Kirjoittaja Ivy » 21 Joulu 2014, 05:03
Pimeys oli tavalliseen tapaan verhoamassa Cryptin auringon taakseensa. Pilkkopimeää ei kuitenkaan vielä ollut, mutta päivät olivat estämättäkin lyhyempiä näin talvis aikaan. Papitar, noin muutaman kertaan kuukaudessa oli lähtenyt suunnilleen samoihin aikoihin kappeliltaan hämärän laskettua, sen paremmin päämäärästään ilmoittamatta kenellekään. Viittaan verhoutunut ja sammuksissa olevan lyhdyllä varustautunut nuori nainen lähti liikkeelle pihamaan tyhjentyessä suurimmalta ruuhkalta. Matkan päässä näkyi vain eloton velhon hökkeli ja linnan ovet, pihamaa oli tallottu tasaiseksi päivän tulijoista ja menijöistä eikä nytkään paikalla näkynyt juuri hereillä olevaa sielua ellei muurin vartioita laskettu, jotka varmasti torkkuisivat elleivät olisi niin kylmissään. Heistä Ophelian ei juuri tarvinnut huolehtia, hänestä ei jäisi juurikaan merkintää poistumisesta linnan muurien sisäpuolelta, silloinkin hän voisi vain sanoa menevänsä asioille, mutta sellainen valehtelu sai hänet sössöttämään, varsinkin kun vale tuntui hänestä niin suurelta... Eikä hän varmasti väärässäkään ollut. Kappeli lukittiin nopealla ranneliikkeellä ja avain taputettiin turvallisesti taskuun, ennen kuin nyt huppupäinen neito otti suunnakseen linnan taka-alalla olevat piha-alueet. Tähän aikaan kukaan ei ollut liikkeellä tässä aukeassa, nyt ei niin kukoistavassa puutarhassa. Lumivaippaan hukkuneet puskat ja puut loivat aivan omanlaisensa tunnelman, mutta papittaren askel poikkesi tältä satumaisen näyn tieltä ja lähti harppomaan hangen yli kohti korkeita, tiheitä puskia, vaiko puita ne oli? Ophelia ei ollut täysin varma, jonkinlaisia hybridejä tuntui olevan, joka tapauksessa hänen tuli kulkea näiden lävitse, pois linnan sisäpihalta. Hanki kimmelsi siinä missä narskuikin jokaisen askeleen alla, vaikka välillä hänellä oli vaikeaa olla kompuroimatta niiden syvyyden takia. Häntä ei oikeasti olisi huvittanut lähteä koko tapaamiselle. Oli kylmä ja mitä hän teki oli kyseenalaista niin monella tasolla, että pelotti. Ophelia muisti ensimmäisen kerran, kun oli lähtenyt tyhmyydeltään ja velvollisuuden tunteeltaan tapaamaan tätä kyseistä henkilöä, hän oli ollut vainoharhainen ja arka aina seuraavat neljä päivää siltä varalta, että joku olisi huomannut. Tapeltuaan itsensä läpi kasvimuurista, valkean laaja aro aukesi hänen eteensä. Kaukana, jos siristi silmiään, pystyi hahmottamaan puun, mutta Ophelia tiesi, että häntä odotti siellä paljon muuta, kuin vain vanha tammi joka kuunteli huolia ja murheita.
