LorythasNoin puolitoistaviikkoa oli kuulunut siitä, kun Sininen kuiskaus oli jättänyt Briarin taakseen valtavat hanget kasvattaneet myrskyn jäljiltä. Siitä saakka Lorythas oli ollut jokseenkin poissaoleva. Kyläpäällikkö oli lähinnä viihtynyt vain omissa oloissaan, eikä tuota kamalasti oltu nähty osallistumassa kylän toimintaa, lohikäärmeiden koulutukseen tai mahdollisiin neuvotteluihin uusien liskopetojen etsinnän suhteen. Välillä sarvipäinen oli nähty ulkosalla pyörähtämässä, mutta siihen se sitten olikin jäänyt. Eikä kukaan myöskään ollut liiemmin innostunut yrittämään johtajan puheille, joka oli itseään kokonaisen viikon linnoittanut talonsa seinien sisällä ylhäisessä yksinäisyydessään.
Sentään Lokene oli löytänyt seuraa Briarin uudesta tulokkaasta, Pumpkinista, ja viettänyt nuoremman seurassa mielellään aikaansa ja nukkunutkin serpentti itseensä kiinni liimautuneena ulkosalla yönsä. Totta kai naaras oli välillä haikaillut kartanon ikkunoista Vaernia etsien, yrittäen vanhaan ystäväänsä ottaa telepaattisesti yhteyttä, mutta ei Lorythas ollut vastannut. Ei tämä ollut ensimmäinen kerta kun Hopeinen oli täysin aloillensa hiljentynyt, mutta silti omalla tavallaan Lokene osasi aina olla puoliverisestä huolissaan. Oli siihen sitten suurempaa, varsinaista tarvetta tai ei.
Todellisuudessa, kenenkään sitä ilmeisesti edes aavistamatta, Lorythas oli arkisten askareidensa ohessa valmistellut jo pidemmän tovin lähtöänsä haltioiden kaupunkiin. Mistä syystä? Lähinnä ja varsinaisesti siitä, että kenraali Winder oli unohtanut aseensa niiden haikeiden hyvästien päätteeksi Lorythasin pöydälle. Puolikäärme oli huomannut sen jo silloin. Tuolla olisi ollut mahdollisuus kiikuttaa keihäs takaisin Dariukselle, ennen kuin nuo ehtivät lähteä. Mutta sillä omalla tavallaan, puoliverinen oli oveluuttaan, tai ehkä oikeammin kierouttaan jättänyt asian tekemättä, ja siitä saakka suunnitellut lähtevänsä tapaamaan kenraalia uudemman kerran kaupunkiin saakka. Valeasussa tietenkin!
Lorythas oli kuluttanut päiviä kirjastossaan lukien muistiaan virkistääkseen haltioiden kulttuurista, yrittäen samalla etsiä Winderin suvusta enemmän mainintaa jostain omistamiensa kovakantisten välistä. Lähinnä nimi esiintyi vain noiden kuningattaren, Delia Winderin kohdalla, ja siihen se pieni salapoliisityö sitten aina päättyikin.
Aarteidensa seasta Lorythas taas oli etsinyt itselleen vanhan riimuriipuksen. Puolikäärmeellä ei ollut tarkkaa tietoa siitä, kuuluiko se mahdollisesti ihmisten, haltioiden, vai peräti jopa kääpioiden takomiin, mutta sen avulla hopeaverinen oli kykenevä ottamaan itselleen illuusion. Kuvajaisen itselleen, jonka avulla pääsisi helpommin sisään haltioiden kaupungin porteista. Tarkoin Lorythas oli varjellut tätä salaisuutta, peilien edessä riimua käännellen ja suunnitellen itselleen kelvon ulkoasun, jolla soluttautua puolueellisten joukkoon tuntemattomana henkilönä, jota nuo välttämättä eivät aikaisemmin olleet nähneet.
Puoliverinen oli selvittänyt muutamalle luotettavalle henkilölle lähtevänsä vierailemaan kaupungissa. Edes joku tiesi minne päällikkö oli kadonnut, mikäli tuota ei koskaan takaisin kuuluisi. Lorythas kuitenkin laski varmaksi, että palaisi takaisin Briariin hyvissä ajoin viimeistään iltahämärän myötä, jahka ensin oli saanut haluamansa asiat kaupunkiin toimitetuksi. Muutama kirje pakattiinkin mukaan laukkuun Winderin keihään lisäksi, Puolikäärmeen poistuessa aamupäivästä kylän porteista tavallisella hevosella lohikäärmeen sijasta, polkien kookkaan tamman avulla reittinsä lumen keskeltä aina lähemmäs kookkaita portteja, jotka jo horisontissa siinsivät.
