Kirjoittaja Agna » 16 Elo 2014, 22:54
Fred
Kesä oli vuodenajoista parhain. Siitä ei ollut epäilystäkään. Taivas oli sinisempi kuin koskaan ja sitä kehystivät valkeat, kevyesti kellertävät pilvet, joiden välistä aurinko sirosi Cryptin ylle. Ilma oli lämmin, mikä näkyi myös kylän asukkaista; naiset olivat vaihtaneet kerrostetut leninkinsä kevyempiin, hengittävämpiin mekkoihin, eikä miesten päällä näkynyt raskaita takkeja tai liivejä. Ainoan poikkeuksen tekijät tietysti vartijat tai muita virallisia virkoja toimittavat ihmiset, joita kohtaan Fred tunsi tällä hetkellä suurta sääliä. Hän saattoi vain kuvitella, kuinka turhauttavaa oli seistä linnan muurien edessä ja vartioida portteja, joista ei kulkenut sisään juuri ketään - kenties juuri jatkuvan vartioinnin takia - lukuunottamatta satunnaisia viestinviejiä ja arvovieraita. Näin lämpimällä eivät tosin edes arvovieraat siirtyneet kartanoidensa syövereistä ulkoilmaan. Fredillä taas ei ollut hädän päivää, sillä hänen vaateparteensa kuului joka säähän sopivia tamineita. Päivä ei ollut lämmöstä huolimatta kuumin mahdollinen, joten kasvoistaan arpeutunut mies oli pukenut päälleen valkean pellavapaidan, jonka hihat saattoi kääriä ja kiinnittää napin avulla kyynärvarren korkeudelle, sekä ohuet mutta mukavat, punertavanruskeat housut, joiden vyötäisille oli kiinnitetty asevyö. Aseena sai toimia niinsanottu "hätävarahengenpelastaja", eli kyynärvarren mittainen veitsi, sillä Fred ei ollut lähdössä etsimään hankaluuksia. Päin vastoin, hän ajatteli tekevänsä harmittoman laukkapyrähdyksen metsään. Ratsun virkaa saisi toimittaa Lente, hänen uskollinen tammansa ja ainoa naaraspuolinen olio, johon hän oli koskaan kiintynyt pysyvästi. Kuka tietää, ehkä hän vanhana ja höperönä veisi hevosensa vihille, mikä se eläisi vielä. Ihmisnaisista kun oli pelkkää harmia.
Fred sujautti veitsen vyönsä selkäpuolelle, missä se ei haittaisi ratsastusta. Kun Lente oli suittu, juotettu ja varustettu, Fred saattoi lähteä matkaan. Satula sai tosin jäädä tällä kertaa kotiin, sillä Fred tunsi saavansa paremman tuntuman hevoseensa ilman sitä. Sitä paitsi, hän pysyisi selässä joka tapauksessa. Sanaris, talouden toinen hevonen, jäi katselemaan lauhkeasti aitauksestaan parivaljakon lähtöä. Sanaris ei valittanut, sillä sen heiniä oli enemmän paiskia töitä, ei niinkään harrastaa lenkkeilyä.
"Vie minua, tyttöni", Fred lausui lempeästi hevosensa korvaan, ja se hörähti tyytyväisesti vastaukseksi, vaikka tuskin ymmärsi ratsastajansa sanojen tarkoitusta. Ihmisen kannustuksesta se kuitenkin lähti pehmeään, rullaavaan laukkaan pitkin kylän reunakatuja aina porteista ulos. Keskustassa laukkaaminen ei käynyt, joten Fredin täytyi aina kiertää. Muuten hän liiskaisi aivan varmasti ihmisiä siinä väenpaljoudessa, joka ihmisten kaupungin teitä miehitti. Poistuessaan porteista kylän muurien vartijat saivat päälleen aimo pölähdyksen kuivaa hiekkaa, mutta Fred ei viitsinyt jäädä pahoittelemaan, vaan ohjasi hevosensa kohti metsää. Autuas, ihana metsä, ja metsässä oleva vihreys. Kenties Fred kävisi hieman uittamassa Lenteä Aodhássa, sillä ilma oli, kuten sanottua, lämmin.
Ratsukko nosti vauhtia päästyään syvemmälle metsään, ja puiden oksat vilistivät Fredin pörröisen pehkon ohi yksi toisensa jälkeen. Välillä Fred joutui istua niin matalana hevosensa selässä, että hänen suuhunsa kertyi nippu harmaita jouhia, joita hän joutui yskiä ulos aina sopivan hetken koitettua.
Aurinko katosi hetkeksi kokonaan pilvien taakse, ja tuuli humisi voimakkaana puiden lehdissä ja runkojen välissä. Koska Quinn oli valtavan suuri metsä, sen sisään mahtui kaikenlaista - kuten kallio, jonka eteen parivaljakko oli juuri laukannut. Fred pysäytti hevosensa hetkeksi sen eteen ihmetelläkseen kiven kokoa ja sitä, miten se oli päätynyt moiseen paikkaan. Quinn-metsä oli täynnä merkillisiä kallioita ja valtavia irtolohkareita, eikä Fred koskaan ollut tajunnut, miten ne saattoivat päätyä keskelle metsää. Pienenä hänen veljensä oli uskotellut hänelle, että suuret kivenlohkareet olivat luolapeikkoja, jotka olivat lähteneet luolistaan yölliselle kävelylle, ja sitten auringon noustessa vahingossa kivettyneet paikalleen. Sitten vuosisadat olivat muovanneet niistä kivien muotoisia, eikä niitä enää tunnistanut peikoiksi. Oli miten oli, tämä kallio oli niin syvästi maan alla, että se oli tuskin koskaan ollut peikko. Fred kannusti hevosensa uuteen laukkaan, ja lähti kiertämään kalliota.
Tullessaan lähemmäksi kallion kulmaa Fred alkoi kuunnella tarkemmin ympäristöstä kantautuvia ääniä. Puiden huminan ja Lenten kavioiden töminän keskeltä äänen hahmottaminen oli vaikeaa, ja siinä silmänräpäyksessä, kun Fred tajusi kuulevansa toisetkin laukka-askeleet, oli mahdollinen väistöhetki jo ohi. Vasemman kulman takaa, sieltä, minne Fred ei voinut nähdä, kiisi silmitöntä vauhtia toinen ratsastaja hevosensa kanssa, ja Lente kyllä huomasi sen - tamma nousi takajaloilleen niin nopeasti, niin kovalla käännöksellä ja niin korkealle, että se melkein kaatoi itsensä, mutta mikä tärkeintä: Fred lensi komeassa kaaressa tammansa selästä. Kuin sattuman kaupalla hän ei lyönyt päätään mihinkään kovaan ja kuollut, mutta hän mätkähti suoraan selälleen muhkuraisen puunjuuren päälle ja löi täten oikean käsivartensa samaiseen puuhun. Hän parahti kivusta ja yritti yskiä henkeä keuhkoihinsa, jotka olivat tyhjentyneet totaalisesti. Kättä särki, mutta se tuskin oli murtunut. Kenties saanut naarmuja. Selkään sattui paljon enemmän, ja hengittäminen oli vaikeaa, joten Fred tyytyi mielummin tärisemään kontillaan maassa sen sijaan, että olisi yrittänyt nousta ylös. Mikä tärkeintä, törmäys oli kuitenkin vältetty, vaikka Lente olikin ottanut etäisyyttä toiseen ratsukkoon ja maassa kieriskelevään Frediin, ja juoksenteli ympyrää vähän matkan päässä.
//Ah, täällä me olemme, vihdoin! Anti palaa :>