Kirjoittaja Sands » 25 Helmi 2015, 19:25
Roswell katseli poikaa vielä hetken hymyillen, nyökäten myöntyvästi toisen käskylle. Vanhus lähtikin talsimaan takkaa kohti rauhallisin askelin, tuon kehon varjojen onnistuen pimentämään himmeän liekin valoa entisestään. Demoni kumartui varovaisesti huonon selkänsä takia ja otti pilkotun puun viereisestä korista syöttääkseen sen liekeille. Liikkeet olivat kovin rauhallisia, eikä tuolla mikään kiire ollut – muutenkin, liian paljon puuta onnistuisi vain tukahduttamaan tulen, ja sitten oltaisiinkin vielä huonommassa tilassa, kuin aikaisemmin. Roswell työnteli palaneita hiiliä mieleiseensä järjestykseen ja antoi tulen tarttua puuhun kunnolla, ennen kuin lisää kävi liekeille syöttämään. Pikkuhiljaa tuli kävikin kasvamaan, valon voimistuessa ja lämmönkin noustessa – mutta demonia tuli vain onnistui muistuttamaan siitä umpeen poltetusta haavasta kädessään, joka tuntui vain kirvelevän lämmössä...
Sarvipää ei kuitenkaan uskaltanut jättää tulta yksin, haluten varmistaa näin lähellä, että se varmastikin jatkuisi. Mitä vähemmän hänen tarvitsi kumarrella ja nousta yhden päivän aikana, sen parempi. Kuningas kuitenkin rikkoi hiljaisuuden, tuon äänen kantaessa takkatulen rätinän yli. Poika ei ollut ennen päässyt näkemään niitä demoneiden huonoja puolia, mutta nyt niistä kävi demoni itsekin varoittamaan. Olihan toisella tietenkin kysymyksiä, mutta Roswell ei heti vastannut, seuraillen yhä liekkejä hiljaisena. Epäilykset ja epävarmuus nosti päänsä pintaan tässä tilanteessa, mutta itsehän neuvonantaja oli keskustelun siihen suuntaan työntänyt – vaikka olihan se pieni piru liekkejä käynyt ruokkimaan, istuttaen lisää epäilyksen siemeniä nuoren ruhtinaan päähän. Tarkoituksella tietenkin, mutta jos totta puhuttiin? Vanhasta demonista nämä asiat täytyisi käydä läpi, mieluummin ennen kuin myöhemmin.
Pojan parahtaessa nousi Roswellkin pystyyn kovin ripeästi, käännähtäen katsomaan huolestuneena. Henry ei näyttänyt olevan missään vaarassa, mutta silti vanhempi miehistä kävi astelemaan toisen luokse, laskien kätensä tuon harteille huolestuneen katseen kera. Hetken demoni vielä pysyi hiljaisena miettiessään, ennen kuin avasi suunsa.
"...Ette ole kovin hyvä peittelemään epävarmuuttanne, Teidän Majesteettinne. Näenhän minä sen ja niin näkevät kaikki ne muutkin, jotka sitä etsivät," tuo kävi vihdoin vastaamaan nuorukaisen kysymyksiin siitä, että näkikö hänkin ne heikkoudet, joita demonit sitten näkivät. No, kaikkihan ne pystyivät näkemään, se oli aivan yksinkertaista elekielen ja sanojen tulkintaa. Heidän tehtävänsä oli kätkeä ja peittää ne, ettei kukaan haluamaton henkilö niitä näkisi.
"Kun mikä tahansa joukko on tarpeeksi suuri, on mahdotonta sanoa jokaisen yksilön siinä olevan samanlainen. Se pätee ihmisiin, haltioihin, demoneihinkin. Maineemme on kuitenkin olemassa syystä ja vaikka jotkut maanne onnellisista yksilöistä voivat elää harmittomammalla ruokavaliolla, olemme kuitenkin petoja – ja te ruokaamme."
Vanhan demonin käsi kävi nousemaan hetkeksi sukimaan omia hiuksiaan sarviensa välissä, sormien liukuessa kovin ohuen hiuspehkon läpi vastustelematta.
"Jos... Teistä on kovin hankalaa kohdella demoneita eriarvoisesti, ehkäpä olisi parempi, jos kohtelisitte meitä sitten samalla tavalla. Tapanne kohdella minua ei tosin ole se suositeltava tapa, se vain satuttaisi Teitä ja rakkaimpianne, Teidän Majesteettinne," Roswell antoi molempien käsistään palata vierelleen, päästäen niin Henryn hartiankin otteestaan. Vanhus suuntasi rauhalliset askeleet kohti toista nojatuolia, istahtaen itsekin alas kuninkaan seuraksi.
"Jos Teistä on helpompi ajatella minun olevan itsekäs, on sekin aivan käypä tapa ajatella motiivejani. Mitä enemmän asukkaita on yhdessä paikassa, sen enemmän minullakin on helppoa ruokaa. Nautin suojastanne ja siten elämäni on helpompaa liittolaisenanne. Jos pelaan korttini hyvin ja näytän tarpeeksi harmittomalta, voin kenties nauttia siitä maineestani Teidän jälkeenkin, Teidän Majesteettinne. Saan enemmän tästä kuin siitä, että hyökkäisin kimppuunne," demonin silmät katselivat pojan kasvoja, kovin rauhallisina, mutta enemmänkin vakavina kuin lempeinä. Pahaltahan se kuitenkin tuntui.
"Jokaista koiraa ei voi luottaa yksin kaniinien kanssa samaan aitaukseen, Teidän Majesteettinne. Se ei tarkoita sitä, että jokainen koira kävisi hyökkäämään niiden kanien kimppuun... Mutta jos päästätte väärän koiran aitaukseen, kaniinit siitä kärsivät. Koiran täytyy ansaita luottamuksensa, eikö? Mutta sekin on oma riskinsä, aina ette voi varmuudella tietää koiran ajatuksia. Voisitte pelata myös varman päälle ja pitää kaikki koirat kytkettyinä kanien kanssa, aina valvovan silmän alla," neuvonantaja kallisti päätään kysyvästi. Jos kuningas halusi apua siihen, kuinka kohdella demoneita ja neuvonantajaansa – joka myös demoni sattui olemaan – niin siinä tapauksessa se neuvonantaja ei tainnut olla parhain tiedonlähde. Helpostihan kuka tahansa suojelisi omaa nahkaansa, joten Henryn täytyi tehdä päätös tästäkin aivan itse.
((Minäkin rakastan syödä aina jääkaappisi tyhjäksi))