa kykeni.
"Tarkoitus ei ollut häiritä teitä tai aiheuttaa turhaa vaivaa... Mutta uskoisimme, että Aleiga on ottanut jo opikseen..." Nuorin jatkoi, Constantinen käydessä hörähtämään pienesti, kuivahkosti. Kenraalin mielestä nainen olisi yhä voinut vain pysyä porona...
Velho puolestaan oli vetänyt henkeä terävästi sisään hampaidensa välistä, Henryn avatessa suunsa. Tästä oli nimenomaan puhuttu, Henry pysyisi hiljaa ja ei kiinnittäisi turhaa henkien huomiota itseensä, niin kuningas saisi tulla seuraamaan. Olisihan se pitänyt arvata, ettei naiivista pojasta ollut pitämään tuota lupausta. Siinä samalla velho oli kuitenkin alkanut rauhoittua, punasävyisyyden kadotessa pikkuhiljaa terävästä katseesta. Kuten todettu, nyt ei todellakaan ollut aika Sethille.


// KAKFJWKJAKWF <3 ET USKOKAAN KUIN HYPENÄ OON TÄSTÄ PELISTÄ JA EN MEINANNU SAADA UNTA VIIME YÖNÄ KU ISKI KAUHEE HIMO VASTATA MUTTA EI VIITTINY TULLA ENÄÄ KONEELLE KU ISÄ NUKKU OLKKARISSA YYYYHYHYY ///
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

Re: Henkiä hovissa || Vahti

ViestiKirjoittaja Vahti » 05 Loka 2014, 19:59

#sama täällä >x3 Odottanut tätä peliä näppis tulessa!#

Näiden eläinhenkien, tai jumalien tai miten ikinä niitä halusikaan kutsua, huomio oli ollut kokonaan tässä kaljupäisessä kuolevaisessa, joka oli huomioitava selkeiden voimiensa vuoksi.
Ei sitä fyysistä voimaa, mitä tuolla kolossimaisella kaksijalalla oli, vaan toisenlaista, hengellistä. Voimaa, millä saattoi muokata todellisuuden rytmin kulkua, hallita aisteja ja kulkea henkien ja kuolevaisten maailmojen välillä. Henkistä voimaa, minkä sekaantuminen heidän luomaansa kiroukseen oli saanut heidän huomionsa kotimailta asti, pakottaen saapumaan tänne nähdäkseen kuka kehtasi yrittää sekaannuttaa heidän laulunsa sanoja.
Se oli täysin epäkunnioittavaa ja suorastaan raivostuttavaa yrittää tuhota heidän töitään, mutta tämä maa ei enää kuulunut heidän henkien reviirille, joten tämän maan jumalten kuolevaisia ei tohtinut laulattaa kiroukseen tai vastaavaa. Joten jollakin tasolla, näillä kolmella kuolevaisella oli koskemattomuus.
Mutta kaikki ei ollut niinkään yksinkertaista edes jumalten maailmassa, joten tämä joka omasi kaksi henkeä yhdessä sielussa, oli parempi pitää haarakkaan kielensä hampaittensa takana, hirven siristäen silmiään kun toinen katseli takaisin kuin kettu joka aikoi valehdella jänikselle.
Sitten yksijalka alkoikin puhua, kunnioittavaa sävyä omaten, jolloin henkien huomio siirtyi tähän kuolevaiseen.

Ilveskissa naukaisi kuin nauraen yksijalan puheille, hiipien kohti näitä kolmea kuolevaista virnuillen.
"Palauttamaan?" se aloitti päätään sivuttain kääntäen, entistä leveämmin hymyillen. "Palauttamaan mitä? Se että vastasimme rukouksiin hänen? Kuolevaiset, te olette niin aina pyytäviä. Joku kuolleen rakkaansa haluaa. Joku meitä kaikesta epäonnesta syyttää. Toiset jotain muita enemmän halajavat korjatakseen kokemansa vääryyden."
"SKADI", hirvi aloitti varoittavasti, mutta kissapeto jatkoi, yhä lähemmäksi siirtyen metsästävän pedon elkein näitä kolmea, alkaen sitten kiertelemään näiden ympärillä.
"Sillä kuule, Tyr, menneisyyden ja oikean aina tekevä, mitä Aleiga pyysi?" Skadi puhui yläilmoihin kotkalle, jonka siipien vaimean havinan saattoi kuulla kattoparrujen varjojen seasta.
"Vai kieltääkö joku teistä, ettemme Aleigan toivetta toteuttanut?" ilves haastoi muut henget lähes mielipuolisesti virnuillen, hirven tuhahtaen paheksuvasti ja karhun puuskahtaen. Kyse ei ollut siitä mitä he olivat äkkipikoissaan silloin tehneet, vaan miten Skadi nytkin käyttäytyi kuin heidän kaikkien puolesta olisi puhunut.
"Noh, Tyr?!" ilves naukaisi, virnuillen sitten kolossi miehen suuntaan.
"...Antakaa voimaa kymmenen miehen, antakaa minulle nopeutta kymmenen miehen edestä, tehkää minusta parempi metsästäjä kuin kymmeneestä miehestä. Niin kuolevainen Aleiga lausui", kuului kotkan vastaus viimein, ja ilves myhäili tyytyväisenä.
"Joten selvä sillä. Me toiveen toteutimme, voimakkaampi ja nopeampi kuin kymmenen miestä yhteensä", Skadi puhui, ja kiertäessään pysähtyi jälleen, nyt Henrylle virnuillen.
"Mutta sinäkin jotain varmaan haluat? Kuolevaiset aina haluavat jotain. Jalkoja kaksi? Rakkaan kuolleen takaisin? Kaksi kansaa yhdistää...? Sopimuksen kun vain teet..." Skadi jatkoi kieroja puheitaan, matalana hiipien lähemmäksi yksijalkaista jota nämä kaksi muuta niin kovasti yrittivät pitää heiltä suojassa. Pakko sitä muurahaispesää oli sörkkiä.
Hirvi puuskahti korviaan läpsyttäen, alkaen otson tavoin saada tarpeekseen Skadin leikkimisistä näiden kuolevaisten kanssa, mutta luottaen yhä että toinen piti kiinni heidän henkien säännöistä.
Vahti
 

Re: Henkiä hovissa || Vahti

ViestiKirjoittaja Aksutar » 05 Loka 2014, 20:55

Henryllä ei ollut mitään taustatietoa siitä, miten Aleiga oli tähän muotoonsa päätynyt, ellei laskettu Fritzin kertomaa 'se oli mennyt jotain hengiltä pyytämään' - tiivistelmää. Se tiivistelmä ei kuitenkaan ollut kovin, noh, kattava, joten tuon ilveskissan käydessä kertomaan henkien vain vastanneen heidän rukouksiinsa, kuunteli Henry kyllä tarkasti. Siinä missä tuo kissapeto oli lähtenyt liikkeelle ja kävi kolmikkoa viimein piirittämään kuin peto konsanaan, piti velho koko ajan kissaa silmällä. Sen näki tarkanpistävästä katseesta, joka alati seurasi ilveshenkeä, velhon ollessa selvästi valmis käymään ensimmäisenä päälle, mikäli henki liian lähelle kuningasta hyppäisi. Black ei tosin ollut varma, olivatko nämä henkiolennot fyysisesti satutettavissa, kuten jotkut, mutta varmaa oli se, että osasi velho muullakin tapaa monarkkia puolustaa, kuin liekein tai fyysisin kontaktein. Olihan hän juuri kutsunut henget tänne, hän osasi myös manata ne pois, vangita niitä, tuhota niitä... Tosin... Nämä olivat voimakkaampia, mitä normaalit henget, tai ainakin ne "normaalit" Mihin Black oli elämänsä aikana törmännyt. Ehkei hänestä olisikaan vastusta näin vahvoille hengille, mutta piru vie, kyllä hän osasi vastaan pistää. Jos ei normaalisti, niin sitten annettiin Sethin ottaa ohjat. Ja no, olihan hänellä suojaus, pahoilta hengiltä, mutta laskettiinko nämä henget sitten pahoiksi?

