Darius, Constantine
Jokseenkin koleahko ilta oli laskeutumassa Cryptiin, Sinisen kuiskauksen tehdessä matkaa nopeasti eteenpäin. Jälleen kerran iskuryhmä oli käynyt suorittamassa nopean, suunnitellun iskun vihollisen niskaan, suoriutuen tehtävästään harvinaisen nätisti. Yhtäkään miestä ei ollut tällä kertaa menetetty, muutama oli ottanut hieman pahempaa iskua itseensä, mutta muuten Kuiskaus oli selvinnyt harvinaisen siististi tehtävästään. Moinen tietenkin miellytti perfektionistista kenraalia, joka oli jälleen liikkeellä kapteeni Tanithil ryhmän mukana. Kaikkiaan yksitoista kuiskauksen jäsentä oli mukana, joista yksi näistä oli valitettavasti N'drayer. Darius halusi yhä pysyä mahdollisimman kaukana tuosta sotilaasta, mutta jälleen kerran sekä kenraali, että kapteeni olivat nähneet hyväksi ottaa yksikätisen mukaan, olihan tuo loppujen lopuksi lupaavan taitava sotilas.
Kuitenkin, koko paripäivää vieneen tehtävän aikana Darius oli vältellyt Delathosin seuraa ja ei pahemmin puhunut mokomalle, sattuneista syistä. Nyt kuiskaus oli kuitenkin suuntaamassa piilopaikkaan lepäämään. Oli päätetty, että parempi viettää vielä yksi päivä reissussa ja suunnata haltioiden piilopaikkaan lepäämään, kuin pyrkiä suoraa kaupunkiin samalla reissulla. Ratsut ja miehet kaipasivat lepoa ja turhan väsyneenä matkaamisessa oli aina riskinsä.
Valitettavasti he joutuivat kulkemaan vanhanmetsän poikki. Kukaan ei varsinaisesti pitänyt tuosta kuolleesta, selvästi asteen tai toisen mustaa magiaa uhkuvasta metsänosasta. Nytkin kuollut, karu metsä oli pelottavan hiljainen, hämärän ja suhteellisen sankan usvan tehdessä metsästä entistäkin epämieluisemman. Näkyvyys metsässä oli kovin olematon tuon sumun takia, mutta vaikka kovin pitkälle eteensä ei nähnytkään, piti Kuiskaus silti suhteellisen nopeaa vauhtia. Ratsut pysyivät ravissa tai kevyessä laukassa, jokaisen kuitenkin pysytellen mahdollisimman lähellä toisia. Vain Darius ja Delathos ratsastivat hieman kauempana muista, sillä kaksikolla oli allaan petoeläimet, jotka toisinaan pelottivat muita ratsuja turhankin paljon. Nytkin muutamalla sotilaalla oli allaan nuoria, juuri koulutettuja yksisarvisratsuja, jotka toden totta eivät halunneet olla suuren kissapedon tai Syndraen lähettyvillä. Náro tosin otti kaiken ilon irti aiheuttamastaan pelosta, syndraen vähän väliä kujertaen aavemaisen tuudittavasti, jonka johdosta Darius sai silloin tällöin napauttaa ratsuaan. Näin karussa metsässä syndraen laulu kaikui turhankin aavemaisesti kaiken hiljaisuuden keskellä.
Metsässä tuli vähän väliä vastaan myös soihtuja. Todennäköisesti polkujen varrelta löytyvät soihdut olivat Elwood kylän asukkaiden sytyttämiä ja ylläpitämiä, mutta kukaan ei pahemmin niitä käynyt kyseenalaistamaan. Olihan se kiva nähdä hämärässä, sumuisessa metsässä vähän väliä hieman valoa, joskin soihdut jokainen kiersi kaukaa. Ties vaikka olisivat ansoja olleet, maagikylän asukkaista kun ei tiennyt....
Samaan aikaan vanhassa, karussa metsässä liikkui myös toinen eliittiryhmä. Kenraali Fritz oli lähtenyt muutama päivä sitten oman joukkonsa kanssa, joskin tällä kertaa heillä oli mukana myös ulkopuolisia. Uusin eliittikenraali, Artania, oli lähtenyt muutaman oman alaisensa kanssa mukaan. Syytä moiselle mukaantulolle Constantine ei loppujen lopuksi tiennyt, mutta kerta Artania oli nätisti pyytänyt, ei Fritz ollut nähnyt syytä, miksei noita mukaan olisi ottanut. Kyllä mokomat pärjäisivät jos mukaan lähtisivät, tosin Fritz oli jo heti ensikättelyssä sanonut, että miehet tulevat omalla vastuulla mukaan. Tietenkään he eivät aikoneet jättää Artaniaa tai tuon alaisia pulaan, mutta mikäli itse tulivat heidän tehtävänsä tielle ja ottivat siinä osumaa, saisivat he syyttää vain itseään. Fritz ja hänen joukkonsa kun olivat kovin raskasrakenteista ja raskaasti panssaroituja "tankkeja", kun he aloittivat tehtävänsä eivät he ehättäneet nopeasti apuun, jos joku liian lähelle riehuvaa liskoa tulisi heidän mukanaan.