"Sieltä hän nyt tulee" Hymy, nuoren miehen kasvoilla totesi samalla kun paijasi olkapäällänsä oleilevan pienen, tulta syöksevän liskon päätä. Taskari jakoi paksun kaulahuivin omistajansa kanssa, pysytellen lämpimänä ja melko välinpitämättömänä mitä oli tapahtuvan. Aaron taas itse oli odottanut jo reilut kaksikymmentä minuuttia ollessaan etuajassa, hän pelkäsi ehkä olevansa hieman liian tohkeissaan päästä näkemään tämän ihmistytön, mutta toisaalta se olisi todella epäsiistiä hänestä jos hän olisi paikalla viimeisenä. Haltiapoika uskoi, ettei Ophelia häntä edes odottelisi kauaa, mikäli itse myöhästyisi, näin hänellä oli myös etulyönti asema päästä ilkeilemään siitä, kuinka naisia sai aina odottaa. Tämä sai puunjuurella kyykistelevän haltian virnuilemaan itsekseen. Monesta odottelu niin lähellä ihmisten linnaa voisi olla aika hiostuttavaa, mutta Aaronista se ei ollut enää mitään verrattuna siihen, mitä oli nuorempana mennyt rällästelee ihan kaupungille asti, suojanaan pelkkä huppu. Ihme, että siitäkin oltiin selvitty, yhä hän kyseenalaisti oman itsesuojeluvaistonsa, mutta eikö sen kyseenalaistaminen ollut jo kehitystä? Narskuvien askelten lähestyessä, jotka tuhosivat koskematonta aukeamaa, lopulta pysähtyivät, saaden haltiaklopin nostamaan huomionsa syvällisistä aatteistaan nyt punanenäiseen ja -poskiseen tyttöön, joka huohotti kuin olisi joutunut kävelemään maailman ympäri ja takaisin.
"Heh, tiesitkö, että jos kiedot kevyet laudat jalkoihisi, jalkasi eivät uppoaisi lumeen" Aaron virnisti ja kuin rapu, yhä kyykyssä kääntyi Ophelian puoleen ennen ylös nousemista, jääden kuitenkin hieman kyykkyyn nähdäkseen tytön, alas katsovat ja itseänsä keräävät kasvot. Saatuaan hengityksen tasattua, Ophelia vilkaisi taakseensa, huolissaan kuin oli mahdollisista seuraajista, saaden Aaronin vain kohauttamaan olkiaan, jos siellä olisi joku, hän olisi lähtenyt jo käpälämäkeen. Taskari päästi itsestään pienen äänen, nähdessään nyt myös tutut kasvot, saaden Ophelian katsahtamaan pieneen lohikäärmeeseen ja tästä sitten Aaroniin.
"Kuule.. Aaron" Ophelia ehätti sanomaan, Aaronin tuodessa omat kasvonsa liiankin lähelle tytön, selvästi jotakin odottavana. Ihmistyttö katsoi kulmat kurtussa hetken tähän, ennen kuin asetti pehmeään tumppuun puetun kätensä tämän huulten eteen, saaden haltian avaamaan silmänsä hämillään.
"Mitä? Luulin, ettet pistä pahaksesi?" Blondi poika vetäytyi pois kummissaan, Ophelian käden jäädessä niille sijoilleen tämän itse katsellessa hieman surumielisesti viistoon.
Hän oli tehnyt tätä jo kuukausia... Tullut paikalle ensimmäisen kerran vain koska oltiin pyydetty, kuinka naivia se olikaan ollut? Ja nyt viimeisimmän tapauksen takia, jolloin tämä sama haltiapoika oli joutunut luopumaan pitkästä iästään hänen takiaan, oli nyt kasvanut samaa tahtia mitä hän ja oli jatkanut tapailua... Ei, Ophelia tiesi, ettei Aaron varsinaisesti pakottanut, mutta hänen oma omatuntonsa ei ollut sallinut hänen vain kääntää selkäänsä pelastajalleen.
"He-hei mitä, mitä minä nyt tein?! Kyynelehdit!" Aaron alkoi hätääntyä, Ophelian samantien pyyhkäistäessä kyyneleen tumppuunsa ennen kuin haltiapoika möykkäisi liikaa paniikissaan, tietämättömänä miten suhtautua naisväen tunteisiin. Haltiapoika silmäili tyttöä entistä kummissaan, pakkasen pureskellessa suippoja korvia, pysyen kuitenkin hiljaa ja antaen tälle tilan päästä puhumaan, heti kun ehätti.
Ophelia vetäisi henkeä ja taittoi kätensä yhteen lepoon eteensä.
"Aaron... Tulin tänne tänään vain ja ainoastaan sanomaan, ettemme voi tavata enää. Se, mitä me teemme on väärin ja... Minä en voi kiitollisuudestani huolimatta karata kanssasi ja jättää kaikkea taakseni." Huulet, jotka vihdoinkin sanoivat ne sanat mitä hän oli kamarissaan harjoitellut ulos lausumaan, sulkeutuivat visusti näiden sanojen jälkeen, mutristuivat oikein vinoon, jääden hermostuksissa odottamaan seuraavaa.