Muut henget eivät näyttäneet pitävän kissapedon aikeista, hirven käydessä mitä ilmeisimmin tuon nimeä huutamaan kovin varoittavasti. Se ei kuitenkaan ilvestä näyttänyt hidastavan, Skadi nimisen jatkaessa puheitaan, alkaen vaikuttamaan hengistä siltä hulluimmalta.
Constantine kävi kohottamaan pienesti kulmaansa, kissan käydessä virnuilemaan hänen suuntaansa. Mitä katti halusi? Tähän asti Constantine oli pysynyt harvinaisen hiljaisena, mutta pikku hiljaa alkoi kotkannenäistä tämä koko tilanne hieman.. Närkästyttää. Kissa vaati Tyr nimiseltä kotkalta kertausta siitä, mitä Aleiga aikanaan oli pyytänyt. Pian se vastaus tulikin, Kotkan käydessä kertomaan sana sanalta, mitä Aleiga oli aikanaan pyytänyt. Sen pyynnön, mikä oli hänet tuohon tilaan nyt saattanut.
"Nopeampi ja voimakkaampi, kenties, mutta en näe missä välissä pientä hokkuspokkusteluanne ajattelitte, että hirvi olisi parempi metsästäjä kuin kymmenen miestä yhteensä..." Constantine kävi mutisemaan pieneen ääneen tuoden esille tämän ehkä epäkohdaksi laskettavan pikkuseikan.
Sillä samalla sekunnilla kun Constantine oli suunsa avannut, kävi velhon ja kuninkaan katse kääntymään kenraalin puoleen yllättävänkin varoittavasti. Consta kävi kohauttamaan olkiaan kovinkin rennosti ja mutristi suutaan, päätään pyöritellen.
"No kuinka monta kertaa olette nähneet poron metsästävänä mitään" Fritz kävi lisäämään tuntiessaan tarvetta tarkentaa pointtiaan.
"Ole nyt jo hiljaa" Velho kävi yllättäen sähähtämään kolossille, joka kävi saman tien laskemaan kätensä puuskasta, aivan kuin valmiina vetämään velhoa tuosta hyvästä kuokkaan. Nyt ei kuitenkaan ollut oikea hetki alkaa kaljupäistä kurittamaan... Joten Kenraali hillitsi itsensä ja supisti suunsa, kuten kaljupäinen oli käskenyt.

Henryn nuhteleva katse kääntyi Kenraalista takaisin ilveshenkeen, tuon käydessä suorastaan yllyttävästi tiedustelemaan, mitä kuningas mahdollisesti voisi haluta. Heti kun kissa kävi lähestymään, oli Black jälleen astahtamassa Henryn eteen, mutta ehti vain ottaa puolittaisen askeleen, kun Henry jo kävi kädellään pysäyttämään luisevan miehen, antamatta tuon astahtaa eteensä.
"Minulla ei ole tapana pyytää keneltäkään mitään, mitä en itse voisi saavuttaa..." Henry aloitti, puhutellen tätä kierosti virnuilevaa henkeä yhtä kunnioittavasti, mitä sarvipäistä henkeä "Jalkani menetin omaa typeryyttäni, joten olkoon tämä ikuinen muistutus minulle siitä. Kuolleiden pitäisi pysyä kuolleina ja sen sijaan että heitä takaisin toivoisimme uskon, että meidän on opittava päästämään irti menneestä ja katsottava eteenpäin, muistettava heitä lämmöllä" Henry ei voinut kieltää, etteikö moiset toiveet sinällään olisivat houkuttaneet, varsinkin se viimeisin ehdotus...
"Mitä tulee kansoihin..." Henry pysähtyi hetkeksi puheissaan, saaden Blackin varuilleen. Ei kai kuningas oikeasti harkinnut sopimuksen tekemistä henkien kanssa, kun tuollaisen pienen paussin piti?!
"Ne yhdistykööt, kun on sen aika" Siniverinen vastasi lopulta, hymyillen jopa jokseenkin pahoittelevasti ilveskissalle.

"Mutta jos jotain teiltä voisin pyytää---"
"Hän ei pyydä teiltä mitään" Black kävi lopulta keskeyttämään Henryn, sillä velho ei yksinkertaisesti pitänyt tuosta aloituksesta, minkä Henry oli tehnyt "Ette selvästi toteuttaneet Aleigan toivetta siten, miten hän olisi halunnut, mutta mitä voi hengiltä odottaakaan. Oli typerää häneltä edes pyytää teiltä mitään ja tässä on hänen palkkansa. Hän teki väärin, oli tyhmä ja naiivi, eikä ansaitsisi palautua. Mutta, meillä ei ole tapana pitää ihmisiä eläiminä ja häkissä - vaikka meitä se ei haittaisikaan - joten olisiko aika perua sopimuksenne tai vastaavasti toteuttaa se, niin kuin alunperin olisi pitänytkin....?" Velho pääsi saarnansa loppuun. Välistä silmänsä olivat käyneet jälleen punaisina, äänen jopa muuttuessa astetta korkeammaksi, kierommaksi, sivuhuomautuksen myötä siitä, haittasiko velhoa se oliko ihmisiä häkissä vai ei. Se huomautus myös tuli vieraalla kielellä, sillä samalla millä äsken oli henget paikalle luriteltu... Mutta tällä kertaa ääntäminen oli täydellinen, aivan kuin täysin eri henkilö olisi henkien kotikieltä puhunut.
"Ja askelkin lähemmäksi poikaa ja sinä pöllähdät ulottuvuuksiin, joissa et haluaisi vierailla" Velho jatkoi, sillä samalla pohjolan kielellä, sillä samalla korkeammalla äänellä, silmien palaessa kirkkaan punaisina. Se oli varoitus kissalle, joka oli turhankin lähelle - näin velhon mielestä - kuningasta ujuttautunut. Ehkei se ollut fiksuin veto, käydä nyt tuolla tavalla uhkailemaan henkiä, mutta mikäli hullumpi puoli otti vallan, menetti velho viimeisenkin itsesuojeluvaistonrippeensä.


// NÄPPIS TULESSA! SAMMUTA SE JOTTA VOIT VASTATA UUDESTAAN KIITOS (DDD //
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

Re: Henkiä hovissa || Vahti

ViestiKirjoittaja Vahti » 06 Loka 2014, 10:47

#Yes sir! *ottaa vaahtosammuttimen ja hakkaa sillä tulessa olevan näppiksen* ...Homma hoidettu sir! Ja toivottavasti ei haittaa, jos henget tietää hieman jotakin Blackin menneisyydestä tai kansasta?#

Kun yksi kuolevaisista alkoi puhua heidän henkien Aleigalle antamasta laulannan "vioista", ilves suuntasi pistävän katseensa kahden muun kaksijalan lailla tähän. Se oli sivuseikka oliko poro metsästävä tai metsästettävä! He antoivat sen minkä saattoi mitata voimissa ja nopeudessa, kun taas metsästäjän taidot ovat se, mikä tulee henkilön henkisestä kehityksestä eikä fyysisestä. Eivätkä henget saa edes häiritä maailman rytmiä sotkeentumalla laulamaan uusia säikeitä tai peruuttaa vanhoja sanoja, se oli laki. Joten moisen typerän kaksijalan oli parempi pitää suunsa kuin alkaa osoittelemaan heidän muka-virheitään sormilla...
Vaikkakin... Skida oli näkevinään lauseittensa luihistuvan perustuksen, kun muut henget ottivat merkille tämän kolossin juuri epäselvästi mutta silti kuuluvat huomautukset.
Ärtyneenä ilves raapi kynsiään kivilattiaa vasten, miettien miten hän, neuvokkuuden henki, kääntäisi tämän kaiken takaisin omalle päälaelleen. Kaikki muut henget täällä kun eivät aina jakaneet hänen näkemystään siitä mikä oli oikein ja mikä väärin, mutta onnekseen tämä ylimielinen kaljupää hiljensi suunsoittajan.
Ja Forset oli ylpeyttä edustava kruunupää...