Ja liskoahan he olivat metsästäneet. Traffordin kylä oli pyytänyt kuninkaalta apua jokilohikäärmeen suhteen, joka heidän kalasaaliita ja kylää oli jo pidempään riivannut. Kylä oli nipin napin pärjännyt tähän asti liskoa vastaan, mutta tarvitsivat jotain hieman järeämpää päästäkseen tästä riesasta eroon. Joten, Fritz joukkoineen oli saanut lähteä liikkeelle. Kaikki oli mennyt suunnitelmien mukaan, kunnes mokoma jokilohikäärme olikin karannut itse elementistään ja syöksynyt metsään pakoon, tajutessaan ihmisten ajaneen itsensä ahtaalle. No, ajojahti jatkui ratsain syvemmälle metsään, kunnes lisko saatiin uuvutettua. Se ei ollut kovin iso lohikäärme, mutta silti tarjosi tavalliselle ihmiselle kovinkin vaarallisen ja kovan vastuksen. Fritzin joukoille moisen kaataminen näytti kuitenkin olevan lastenleikkiä, jokaisen tietäessä roolinsa ja tehtävänsä.
Jahka lohikäärme oli kaadettu, jokainen joka halusi kävi nyhtämään liskosta irti mitä halusi. Tuon sarvet katkaistiin ja otettiin talteen, niistä saisi itse kukin hyvät rahat kun tiesi kenelle myydä.. Myös lohikäärmeen suomuja raavittiin talteen, kuten myös hampaita ja silmät korjattiin talteen. Olihan se kovin raadollista toimintaa sotilailta, mutta kerta peto oli kaadettu, saattoivat he hyvinkin ottaa hyödyn irti tästä saaliista. Tällä tavalla peto ei sentään ihan turhaan kuollut, jos niin halusi ajatella.
Jahka voimia oli keräilty kaadon jälkeen, jättivät he raadon taakseen ja suunta kävi kulkemaan kohden Traffordia. Kaupunkiin heidän oli tänä yönä enää turha pyrkiä, kaiken lisäksi kylälle piti ilmoittaa lohikäärmeen kuolemasta, joten kolmikymmenpäinen sotilasjoukko lähti matkaan. Tietenkin nuorimmat mukana olleet kävivät innolla kertaamaan äskeistä kaatoa ja vertailemaan omia saavutuksiaan taiston aikana, vanhempien yltyen lähinnä vain vertailemaan suurempia kaatoja, joita aikanaan oli tehty.
Constantine oli tosin kovin hiljainen. Kenraali ei yhtään pitänyt siitä, että he tulisivat oikaisemaan vanhanmetsän läpi. Fritz vihasi magiaa ja tuo osa metsästä suoraan löyhkäsi magialle. Eikä vanhametsä ollut kyllä kovinkaan kaunis paikka, yleisesti ottaen, saatikka sitten tällä hetkellä. Ei ollut kovin yllättävää, että joukko kävi hiljenemään kun he saapuivat kuolleen metsän reunalle. Ratsut alkoivat heti käyttäytymään omituisesti, vain vanhimpien ja rauhallisimpien sotaratsujen kyetessä pitämään hermonsa kurissa. Silti, Constantinenkin vanha tamma kulki koko ajan korvat luimussa, Hildekään ei pitänyt isäntänsä tavoin tästä paikasta.
Sumu oli suorastaan karmiva, puhumattakaan siitä karuntyynestä hiljaisuudesta. Jokainen pienikin äännähdys sai miehet kääntelemään päitään, hiljaisen pelontunteen selvästi levitessä itse kunkin alitajuntaan.
"Noooh..." Constantine kävi yllättäen avaamaan suunsa kovinkin tyynen rauhallisena, ehkä jopa turhankin huvittuneena "Pelkääkö pojat pientä sumua?".
Heti alkoi kuulua vastaväitteitä eliitin kysymykseen, Constantinen vain virnuillen sotilailleen. Kyllähän hänkin tätä paikkaa vältteli, eikä voinut kieltää etteikö jonkinlainen karu, selkäkarvoja nostattava tunnelma täällä olisi ollut... Mutta ei hän eliittinä voinut moista pelkoa näyttää sotilaille, hänen piti olla se rauhallinen osapuoli.
"Juurihan me käärmeen kaadoimme. Täällä ei todellakaan voi tulla mitään sen pahempaa vastaan" Jostain kaukaisuudesta kuului silloin tällöin vaimeaa, hyvin hiljaista viheltävää sointua. Kuin valaan laulua, jota tuskin erotti kunnolla vaikka hiljaisuus vallitsi. Hevosten askeleet ja muut haarniskojen aiheuttamat pienet metelit peittivät tuon viheltävän soinnun alleen kovinkin helposti, mutta Constantine kävi kuitenkin kuulemaan sen... Ja se vaikutti pelottavan tutulta eliitin korvaan. Vaikka koitti peitellä sitä tarkkaavaista, selvästi johonkin varautuvaa, sekä kuuntelevaa olotilaansa, huomasi vanhasta kenraalista kuitenkin selvästi tuon havainneen jotain, mitä kannatti tarkkailla. Vaikka mitään ei tässä sumussa kyllä lähimaillakaan näkynyt.
// I'M THE JUGGERNAUT, BITCH!
Tämä taustalle ja Crimiä odottelemaan kiitos <: "COME WITH US THEY SAID, IT WILL BE FUN THEY SAID. NOTHING BAD CAN HAPPEN THEY SAID" //