Aaron, nyt tyrmistyneenä katsoi tyttöön, joka tuijotti häntä varuillaan suurin silmin takaisin. Hän ei... Odottanut tätä? Miten hän ei odottanut tätä? Kaikkihan oli ollut hyvin tähän asti? Aika mainiosti ainakin, hän oli saanut tytön nauramaankin? Olivathan he jakaneet asioita keskenään?!
"..Mitä sinä sanot? Tarkoitatko, ettet voi muka jättää linnaa? Miksi? Mutta... Ei sinulla ole siellä oikeasti mitään. Prinsessasi kylmyys ja kyynisyys kilpailee sen pahaisen velhon kanssa! Prinssisi antoi sinulle jo rukkaset! Ei sinulla pitäisi olla mitään menetettävää, miksi et voi tulla kanssani?!" Sanojen kiihtyessä, Aaron oli napannut Opheliaa käsivarsista, kuitenkaan puristamatta liiaksi, yrittäen kuitenkin ravistaa tätä pienesti siinä toivossa, että tämä tulisi järkiinsä!
"Älä puhu Henry--!" Ophelia oli tiuskaisemassa takaisin haltiapojan sormien upotessa lujemmin kiinni.
"Valitat aina minulle, kuinka kurjaa yksinäistä sinulla on! Luuletko, että jos lähdet, etten pystyisi samaistumaan? Luuletko että se olisi helppoa minullekaan? Silti minä haluan että tulet, miksi sinä et halua samaa?!" Aaron silmäili tytön silmiä, yrittäen saada tästä tolkkua... Saaden tämän vain kyynelehtimään entistä enemmän.
Haltiapoika, hetken silmäilyn ja hiljaisuuden jälkeen, päästi irti tästä, ymmärtäen ettei hän ollut kovin rakentava. Tämä oli kiusallista, kiusallisempaa kuin Ophelia oli ensimmäistä kertaa antanut hänen varastaa suukon, mutta tämä olikin jotakin päinvastaista! Hän oli tuntenut näin sielua repivää tunnetta viimeksi, kun hän vaihtoi pitkän ikänsä tämän tytön vapauteen... Sen mainitsemisen, Aaron ymmärsi olevan alhaista, mutta juuri nyt häntä kiukutti kuin pientä oravaa.
"Entä minä sitten...? Mitä minun pitäisi tehdä?! Löytää jokin haltialikka joka elää sata kertaa ohitseni? En olisi tehnyt tätä ikänä--"-"Minä en pyytänyt sinua! Minä olin tyhmä, en halunnut tätä! Tämä ja se entinen oli virhe! Jos voisin kääntää aikaa ja huutaa sinua kääntymään takaisin, tekisin sen! Tämä... Ei ole sitä mitä olet kuvitellut, en ole palannut tänne aina vain uuden elämän luvassa." Ophelia huudahti, halasi itseään ja pysytteli kauempana haltiastapojasta.
"En voi lähteä, minulla ei ole tulevaisuutta missään muualla." Miten hän eläisi? Ihmisenä taruolentojen keskuudessa? Eristyksissä molemmista puolista? Ophelia oli saattanut saada asiat kuulostamaan pahemmalta kuin ne olivat tunne-elämän myllätessä, mikä oli saanut pojan fantasioimaan elämästä kaukaisuudesta... Se ei ollut kuitenkaan vaihtoehto, ei Ophelialle.
Henki höyrysi pojan huulten välistä, tämän katsoessa tyttöä kuin petturia. Haltia ei selvästikään tiennyt miten päin olla, käsien heilautuessa sivuillle ja sitten päälaelle ravistelemaan ja tukistamaan hiuksia, tämän lopulta karjaistaessa ja suoristaessa nyrkkinsä vasten tammea, jääden huitomaan ja potkimaan tätä hetkeksi lukemattomien haltiakielen kirosanojen kanssa, Ophelian jäädessä vasten viisaampaa päätöstä lähteä, katsomaan kaikessa hiljaisuudessa, rauhoittuisiko haltia, haistattaisiko hänelle huilut ja lähtisi paikalta ensimmäisenä?
//aksuuuuqh//