Vaikka itsepintaisesti kissapeto pitikin leveän virneensä kasvoillaan, sisäisesti tämä koko ajan yhä enemmän ja enemmän synkistyi tämän yksijalan vastauksille, mitkä yksitellen hänen tarjouksiaan kumosivat. Ja vielä noin inhottavan kunnioittavasti ja hyväuskoisesti, ilman rahtustakaan ahneutta! Mikä yksijalka tämä muka oli?! Missä olivat ne halut, ahneus, verenhimo ja kierous mitkä vaativat aina juonittelua? Vaativat uhrauksia ja rukouksia neuvokkuuden jumalattar Skadille?!
Sitten toinen aikoikin pyytää jotakin, kissapedon melkeinpä kurahtaen kysyvänä pää nytkähtäen ylöspäin, sen muuttuenkin tyytymättömäksi sähähdykseksi kaljupään keskeyttäen heidän kahden kaupittelun!
Kuinka julkeaa!
Ja vielä uhkaili häntä, kuolevainen!
Tätä muutkaan henget eivät suostuneet nielemään noin vain, Tyrin hermostuneen hyppelyllä parruilla kuuluen, karhu neljälle jalalleen laskeutuen hampaat esillä... Ja Forset, hirvihenki, kopauttaen toista etusorkkaansa kivilattiaa vasten että kipinöitä iski.
"HILJAA SINÄ KAKSIJALKAINEN, KAKSISIELUINEN! VAIKKA EHKÄ SAATOIT HÄIRITÄ LAULUMME RYTMEJÄ, ET MEITÄ MAHTAVAMPI OLE. SILLÄ ME SYNNYIMME JO KAUAN SITTEN ENNEN TEIDÄN JUMALIANNE JA HENKIEÄNNE, KUN MAAILMA ELI ILMAN AHNEUTTANNE JA HULLUUTTANNE! YLIN HERRANNE EI TEITÄ AUTA, KAKSISIELUINEN, SILLÄ HÄNTÄKIN MÄÄRÄÄVÄT MAAILMAN RYTMIEN SÄÄNNÖT."
Hirvi puuskutti, korviaan läpsyttäen ja tarkkaillen kaljupäätä hyvinkin alentavaan sävyyn. Ylpeys oli Forseten luonne, ja niin kuin tämä kunnioitti kaikkea mikä oli osa maailman rytmien lauluja, niin myös hänenkin kärsivällisyydellään oli rajansa. Hyvin lyhyt sellainen, sillä hänen ylpeytensä ei suonut loukkausta henkien ja jumalten maailmaa kohtaan alemmilta olennoilta.
Ja juuri Forseten ylpeyteen Skida luotti, siihen että kuten aina niin hirven kärsivällisyyden rajat saivat tämän pysymään ilveksen puolella.
"...MUTTA YKSI HEISTÄ OIKEASSA ON", karhu aloitti varovaisesit, katsoen Constantineen pienesti päätään kallistaen. "FORSETE, EHKÄ OLEMME VANHEMPIIN KUULUVIA, EIKÖ MEIDÄN KUULU MYÖS MUISTAA NUORTEN ALKUJEN OPPIMATTOMUUS, JA ANTAA SE ANTEEKSI?"
Hirvi puuskutti hiljaa hetken aikaa, miettien, edelleen mulkoillen kaljupäistä kaksijalkaa.
"Hiljaa Oya! Etkö näe että Forsete osoittaa missä kulkee korkeiden ja vähempi arvoisten raja!" Skida sähähti ärtyneesti, saaden ymmärtäväisyyden jumalattaren luimistamaan korviaan pahoittelevasti.
Vahti
 

Re: Henkiä hovissa || Vahti

ViestiKirjoittaja Aksutar » 06 Loka 2014, 16:55

Kaikkien kolmen katse kääntyi hirven puoleen, tuon räjähtäessä Blackin sanojen myötä. Jos Henryltä kysyttiin, kovin aiheellinen räjähdys, kun taas Constantinesta tuntui, että Henget ottivat nyt vähän liikaa itseensä tätä kritiikkiä. Nuo olivat kuin pahaiset taiteilijat, jotka suuttuivat, jos joku ei osannut arvostaa heidän virheetöntä ja kaunista tulkintaa kukkasista. Mokomakin hienoperseet. Blackin kasvoille taas oli noussut virne, silmien käydessä punertamaan entistä pahemmin hirven sanojen myötä. Ne sanat saivat myös Henryn miettimään, mitä hirvihenki mahdollisesti tarkoitti, jopa Constan korvaan kalskahti sana kaksisieluinen epämukavasti. Olihan se jo tiedossa että Velho salasi jotain, mutta mitä? Tästä piti ottaa selvää vielä... Ehkä se selittäisi myös kuinka velho oli ajat sitten koittanut papittaren raadella, vaikka yleensä näytti tulevan niin kovin hyvin toimeen tuon kanssa.
Henry myös huomasi velhon silmät, siinä missä Constantinella ei ollut tapana tuijotella toisia niin tarkasti. Jokin oli vialla, eikä se vaikuttanut kovin hyvältä, velhon muuttuessa jokseenkin jopa hyökkäävämmäksi. Sen näki kaljupäisen koko olemuksesta, tavasta, jolla mies tuijotti hirveä kuin hyökkäykseen valmistautuva petoeläin.

Henry kävikin napauttamaan velhoa jalkaan toisella kävelysauvoistaan, saaden kaljupäisen mulkaisemaan nuorempaa vihaisesti. Henry vastasi moiseen katseeseen vain nuhtelevan varoittavalla katseella. Velho selvästi oli jotain jatkamassa, mutta pitikin suunsa kiinni. Jokin kuninkaan katseessa sai kaljupäisen hillitsemään itsensä... Ehkä se oli se sama katse, mikä Haraldillakin oli ollut. Nuorempi, selvästi naiivimpi, mutta silti... päättäväinen. Velho rauhoittui.. ainakin hetkeksi.
Constantinen puolestaan seuraillen, mitä tuo karhu nyt kävi mussuttamaan. Kenraalilta alkoi loppua hermo näiden henkien kanssa, hän kun oli luullut, että tämä olisi toimenpide, joka olisi muutamassa minuutissa ohi. Nyt kuitenkin näytti siltä, että koko tapaus oli venymässä täysistunnoksi. Kenraali kävikin kärsimättömän oloiseksi, selvästi lähestyen sitä pistettä, kun kävisi itse ärähtämään henkiperkeleille.

