Kirjoittaja Forte » 15 Kesä 2014, 21:56
Maasto oli edelleen petollinen, ja Rincavornon sai katsella, mihin oikein asettaisi seuraavaksi jalkansa. Onneksi hän oli haltioiden tapaan suhteellisen kevyt, eikä niin herkässä vaarassa liukastua kuin raskarakenteiset ihmiset. Heillä muutenkin oli aina liian raskaat haarniskat, jopa tällaiseen metsäretkeen. Koska tahansa muulloin Rincavornon olisi voinut nauttia raikkaasta ilmasta ja sateen tuoksusta, muttei nyt, kun kyseessä oli hänen oma veljensä. Varnefindonin puhuessa kunniastaan, nuorempi haltiaveli olisi halunnut sanoa jotain pilkallista, mutta tyytyi olemaan hiljaa. Totuus oli, että Varnefindon oli kuitenkin auttanut tähän asti, ja auttaisi varmaan loppuun. Hänen oli kuitenkin nyt aivan liian myöhäistä kääntyä takaisinkaan.
"Sinä todella olet täynnä arvoituksia, Varnefindon."
Rincavornon kuitenkin mutisi, lähtiessään kaksinaaman perään.
No se oli totta, ettei nyt kannattanut jäädä höpisemään turhia sen enempää.
"Jos se on tammi, sen pitäisi olla helposti huomattavissa."
Rincavornon katsoi vähän ympärilleen, varoen sekä askeleitaan että yrittäen seurata Varnefindonia mahdollisimman tarkasti. Hevosilla oli enemmän ongelmia, niiden kaviot lipsuivat helposti sileillä, märillä kivillä, mutta nekin seurasivat isäntäänsä kuuliaisesti. He olivat kaikki nyt pitkälti Varnefindonin muistin varassa. Rincavornon kuunteli puiden huminaa ja katseli paksuja runkoja, yrittäen löytää tuon tammen.
Sillä välin, Roherdiron ei ollut liikkunut paikaltaan milliäkään. Hän hengitti hyvin tasaisesti ja varovasti, pitääkseen kipua poissa. Sade oli ollut yllättävän rauhoittava tekijä, sen tasainen tahti ja ilman metsäinen, märän maan tuoksu. Sateen jälkeen oli myös hyvin hiljaista, joten haltia erotti helposti lajitoveriensa lähes ihmiskorvalle kuulumattoman, lähestyvän äänen. No, enimmäkseen se kyllä oli hevosten kavioiden paukahtelu kiviä vasten. Roherdiron ei jaksanut huutaa, mutta hän oletti ystäviensä kyllä huomaavan hänet.