Kirjoittaja Ivy » 18 Maalis 2015, 03:15
Ophelia
Kevään alku meinasi kevät siivousta. Papitar Ophelia oli tehnyt selväksi portin vartioille, ettei ottaisi vastaan asiakkaita sinä päivänä, sillä kappeli kaipasi kuurausta ja pahasti. Lattia kiilsi jo puhtauttaan tunnin jos toisen tahkoamisen jälkeen, nuoren naiset polvien punoittaessa siitä hyvästä, polvilla olemisen johdosta. Tämä tarkoitti myös sitä, ettei nuori nainen ollut tavanomaisessa virkapuvussaan, vaan yksinkertaisessa housu- paita yhdistelmässä, mikä mahdollisti mahdollisimman mukavan liikkuvuuden lattioiden puunaamiseen. Tila ei ollut suuri, mutta jokainen lattialauta vaati ainakin kolmeen kertaan läpikotaisen puunauksen, ennen kuin täyttäisi puhtautta tavoittelevan asukkinsa. Lakanat oltiin viety linnan työntekijöille pestäväksi, mikä oli yksi luksus hovin papittarena, mutta jopa tämän pienestä taka-pihasta löytyi rätti jos toinenkin kuivumasta. Ikkunat olivat auki, tuoden raikasta ilmaa sisälle. Ophelia itse rakasti tätä tunnetta; kevättä. Se toi uuden alun tunteen ja siivoaminen lievensi stressiä, puhdisti mieltä ja sielua ja takasi jatkamisen entiseen malliin ammatissa, joka saattoi aika ajoin käydä hankalaksi. Papittaren onneksi tilanne oli kuitenkin rauhoittumassa, ihmiset eivät käyneet enää niin useaan tahtiin mitä ennen ja nuori nainen halusi tulkita sen niin, että ihmiset pysyivät oikealla tiellä ilman hänen apuaankin. Ovi oli pysynyt visusti kuitenkin kiinni koko päivän. Hovin papittaren ei sopinut näyttäytyä niin epäedustavana, vaikka omaa kappeliaan puunasikin näin nöyrän maallisen tapaan. Linnut visersivät etelästä palanneena joka kerta, kun tyttö kävi noutamassa vettä pihaltansa sisälle lisää keittymään, niin tee-vedeksi myöhemmäksi nautiskeluun, kuin pölyjen pyyhkimiseen.
Ja sitähän riittikin! Alttari sisälsi ainakin tusinan eri ristiä ja ikonia yhteensä, Jotka keräsivät pölyä. Suitsukkeetkaan eivät voineet raikastaa ilmaa ikuisuuksiin. Muistolaatat vanhemmista olivat ainoat, jotka saivat jokapäiväisen hyveilyn ja eivät niinkään kerinneet pölyttymään muiden puisten merkki-veistosten tavoin. Papitar Ophelia laski istuma tyynyjä jälleen lattialle tämän kuivuttua sen verran, ettei siihen liukastuisi ja pyyhkäisi pöydän jälleen kerran niin, että siitä saattoi nähdä heijastuksensa. Teekannu lähti viheltämään. Pieni liesi, joka nuoren sinisilmäisen naisen makuukammarista löytyi, oli lämmittänyt niin kappelin kuin teen jälleen tutun kotoisaksi. Oli aika antaa punoittavien sormien levätä ja pitää pienen pieni tauko ja käyttää se aika hyväksi miettimiseen, mitä voisi ympäristössään parantaa.
Siivous… Se antoi tilaa olla ajattelematta kurjia asioita ja keskittyä sen sijaan likaan ja pölyyn. Ophelia tajusi nämä realiteetit, käännellessään teekuppia käsissään, makuukammarissaan yksistään, omassa rauhassa. Ehkä hän ottaisi pari päivää vapaata. Eihän siitä ollut kuin kolme päivää, kun hän oli palanut viereisestä kylästä, perheestä, jonka poika oli menehtynyt keuhkokuumeeseen ja halusivat välttämättä hänen siunaustaan hautajaisissa, hänen myöhästyttyä pelastamaan tämän hengen.
Teen rusehtava pinta heijasti papittaren poissaolevaa katsetta, havahtuen sitten äkilliseen koputukseen ovelta…
”Hetki!” Ophelia huudahti makuukammaristaan ja nousi, jättäen teen jälkeensä ja koikkeloihti kappelin puolelle, suoristaen samalla lahkeitaan edes jotenkin edustavaan kuntoon, enne kuin avaisi ovensa kenellekään. Vaatteet olivat tosiaan osittain kastuneet vedellä läträyksen vuoksi, mikä osoittautui Ophelian osittaiseksi epämukavuudeksi kohdata ketään, mutta kuka tahansa ovella olisi, voisi papitar edes pikaisesti kuulla asian.
Ovi lopulta raotettiin sen verran, ettei hänen ”ruhjoisaa” kokonaisuutta voinut nähdä, mutta auringon paisteen sijaan, häntä ja kappelia varjostikin tumma kokonaisuus… Indikoiden, että visiitti olisi mahdollisesti muuta, kuin pikainen.
”Oh… Sinä. Mi-Mikä sinut tänne tuo?”