Skidan viimeisten sanojen myötä velho kääntyi terävästi kohden ilvestä, käyden uhkaavasti lähestymään mokomaa kattia, ilman velhon ympärillä käyden väreilemään, iskemään kipinään.
"SINÄ--"
Jälleen, velho keskeytettiin, Henryn toimesta. Nuorelle miehelle alkoi riittämään velhon tulipäisyys ja koko tilanteen hajoaminen käsiin, oli pysyttävä siinä, miksi tämä kutsuminen oli alunperin edes suunniteltu!
"Black rauhoitu!" Henry kävi kivahtamaan velholle, samalla tarraten kaljupäistä käsivarresta, estääkseen tuota kävelemästä yhtään lähemmäksi ilveshenkeä. Harkitsematon veto, sillä heti kun käsi oli painautunut vasten velhon ihoa, kävi Henry välittömästä vetämään käpälänsä irti velhosta, sähähtäen. Kuin olisi kiuaskiveä koskenut! Monarkki kävi heiluttelemaan kättään yrittäen viilentää mokomaa, toivoen, ettei sentään palojälkeä äskeisestä saisi!
Se kosketus oli riittänyt jälleen palauttamaan velhon tilanteen tasalle, Blackin kääntäessä katseensa terävästi kuninkaan puoleen jälleen. Hän oli satuttanut poikaa, joskin ei tahallaan, mutta moinen ei todellakaan sopinut tapahtuvan. Jos kuningasta satutti, olisi niskassa koko hovi.
"Rauhoitu..." Henry kävi toistelemaan kättään heilutellessa, laskien katseensa nyt hetkeksi velhosta lattian rajaan, kasaillakseen ajatuksensa.
"Käyt kuumana" Constantine kävi huomauttamaan Velholle, jonka pistävä katse kääntyi virnuilevan kenraalin puoleen. Tietenkin Constantine oli pistänyt äskeisen merkille ja oli vähällä Henryn avuksi mennä, mutta kerta velho oli nyt pysähtynyt ja Henry näytti olevan suhteellisen kunnossa, ei Constantine tehnyt elettäkään lähestyäkseen kaljupäistä tai monarkkia. Henry oli jo iso poika, ei tuota sopinut juosta paapomaan ja kyselemään, oliko kaikki kunnossa, jos vähän nenilleen otti. Ehkä sitten, kun tämä tilanne olisi ohi...

"Jos nyt..." Henry aloitti, kättään yhä pienesti heilutellen. Katse käväisi Aleigassa, joka tilanteen taustalla oli pysynyt, mutta nousi sitten tuohon sarvipäiseen henkeen, jolla tuntui eniten auktoriteettia olevan "Palaisimme siihen, miksi teidät tänne kutsuimme".
"Ennen kuin tilanne räjähtää käsiin" Constantine lisäsi jälleen virnuillen, saaden velhon vain entistä kiukkuisemmaksi. Silti, kaljupäinen pidätteli itseään, eikä avannut suutaan saatikka hypännyt kenenkään päälle. Ei nyt. Piti muistaa, mikä tilanne oli päällä.


// Ei se mitään o3o Henget tietää aina //
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

Re: Henkiä hovissa || Vahti

ViestiKirjoittaja Vahti » 06 Loka 2014, 18:31

#The spirits knows _everything_ OwO#

Ilveksen muodossa oleva henki otti hyökkäysvalmiin asennon vihaisesti mourahtaen kun kaljupää aikoi hänelle uhitella. Kuinka kehtasikaan, kuolevainen!
Salin kireä tunnelma ei rajoittunut vain kolmeen kaksijalkaiseen, vaan myös henkienkin kärsivällisyys oli koetuksella. Henget eivät olleet minkäänlaisia käskyläisiä joita kutsua paikalle toteuttamaan asioita aina kun halusi, tai joita saattoi kohdella miten halusi. Erityisesti luonnonhenget, jotka olivat olleet olemassa jo kauan ennen ihmisiä tai haltioita tai muita näiden kaltaisia olentoja, olivat niitä joita tuli kunnioittaa.
Luonnonhenkien elämänkaaressa ihmiselämä saattoi olla vain silmänräpäytys, ja jokainen henki omasi oman paikkansa maailman rytmissä jota tämän tuli seurata tarkasti. Mutta hengilläkin oli myös tunteet. Siinä missä Aleigan heimon päähenget, jotka nyt tässä salissa olivat, omasivat kukin oman paikkansa ja luonteensa.

Forsete. Usein hirvenmuodossa kulkeva henki, joka ohjastaa sitä tarvitsevia tiellään kohti kunniaa sekä suojeli ihmisten sielun eheyttä. Hänen luonteensa oli ylpeys, johtaen muita henkitovereitaan maailman rytmiä ja sanoja noudattaen.
Tyr, kotkan tai muun linnun muodon omaava henki, jonka tehtävä oli muistaa mennyt ja ohjastaa kuolevaisia kohti parempaa tulevaisuutta tekemällä sen, mikä oli oikein. Hän oli vähäpuheinen, sivustajaseuraaja, mutta aina oikealla hetkellä toimi vääryyttä vastaan.
Oya. Lempeyden karhuemo, joka pyrki pitämään tasapainon kaikkialla, vaikkakin muut henget saattoivat häntä paheksua hänen pohjimmiltaan lempeän sielunsa vuoksi. Hän ja Forsete olivat alkujaan rakastavaisia, mutta kuten aina, traaginen tapaus erotti heidät ikuisesti välttämään toisiaan. Saalis petoa, ja peto nälän himoaan.
Sitten oli Skadi.
Usein ilveksenä mutta myös monena muuna vaanivana saalistajana hän pyrki säilyttämään olemassaolonsa luomalla monia rukoilijoitaan, jopa kieroin keinoin. Hän oli juonittelun jumala. Aina paikalla kun metsästäjä yritti saada saaliinsa ansaan, tai joku haavitteli jonkun toisen omaa. Maailma on muuttunut niistä ajoista kun kaikki oli puhdasta ja hyväuskoista, mutta kun ihmisen halut ja ahneus alkoivat kehittyä, joutui Skadi muuttamaan perimmäisen olemassaolonsa, selviytyäkseen.
Sillä jos kukaan ei tarvinnut jotakin henkeä, jumalaa, eikä kukaan enää suonut rukouksiaan tai uhrauksiaan tälle, menehtyi henki lopulta. Miksi muuten Cryptissäkin olivat monet muinaisten aikojen uskonnot hävinneet uusien tieltä?
Mutta muutos, rytmin ja laulujen sanojen muuttaminen ei ole niin helppoa ja vaaratonta. Skadista tuli vääristynyt, kuolevaisten synkistä haluista itseään ruokkiva henki, sekä muiden jumalten hyljeksimä hulluutensa vuoksi.

Mutta kuten aina, jos jokin tarvitsi opastusta tai suojelua, sille oli olemassa henki tai jumala. Joskus sille piti luoda uusi, jolloin joku vanhempi kadotti olemassaolonsa, tai sitten joku muuttui. Se oli heidän, aineettomien olentojen elinehto.

Hirvi siirsi hitaasti katseensa röyhkeästä kaksijalasta tähän yhden jalan omaavaan, Forseten hieman rentoutuenkin tämän puhdassieluisen kuolevaisen silmien katseen alla.
Niin. He olivat täällä joko rikkomassa tai jättämättä peruuttamatta luomansa laulun Aleigan ylle.
Sarvipäähenki tuhahti pehmeästi, katsahtaen muihin -paitsi Skadiin- henkiin. Kukaan ei puhunut tai pahemmin liikahtanut, mutta eräänlainen yhteisymmärrys vallitsi heidän välillään silti.
"TÄMÄ MAA, EI MEIDÄN ALUETTA ENÄÄ OLE. SE TEIDÄN JUMALILLENNE KUULUU, JA ME KUNNIOITAMME REVIIREJÄMME TOISTEMME."
Noiden sanojen jälkeen hirvi, sekä karhu, käänsivät selkänsä kuolevaisille, suunnaten katseensa Aleigaan. Myös suuri kotkakin laskeutui siipiään äänettömästi liikuttaen alas, laskeutuen vastakkaiselle puolelle ympyrää.
Oyda siirtyi oikealle ympryän sivuun, kun taas Forsete pysyi paikallaan.
Skadi ei ollut tyytyväinen asioiden kulkuun.
"Ette voi olla tosissanne!" se sähähti muristen, saaden hirveltä paheksuvan katseen, ennen kuin Forsete katsahti jälleen Aleigaan, puhuen heidän kotimaansa, Pohjolan kielellä.

