Kirjoittaja Vahti » 10 Marras 2014, 02:33
Hän hätkähti.
Nardur ei ikinä hätkähtänyt tai pelästynyt, ei ainakaan sitä fyysisesti näyttäen hänen kehonsa oppineena reagoimaan vain jos hän itse niin sen tietoisesti salli. Hän pyrki aina pitämään itsensä täydessä hallinnassa. Ja silti...
Hän itseasiassa hätkähti kun yhtäkkiä, täysin varoittamatta Hänen korkeutensa noin lähelle nojasi. Jopa tarttuen häntä kasvoista, joita minotaurus aina niin kovasti piilotteli tietoisesti niiden vaikutuksesta ympärillään oleviin. Ne eivät olleet kauniit, eivät edes ilman arpia. Ja silti, Hänen korkeutensa katsoi jokaista eliittikenraalin kasvon piirrettä, arpea ja juovaa läheltä, ilme värähtämättä.
Toinen ollen niin lähellä, että albiino saattoi haistaa Hänet ja tuntea toisen hengityksen kutittavan kasvojaan vasten.
Hän oli niin lähellä. Hänen ylhäisyytensä täydelliset, taivaalliset kasvot joiden yksityiskohdat sarvipää saattoi tältä etäisyydeltä nähdä tarkemmin. Asioita jotka olivat ennen jääneet häneltä huomaamatta etäisyyksien vuoksi. Tästä yllättävästä, mutta perin ilahduttavasta, läheisyydestä unohtaneena oman ahdingonsa paljaskasvoisena unohtui Nardurin mielestä. Minotauruksen katsellen silmäkulmasta varovasti monarkin kasvonpiirteitä, silmien iiriksen tarkan värin -ne olivat kuin muinaisten aarnimetsien lehtipuut, pehmeät ja viisautta omaavat- ja Hänen huulensa-
Nardur siirsi oitis katseensa pois, yrittäen tukahduttaa varoittamatta heränneet halut pois, mitkä myös tekivät hänen olostaan jälleen epämukavan.
Eliittikenraali ei ollut suutelija. Häntä ahdisti jos jonkun suu oli hänen suutaan vasten, estämässä häntä hengittämästä, tukahduttaen häntä. Hänen vaistomaisensa halu moisissa tilanteissa oli purra tai lyödä moista yrittävää, lujaa.
Pelkkä ajatuskin moisesta intiimistä teosta tuntui salpaavan hänen hengityksensä. Mutta kuninkaan kohdalla...
Se ei ehkä ollut niin ahdistava ajatus, mutta silti epäsoveliasta. Anteeksiantamatonta kuin myös muutkin ajatukset, jotka joskus heräsivät minotauruksen mielessä kun tämä oli... Kiihtyneessä tilassa, kaivaten lihallista tyydytystä nälkäänsä kääntyen usein haltiakaupungin ilotalojen puoleen. Vaikkakin nykyään hän omasi porttikieltoja joihinki niistä. Hänellä kun oli tapana käyttäytyä liiankin villisti. Erityisesti, jos oli kyse ihmisprostituutiosta jolloin jopa murha saattoi olla lähellä.
Mutta sen Nardur tiesi, ettei hän ikinä, koskaan soisi kenenkään ja erityisesti itsensä suovan pahaa Hänen armolleen, heidän Pelastajaansa.
Joten, kuten aina, sarvipää pyrki hillitsemään ja hallitsemaan itsensä, tukahduttaen kaikki turhat ja epäsoveliaat ajatukset päästään.
Sillä vaikka Hänen ylhäisyytensä ei kykenisikään lukemaan albiinon ajatuksia, se olisi silti pyhäinhäväisystä ajatella moisia likaisuuksia.
Hänen armonsa sanat koskettivat minotaurusta, joka tuijotti kovin passiivisen oloisena Häntä.
Hänen korkeutensa ei pitänyt häntä rumana, ei niin etteikö Hän voisi katsoa häntä ja koskettaa, Hänen koskettamansa kohta jääden kihelmöimään vielä pitkään senkin jälkeen kun Hänen kätensä oli sarvipään kasvoilta erkaantunut.
"Kiitän, Teidän armonne", sarvipää kerkesi hengäistä, helpottuneisuus jopa erottuen tämän äänestä. Silmät sulkeutuen hetkeksi ennen kuin tämä avasi ne uudestaan Häntä ylöspäin katsoen.
Aivan kuin yhtäkkinen läheisyys hetki sitten ei olisi ollut tarpeeksi, Hänen ylhäisyytensä pyysi häntä juomaan kanssaan. Viettämään aikaa, Hänen seurassaan.
Se oli suuri kunnia, se varmasti oli selkeää.
Hieman kankeasti minotaurus nousi, jouduttuaan olemaan moisessa asennossa jonkin aikaa. Mutta hän nousi lopulta koko pituuteensa, varoen tarkasti sarviaan etteivät ne vahingossakaan osuisi Hänen korkeuteensa, Nardurin seisoen ryhdikkäänä ja suorassa Hänen kuninkaansa edessä. Katsoen ilmeettömin kasvoin alas kruununhallitsijaan, mutta Hänen ylhäisyytensä ei tarvinnut ollenkaan pelätä: henkisesti Nardur yhä katsoi Häntä ylöspäin, aivan kuten oli tehnyt äskenkin fyysisesti.
Vasen käsi puristettiin nyrkkiin, vieden rinnalle sille puolelle, missä sydän oli ja päätään kumartaen syvään Hänen ylhäisyydelleen.
"Se olisi minulle suurin kunnia, Teidän korkeutenne. Viettäisin mieluusti aikaa Teidän seurassanne, jos sen vain sallitte."
Hän haluaisi todella tutustua Hänen korkeuteensa, edes vähän mitä Hän sallisikaan.
Hänen korkeutensa kiehtoi Narduria, se oli varmasti tullut jo selkeästi minotauruksen yksityisistä ajatuksista ja tuntemuksista Häntä kohtaan.
Hänen ylhäisyytensä ei ollut vielä antanut lupaa, joten Nardur ei nostanut kaulassaan olevaa kangasnaamiota vielä takaisin kasvoilleen, vaikka hänen niin kovin teki mieli. Hänen kätensä välillä asettuen leualleen, sormet hieroen leuan reunoja kuin tyynnytelläkseen lievää ahdistustaan.