[font face="courier new"]"Aleiga, sielunnimeltään Ylo."[/font] Koko tämän ajan hiljaa ollut, makaava ja puuskuttava poro katsoi uhmakkaasti hirveä. [font face="courier new"]"Oletko oppinut sen nöyryyden, ja kunnioituksen omaamisen, jota et ansainnut?"[/font]
Poro laski katseensa alas, näyttäen miettivän mitä vastata. Ja iskien huomionsa takaisin Forseteen uudella päättäväisyydellä.
Siirtäen etusorkkansa pois kehonsa alta, eteen, lihakset väristen kun eläin alkoi ponnistaa itseään ylös lattialta.
Takasorkat meinasivat lipsua pois alta, mutta katkonaisesti puuskuttaen ja määrätietoisesti timanttisarvi pakotti heikon kehonsa takaisin jaloilleen.
Ja kohottaen päänsä korkealle ylväänä ja uhmakkaan, katsoen hirveä.
Forsete tuijotti takaisin, hengen kruunupää yhtä lailla ylhäällä.
...
Timanttisarvinen vei toisen etusorkistaan edemmäs, laskien päätään alas, kunnes sarvet hipoivat kivistä lattiaa.
Paljain silmin saattoi nähdä kuinka paljon ponnisteluja noinkin yksinkertainen liike pakotti eläimestä, minkä keho värähteli suurista ponnisteluista ja yrittäen vetää henkeä lihaksilleen.
Mutta se oli tarpeeksi, tai ainakin vaikutti siltä.
Aleiga ei ollut sielu jota edes henget eivät murtaisi noin vain, vaikka kuinka olisivat tämän kironneet. Mutta ainakin oli kuolevainen oppinut paljon enemmän nöyryyttä, kuin mitä oli omannut heidän viimekertaisella tapaamisella.


"...SKADI. OTA PAIKKASI." komensi hirvi, eikä antanut minkäänlaista varaa pulikoida vastaan. Ilves sähähtikin vaimeasti, tyytymättömänä, mutta ottaen paikkansa ympyrän sivulla oikealla puolella.
Ja alkoi jälleen virnuilla kun näki poron, Aleigan, hermostuneen katseen siirtyvän heidän henkien välillä. Noh, tämä laulu oli niin hyvä kuin kesti. Mutta hän ottaisi kaiken ilon irti tästä viimeisestä säikeestä jonka repisi irti juurineen voimalla.
Varoittamatta, yhtäkkiä, syöksyivät henget kohti Aleigaa.
Ja astuessaan varjoista muodostuvan, kieppuvan ympyrän läpi, muuttui jokainen heistä mustaksi, sinertävät silmät omaaviksi susiksi.
Niiden petomaiset murahdukset ja ulvaukset saivat timanttisarvisen älähtämään kauhusta, mutta muutenkin jo voimansa kuluttaneena ei timanttisarvisesta ollut minkäänlaista vastustusta.

Varjot alkoivat kiepua ja kiertyä poron ja sen kimpussa olevien petojen ympärille tiukaksi palloksi, minkä sisältä kuului vain eläimen tuskaiset huudot ja kuinka ihoa sekä lihaa revittiin eläimellisin ääntämyksin. Sitä kesti jonkin aikaa, kunnes huudot muuttuivat eläimen kiljaisuista naisen kiljaisuksi, ja sitten-
Hiljaisuus. Varjojen henkineen haihtuen, jopa Blackin aiemmat tekemät verijäljet kadonneina.
Jättäneenä taakseen kirotun poron timanttisten sarvien sirpaleet.
Ja alastoman naisen, joka makasi sikiö asennossa kylmällä lattialla mustat, sekaiset hiuksensa piilottaen kasvonsa. Tämä ei vaikuttanut liikkuvan lainkaan, päästämättä ääntäkään.

#DUN DUN DUUU!#
Vahti
 

Re: Henkiä hovissa || Vahti

ViestiKirjoittaja Aksutar » 06 Loka 2014, 19:57

Henry odotti vastausta, siinä missä Constantine ja Blackkin. Jos totta puhuttiin Henry ei enää tiennyt, mitä hengille olisi pitänyt antaa tai sanoa, mikäli nuo olisivat kieltäytyneet palauttamasta Aleigaa. Ei Henry halunnut vängätä vastaan, väitellä tai kyseenalaistaakaan henkien päätöstä, mutta turhauttihan se, jos Aleiga jäisi tuohon tilaan. Sitten pitäisi varmaan kääntyä jonkun muun puoleen, joka osaisi moisia kirouksia purkaa.
Kuitenkin, hirven sanojen myötä kävivät henget lopulta kääntymään Aleigan puoleen, noiden ilmeisesti päättäessä purkaa kirous. Pieni, helpottuneen innostunut hymy käväisi Henryn kasvoilla, nuoren miehen jäädessä seisomaan paikoilleen hiljaa, seurailemaan tapahtumia. Heillä ei ollut mitään syytä puuttua tilanteeseen nyt, kun Henget puhuttelivat Aleigaa, joka kävi kumartamaan selvästi heikkona tästä kaikesta. Kuitenkin, se oli ilmeisesti tarpeeksi, henkien käydessä asettumaan rinkiin loitsun purkamista varten. Kissapeto oli hengistä se, joka ei selvästikään olisi halunnut tätä käydä tekemään, mutta eipä tuokaan käskyistä käynyt enää vastaan hangoittelemaan.

"Minusta se olisi voinut kyllä pysyä porona..." Constantine mutisi, saaden Henry vilkaisemaan olkansa yli vihaisesti kenraalia, joka kohautti jälleen olkiaan "Olisit kuullut sen puheet, varmasti haluaisit jättää itsekin sen poroksi".
Velho ei kiinnittänyt huomiota kenraalin mutinoihin, saatikka Henryn nuhtelemisiin kenraalin suhteen, kaljupäisen seuratessa silmä tarkkana henkien toimitusta. Tällaista kun ei joka päivä saanut todistaa.
Jälleen kerran poro huusi, kivusta, aluksi eläimellisesti, mutta loppua kohden nuo huudot muuttuivat inhimillisiksi. Eihän se kuulostanut kovin mukavalta, mutta tässä tilanteessa ei voinut muuta, kuin kuunnella. Henryn kävi sääliksi Aleigaa ja hän halusikin varmistaa, että tuo saisi toipua rauhassa ja kaiken tarvitsemansa.
Sitten tuli hiljaisuus. Henget olivat poissa, kuten myös kaikki jäljet noista. Myös timanttisarvinen oli kadonnut ja tilalla oli enää nainen, takkutukkainen, joka makasi liikkumattomana paikoillaan lattialla, sikiöasennossa. Kolmikko katsoi tätä näkyä hetken hiljaisuudessa - tai no, Henry ei varsinaisesti katsonut kohti, hänestä se tuntui jotenkin.. epäkohteliaalta - kunnes nuorin kävi ottamaan muutaman lähestyvän askeleen.
"Aleiga?" Henry kävi huhuilemaan naiselle, samalla kun Constantine lähti seuraamaan kuningasta lähemmäksi tuota naista. Black pysyi paikoillaan, ollen kuitenkin valmiina heittämään paineiskulla naisen takaseinään, mikäli tuo Henryn kimppuun koittaisi hypätä. Joskin, olihan Constantine aivan kuninkaan kintereillä, kolossi varmasti ehättäisi tirvaista naista turpaan, ennen kuin tuo edes ehtisi koskemaan kuninkaaseen.
"Aleiga, oletko kunnossa?"


// NOO NOT MI CREDIT CARD NUMBERS! SHOO SPIRITS, SHOOO! //
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

Re: Henkiä hovissa || Vahti

ViestiKirjoittaja Vahti » 06 Loka 2014, 21:15

#TOO LATE! They took everything and ATE it all! O^O#

Ensimmäisenä mikä rekisteröityi mieleen, oli alla oleva kovuus ja siitä huokuva kylmyys.
Muistikuvat miksi hän makasi kylmässä alastomana, olivat Aleigalle epäselviä. Erinäiset mielen pinnalle raukeasti pulpahtelevat muistikuvat toisistaan erillisiä.
Ensiksi hän muisti juosseensa pakoon.
Puuterimainen lumi lentäen kun hänen jalkansa iskivät ottamaan vauhtia maasta. Sitten hän olikin lämpimässä, syömässä jotain... Herkullista, pyöreää, punertavaa. Mutta sitten hän oli veden alla, yrittäen pysytellä pinnassa kun keho pyrki taistelemaan vastaan luihin asti pureutuvaa kylmyyttä.
Ja sitten, väsymys... Raskas väsymys niin kehossa kuin mielessä, tahtomatta enää jaksaa eteenpäin. Tuntuen kuin koko keho olisi halunnut vain vajota takaisin maahan makaamaan kylmyydestä välittämättä.
Siksikö hän nyt makasi kylmässä?
Koska hän ei jaksanut enää edetä?
"Aleiga?"
Mutta mikä hänet oli ajanut siihen tilaan?
Muistikuvat tulemisesta jahdatuksi pyrkivät pintaan lähes yhtä aikaan. Niitä ollen niin monta. Milloin ratsuillaan etenevät, nuolillaan ampuvat ihmismäiset olennot. Milloin petoeläin hampaat kintereillä. Ja taas jotkut kaksijalat häntä tavoitellen.

Hänen päätään koski nyt, tuhottomasti.
Tuntui kuin joku olisi iskenyt hänen päätään kiveä vasten uudelleen ja uudelleen. Ja silti se tuntui niin paljon keveämmältä, kuin suuri paino olisi siltä viimein siirretty sen päältä.
Pohjolainen avasi silmänsä, erottaen asennoltaan että huone missä hän oli, oli kokonaan kivestä rakennettu. Kuin jonkinminen luola... Mutta ei mikään luola missä hän olisi koskaan ollut. Tämä oli kuin veistetty tietynlaiseksi, tarkoituksella, omaamatta lainkaan luonnon omia vapaita, lämpimiä muotoja kun luola kului hitaasti vuosien kuluessa muokkautuen tuulen ja maa-ainesten hankautumisesta.
Sitten kuuluivat lähestyvät äänet, askeleita, ja jokin ääni kun puu kopsahteli maata vasten.
Pohjolaisen ensimmäinen reaktio oli pysyä täysin paikallaan ja odottaa. Hänen pitäisi ensin olla täysin varma missä nämä lähestyjät olivat, tai muuten hän ajaisi itsensä suoraan ansaan.
Mitä ne halusivat? Oliko sillä oikeastaan väliäkään, Aleiga ei tuntenut oloaan yhtään itsevarmaksi alkaakseen neuvottelemaan kenenkään kanssa, kenen luolaan olikaan sitten joutunut joko vahingossa tai tarkoituksella. Ei hän pystynyt muistamaan mitään mitä oli tapahtunut... Jonkin aikaa? Vähä aika sitten?
Jos tämä oli heimon miesten yksi pila jälleen, tällä kertaa hän lopettaisi näiden mahdollisuudet lisääntyä lopullisesti.
Hän ei vitsaillut viime kerralla: Hän puri sen irti jos he erehtyivät luulemaan häntä heikoksi.

"Aleiga, oletko kunnossa?"
Se melkoinen shokki Aleigalle, joka ei tunnistanut ääntä -vaikka siinä oli jotakin hieman tuttua sävyä- mikä vieläpä lausui hänen nimensä erilaisella murteella. Sekä ei niin tuttua kieltä.
Olivatko ne paskiaiset menneet myymään hänet toiselle heimolle?
Kaikki mahdolliset vaihtoehdot kulkivat naisen läpi, tämän kuunnellen samalla missä nämä kaksi lähestyjää olivat. Sillä kaksi niitä todellakin oli, vähintään.
Oli miten oli, hän ei jäisi katsomaan mitä nämä hänestä halusivat.
Aleigan keho tuntui oudon tunnottomalta, niin kuin pitkän rasituksen alaisena ollessa, mutta oudolta ja vaaralliselta vaikuttava tilanne antoi sen verran andrenaliinia iskemään suoniin, että naikkonen pääsi ylös.

Villin tukan omaava pohjolainen nosti itsensä nopeasti pystyyn, ampaisten jaloilleen ja kiertäen kaksikon -juurikaan näihin katsomatta- yrittäen löytää uloskäyntiä. Ainoa mitä hän nopealla katsauksella näki oli luolan peitetty suuaukko, jota kohti hän lähti etenemään.
Hän ei ollut oikein keskittynyt mihinkään muuhun kuin pääsemään pois tästä oudosta luolasta, joten kun rautaisa ote iskeytyi hänen toiseen ranteeseensa, Aleiga päästi vihaisen, yllätyneen huudahduksen.
Ja pyörähtäen paikallaan raivoisa ilme kasvoillaan, hampaat irveessä, kohotti toisen jalkansa koukkuun ja potkaisi ottajaa tämän kehon sivuun.
Ja kun se ei tuntunut riittävän, äkkinäinen askel kohti toista ja vapaalla, nyrkkiin puristetulla kädellä alakautta vatsaan.
Vahti
 

Re: Henkiä hovissa || Vahti

ViestiKirjoittaja Aksutar » 07 Loka 2014, 17:27

Minkäänlaista vastausta ei kuulunut, Henryn käydessä epäilemään, että nainen taisi menettää tajunsa äskeisessä. Olisiko se ihmekään, kokemus oli varmasti ollut kivulias ja uuvuttava. Henry ei turhan lähelle kuitenkaan mennyt, pitäen yhä katseensa jotenkuten muualla, saaden moisella välttelyllä Constantinen harvinaisen huvittuneeksi. Neitsytkö kuningas luuli olevansa.
Yllättäen Aleiga kuitenkin pomppasi maasta, saaden Henryn hätkähtämään pienesti. Nainen yritti selvästi pakoon, mutta ei kuitenkaan kovin pitkälle ehtinyt loikkia ilkosillaan, kun Constantine kävi nappaamaan kiinni tummapään käsivarresta, eikä päästänyt irti. Ehkä olisi kannattanut päästää irti, sillä naisen seuraava reaktio oli hyökätä. Sieltä tuli potka ja lyöntiä siihen malliin, että jopa Constantine kävi kertaan jos toiseenkin älähtämään. Eipä moisista lyönneistä - vaikka yllättävän kovia ja napakoita olivat.. - ollut kaatamaan järkälemäistä kenraalia, joka isompien otusten kanssa oli paininut koko elämänsä. Tosin, hetken näytti siltä, että Constantine oli lähellä lyödä takaisin, mikä taas sai Henryn reagoimaan.
"Älä satuta häntä!" Kävi käsky Constantinelle, joka oli nyreänä moisesta. Häntä lyötiin, hänellä pitäisi olla oikeus lyödä takaisin!
Lyömisen sijaan Constantine otti kuitenkin paremman otteen kaksin käsin naisesta, varmistaen, ettei tuo nyt minnekään pidemmälle lähtisi huitelemaan ilkosillaan. Sehän tästä vielä puuttuisi, nainen hovissa viipottamassa pylly paljaana. Kaikki mahdolliset iskut ja vastarinta tukahdutettiin silkalla voimalla, eikä Constantine ollut päästämässä irti, ellei Aleiga jollain ihmeen kaupalla saisi motattua kenraalia tajuttomaksi.

"Black tuo kaapusi ja anna Aleigalle" Henry kävi käskemään velhoa Constan ollessa kiireisenä naisen kanssa. Black epäröi aluksi mutta loppupeleissä kävi hakemassa penkillä levänneen kaapunsa, joka oli kyllä ennemminkin erittäin pitkähelmainen takki, kuin kaapu. Hänellä oli noita kaapuja kuitenkin muutama, kai yksi joutaisi lähtemään Aleigan matkaan.
"Aleiga pyydän, rauhoitu, emme halua satuttaa sinua" Kuningas jatkoi, pitäen yhä katseensa joko muualla tai koitti kohdistaa sen Aleigan kasvoihin, pahemmin edes haluamatta vilkuilla muualle naisen kehossa. Velho kävi askeltamaan lähemmäksi Aleigaa ja Constantinea, käyden ojentamaan kaapuaan kaksikon suuntaan. Constantine oli valmis päästämään Aleigasta irti, mikäli nainen nyt rauhoittui ja oli valmis selvästi pysymään paikoillaan. Ennen sitä tuo saisi rimpuilla minkä halusi.


// DARN IT! DAMN YOU SPIRITS! //
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

Re: Henkiä hovissa || Vahti

ViestiKirjoittaja Vahti » 07 Loka 2014, 18:43

Aleigaa ei olisi pahemmin järkyttänyt, jos tämä iso typerä kolossi olisi häntä tintannut takaisin, nainen oli oikeastaan valmistautunut saamaan näpeilleen siinä yrittäen päästä uruzin otteesta.
Pohjolan nainen oli kuin mikäkin raivoisa villieläin, murahdellen ja ärähtäen hampaat esillä, tummien silmien vihainen katse etsien heikkouksia Constantineksi kutsutun kaksijalan otteessa. Vääntelehtien ja kiskoen raajojaan irti toisen otteesta, käyttäen sellaisiakin keinoja, joita joku voisi jopa kutsua likaisiksi mutta joita Aleiga puolestaan toteaisi itsepuolustukseksi. Hän ei halunnut mitään muuta kuin Skidaan tästä oudosta luolasta miesten saarroksesta, koko ajan kumman nopeasti voimaansa menettävät liikkeet hidastuen, mikä oli hälyttävä merkki.
Sitten toinen sai hänestä kunnon, lujan otteen mikä sai pohjolan naisen huudahtamaan epätoivosta, joutuen voimakkaiden käsivarsien pitelemäksi selkä pitäjää vasten.
Vielä kyllä taisteluhalua riitti, mutta fyysinen väsymys vei lopulta voiton lopettaen mustatukan pyristelyt, jääden kolossin otteeseen nenän kautta puuskuttaen ja yrittäen olkansa yli heittää perin vihaisen katseen vangitsijaansa. Pohjolan karkealla kielellä terävästi sähisten vielä viimeiset sanansa tähän tilanteeseen, joihin käännöstä Constantine tuskin tarvitsi.
Selkeästihän nainen suorastaan jumaloitsi häntä.
Sarkastisesti puhuen.

Sitten olikin velhon ja kuninkaan vuoro saada osansa tämän tulitappuraisen sielun suuttumisesta, naisen mulkaisten lähestyvästä kaljupäästä -vielä kerran heikoin tuloksin yrittäen riistäytyä vapaaksi- tähän yksijalkaiseen... Yksijalkaiseen.
"Aleiga...? Sekö on nimesi?"
Tummat silmät katsoivat suoraan peittelemättömästi, jokseenkin melko vihaisen näköisinä mutta myös syvään miettivältä, kuninkaaseen joka oli ainoa joka häntä nimeltään kutsui. Ehkä hieman hassusti sitä murtaen, mutta silti Aleiga tunnisti nimensä.
...Ne omenanpalat.
Mukavat silitykset.

Aleiga pysyi nätisti nyt paikoillaan, vaikkakin loi jälleen mulkaisun pitäjäänsä joka päästi viimein irti, lähestyneen kaljupään ojentaen hänelle vaatetta. Nainen katsoi sitä harkitsevasti, vilkaisten sitä tarjoavaan mieheen seisten siinä ihan mukavan uhmakkaana ja taisteluvalmiina ilkosillaankin. Mutta huone oli kylmä, joten ensiksi hitaasti kohottaen kätensä, ja sitten nopeasti napaten takin haltuunsa.
Pituus eron vuoksi oli kaapumainen takki hieman iso tummatukkaiselle, tämän kietoen sen tiukasti ympärilleen ennen kuin laski ärtyneeltä vaikuttavien kasvojensa huomion takaisin yksijalkaiseen. Seisten suorassa paikallaan kädet lantioillaan, ennen kuin lausui:
"...Kaksijalkaisten alfa", tämä tunnisti yksijalan, naisen omaten tummasävyisen, paksun pohjoiskansan aksentin omaavan äänen.
Vahti
 

Re: Henkiä hovissa || Vahti

ViestiKirjoittaja Aksutar » 07 Loka 2014, 19:24

Constasta ei ollut yhtään yllättävää, että nainen pisti näinkin napakasti hanttiin. Oli tuo jo ensimmäisellä juttelukerralla vaikuttanut henkilöltä, joka ei helposti antanut periksi oli kyseessä sitten sanallinen tai konkreettinen sota. Mutta nyt tuo saisi luvan rauhoittua, siitä kenraali aikoi pitää huolen, pitäen naista otteessaan niin kauan kuin tarve. Ties vaikka vapaaksi päästyään ei juoksisikaan pakoon, vaan kävisi muiden huoneessa olevien kimppuun. Velhosta nyt ei väliä, mutta tämän kokoinen nainen kyllä taitaisi piestä nuoren kuninkaan maan tasalle alta aikayksikön...
Lopulta nainen kävi kuitenkin rauhoittumaan. Oliko syynä uupumus vai tilanteen tajuaminen, mutta heti kun Aleiga pysyi nätisti paikoillaan, kävi Constantine päästämään varovaisesti irti naisesta. Aleigan mulkaisuun vastattiin kulmien kohotuksella, kenraalin ollessa yhä valmis kaappaamaan kiinni naisesta, mutta eipä tummapää mihinkään ollut enää juoksemassa, saatikka kenenkään kimppuun hyppimässä. Hyvä.

Black oli seurannut koko tilannetta kovin hiljaisena ja pysyi nytkin ilmeettömänä, kovin jäykähkönä, Aleigan käydessä vilkuilemaan vuoron kaapua, vuoroin itse velhoa. Henryn tapaan Black ei antanut katseensa harhautua mihinkään naisen kasvoista, tosin syyt olivat hänen ja kuninkaan välillä eriävät. Black ei katsonut, koska häntä ei kiinnostanut. Hän oli nähnyt parempiakin. Hänellä oli puolisona parempi. Henry taas ei katsonut, koska koki sen epäsopivaksi, röyhkeäksi. Consta taisi olla ainoa, joka tuota vartta katseli jopa turhankin häikäilemättömästi, jos Henryltä kyseltiin.
Aleiga otti kuitenkin vastaan velhon tarjoaman vaatekappaleen, vetäen sen ylleen viimein. Jahka Aleiga oli pukeutunut, kehtasi Henrykin paremmin keskittyä naisen suuntaan, tuon kääntäessä huomionsa viimein takaisin monarkkiin.

Sitten Aleiga puhui, viimein, omaten kieltämättä vahvan aksentin, joka kertoi, ettei tuo nainen ollut alkuperältään Cryptin mantereelta.
"... No se on kyllä vähän harhaanjohtava titteli, mutta mikäli sillä nimellä minua haluat kutsua, en pistä pahakseni" Henry kävi lopulta hymähtämään, nostaen kasvoilleen sen tutunystävällisen hymyn "Nimeni on Henry".
"Tai ennemminkin Kuningas Henry" Constantine huomautti ohimennen, muistuttaen, että pojalla oli nyt se asema, josta piti pitää kiinni eikä lipsua etiketistä. Ei ainakaan Constantinen mielestä.
"Oletkin jo ilmeisesti tavannut Kenraali Fritzin..." Nuorin hymähti, nyökäten Constantinen puoleen, samalla kun kävi kämmenellään pienesti kokeilemaan toista, jolla hetki sitten tulikuumaa velhoa oli koskenut. Siihen sattui vielä, kivun sykkiessä kämmenessä kuumuuden jäljiltä. Käsi oli myös selvästi punertava "Hän kertoi sinusta minulle, siitä, kuinka henget olivat sinut muuttaneet".
"Ja hän on velhoni Black" Esiteltiin vielä nopeasti kaljupäinen, jota ei enää näyttänyt kiinnostavan olla edes paikalla. Kovin hiljaisena velho pysyikin, koittaen sisäisesti vielä rauhoitella itseään.
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

Re: Henkiä hovissa || Vahti

ViestiKirjoittaja Vahti » 07 Loka 2014, 20:27

Ehkä nyt hieman rentoutuneena oli pohjolaisen kasvoilta erotettavissa muutakin kuin tämän ärtyineisyys.
Tai ehkä tämän tapa tuijottaa suoraan silmiin, sekä pieni ryppy silmien välissä, olivat vain merkkejä keskittymisestä tai valppaudesta? Tosin äskettäinen tilanne saattoi hyvinkin antaa enemmän syytä ärtyneisyydelle, tuntemattomassa paikassa tuntemattomien keskellä jotka eivät päästäneet pois, mutta ainakin nyt oppiessaan keitä häntä ympäröivät miehet olivat, Aleigan täytti vähitellen enemmänkin uteliaisuus.
Tämän pää oli pienesti sivuun kallistettu, antaen sekavien hiusten taipua sivuun alaspäin, Aleigan pyyhkäisten nopealla käden liikkeellä kasvoiltaan varjostavat sivuun.

Syvän ruskeiden silmien huomio siirtyi esiteltävistä toiseen, alkaen alfasta, eli Henrystä, tähän kolossiin jonka nimi nyt sitten oli joko Fritz tai Constantine. Aleiga pystyi jo tuntemaan miten hänen kielensä ei vielä taipunut lausumaan tuota nimeä samalla tavalla kuin yksijalka oli tehnyt. Naikkonen antoi arvioivan katseen pitkätukkaiselle päästä jalkoihin, ennen kuin käänsi huomionsa shamaaniin, tai siis velhoon, eli Blackiin. Joten ympäristöstä ja jonkinmoisesta vallitsevasta hierarkiasta päätellen, hän oli ajautunut toisen heimon luokse. Minkälainen ja kuinka suuri heimo tämä sitten oli, sitä hänen oli vaikea arvioida nyt.
Sekä sitä mitä hänelle oli tapahtunut sen jälkeen, kun hän oli kutsunut henget luokseen auttamaan häntä pääsemään tasoihin heimonsa miesten kanssa.
Yhä mieleen välillä pulpahtelevat mielikuvat eivät pahemmin antaneet tarpeeksi -tai järkevältä tuntuvaa- selitystä, kuin että hän oli jotenkin ollut haluttu ja monta kertaa kiinniotettu, kohdeltuna kuin eläin.
Mikä taas sai Aleigan pannun kiehumaan, tämän asettaen kätensä puuskaan ja katsoen alfaa.
"Mit-" nainen hiljeni kesken, näyttäen alkaa miettivän, katse lipuen lattiaan.
Miten hän kysyisi sen niin että nämä ihmiset ymmärtäisivät häntä?
"Mitä... Tapahtu?" Aleiga esitti kysymyksensä hieman epävarmana lauseestaan, mutta ollen valmis ärähtämään -katse Constantinessa- jos joku alkoi tehdä muka-nokkelia-huomautuksia hänen puheestaan.
Hän muisti kyllä joitakin lauseita ja sanoja joita nämä ihmiset -ihmiset sana viitaten kaikkiin niihin, joista Aleigalla oli muistoja porona- olivat käyttäneet ja jotka hänellä olivat jääneet muistiin.
Vahti
 

Re: Henkiä hovissa || Vahti

ViestiKirjoittaja Aksutar » 08 Loka 2014, 08:48

Nainen vaikutti yhä kovin kiukkuiselta, joskin moinen tunnetila oli kyllä ihan ymmärrettävä tässä tilanteessa. Constantinesta se kuitenkin oli vain huvittavaa, miehen nostaessa kädet puuskaan siinä missä Aleigakin, kenraalin tuijottaen kaapupukuista naikkosta nyt huvittuneena. Henry puolestaan koitti ottaa jotain selvää Aleigasta, mutta ei oikein ollut varma, mitä naisen päässä mahtoi liikkua. Toivoa saattoi, että Aleiga nyt kuitenkin kärryillä pysyi ja--
Ilmeisesti ei. Tummatukka kävi kyselemään mitä oli tapahtunut, ilmeisesti tiedottomana mistään, mitä juuri oli käynyt. Tai tiedottomana pidemmästäkin ajasta, ei kukaan heistä tiennyt kuinka kauas tuo "muistinmenetys" ylettyi.
"Voi olla, ettei hän muista pahemmin mitään eläimenä olemisesta..." Velho kävi vihdoista viimein avaamaan suunsa, nähtyään Henryn jokseenkin hämmentyneen ilmeen Aleigan kysymyksen myötä.
"Olit poro" Constantine kävi ensimmäisenä vastaamaan pohjoisennaiselle "Kutsuimme ne henget, mitkä sinä olit mennyt suututtamaan, rikkomaan kirouksesi ja nyt seisot siinä".
"Hengistä ja aksentistasi päätellen et myöskään ole täältä kotoisin. Pohjoisemmasta, selvästi. Se, miten Cryptiin olet päätynyt, on kysymysmerkki meille kaikille" Velho jatkoi kenraalin sanoja, joita taas kuningas kävi jatkamaan.
"Kenraali Fritz löysi sinut poikansa kanssa metsästä kuukausia sitten ja toi tänne, lahjana minulle. Jahka meille selvisi, ettet ollut alkuperäisesti sarvipäinen, päätimme--"
"Sinä päätit" Constantine kävi huomauttamaan kuninkaalle kesken lauseen.
"... MINÄ päätin, että koittaisimme purkaa kirouksesi. Joten, kutsuimme henget, velhon avulla.... Ja henget suostuivat muuttamaan sinut takaisin ihmiseksi" Henry lopetti pienen tiivistelmän, joka ehkä jotenkuten selitti Aleigalle, missä mentiin.

"Minun puolestani olisit saanut jäädäkin poroksi" Tietenkään kenraali ei voinut olla huomauttamatta siitä, kuinka itse ei pahemmin välittänyt olisiko nainen poro vai ihminen. Mitäs oli mennyt henkien kanssa leikkimään, siitä sai maksaakin!
Kättään hierova Henry kävi mulkaisemaan kenraalia huokaisten syvään, alkamatta sen pahemmin riitaa haastamaan kenraalin kanssa. Kyllä hän vieläkin pelkäsi kolossia, ei sen takia, että tuo saattaisi päälle käydä, vaan sen takia mitä Constantine saattaisi suustaan päästää.
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

Seuraava

Paluu Linnan salit

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 3 vierailijaa

cron