Lähempänä Lorythas kävi viimein turvautumaan riimukoruunsa, vääntäen siihen taottua mekanismia tottuneesti, oikeat merkit yhteen linjaan osuen. Sarvipäisestä Hopeisesta muuttui täysin toisenlainen persoona hevosensa selässä, joka hirnahti kevyesti painolastin keventyessä huomattavasti tuon selässä.
Nyt Lorythas oli enää noin 180 sentin mittainen, ruskeatukkainen, ihmisten mittapuulla noin 30-vuoden ikäinen haltia. Oikea kasvopuolisko mukaili lähes täydellisesti piirteiltään Lorythasin omia, turkoosin silmän kera, kun taas vasemman silmän väri vaihtui kellertäväksi. Tyypillisten silmiensä mukaan Lorythasilla oli viirumaiset pupillit, joita edes illuusio ei kyennyt korvaamaan siistien, tummien kulmien alta. Lisäksi ne mustat rajaukset säilyivät, joka näyttikin tässä kuvajaisessa paremmin siltä, kuin mies olisi vetänyt meikein silmänsä kasvoistaan muuten erottuviksi. Puoliverisen korvistakin muovautui haltioille ominaisemmat, jotka tosin olivat yhä täynnä koruja, joita Vaern oli niihin vuosien varrella ripustanut. Hiukset olivat puhtaanruskeat paksut, lapaluihin saakka ulottuvat hieman pyöreällä leikkauksella takaa, ja edestä ne laskeutuivat kasvoja kehystäen molemmin puolin. Ainoa selvästi erottuva piirre noissa olikin oikealle kasvopuoliskolle laskeutuvissa etuhiuksissa, ja niissä muutamissa vasemmalle kääntyvissä haituvissa, jotka olivatkin väriltään hopeisenharmaat. Tämäkin piirre korosti omalla tavallaan kyläpäällikön oikeaa ulkoasua, mutta toisaalta Lorythas myös halusi, ettei hänestä aivan kaikki jäisi piiloon tietyistä syistä. Myös kaikki arvet jäivät näkyville, parhaiten kai taas se kaulanjuurelle muodostunut värittämään hyväkuntoista, mutta haltiasotilaille tyypillisen vahvansiroa kroppaa.
Päällään haltiamiehellä oli puolestaan tummansininen, näyttävällä pysrykauluksella varustettu, polvimyötäinen takki, jossa oli pitkin pituuttaan kaksirivinen hopeisten nappien rivistö, joka sai yläosan näyttämään kovinkin sotilaalliselta ja arvokkaalta. Jaloissa sitten olikin yksinkertaiset tummat housut ja jalkoja myötäilevät saappaat. Haarniskanosia tuo kokonaisuus ei kattanut, mutta aseikseen Lorythas oli mukaan valinnut kaksi katanaansa, sillä ne tuntuivat paljon käytännöllisemmiltä kuin lohikäärmeiden parissa käytetyt ruoskat. Värisävyiltään kokonaisuus kirjaimellisesti mukaili täydellisesti sitä mitä Lorythas oli nähnyt Sinisen kuiskauksen käyttävän aikaisemmin. Siitäkin syystä, että jonkun tietyn teeman avulla kaupunkiin sisäänpääsy kuulosti helpommalta ja mikäpä sen parempi olisikaan ollut, kuin jo ennestään tuttu Kuiskaus.
Näppärästi Lorythaksen onnistuikin livahtaa sisälle kaupunkiin valeasussaan kenenkään mitään edes arvelematta, toivotellen vain sinipukuisen herran tervetulleeksi takaisin kaupunkiin. Ensitöikseen Lorythas kiidätti mukaan ottamansa kirjeet niitä kaipaaville, varsinaista identiteettiään kuitenkaan paljastamatta kenellekään missään välissä. Tietenkin kirjeiden kerrottiin olevan Briarista tyypilliseen tapaan, mutta sen pidemmittä puheitta puoliverinen pyrki jatkamaan matkaansa rauhalliseen tahtiin huomiota herättämättä pitkin kaupungin teitä, sotilastupien suuntaan etsiytyen.
Ratsunsa Puolikäärme oli jättänyt jonnekin kauemmas, ja jatkanut tyytyväisenä vain jalan asteluaan lumisilla kujilla, saaden sitten lähemmäs tupia suunnatessaan jo enemmän huomiota asunsa puolesta. Totta kai tavalliset rivisotilaat heti arvailivat tutun väriseen univormuun pukeutuneen kuuluvan eliittijoukkoihin, eivätkä sen myötä käyneetkään tuttavuuttaan tekemään paremmin tuohon kulkijaan. Mutta täältähän kenraali Winderin löytäisi? Mistä muualta muka näin arkena, ellei tuo sitten sattunut olemaan kokouksessa, tai tehtävää suorittamassa jossain toisaalla.
Vaern suoristi ryhtinsä, ja epävarmuudesta huolimatta astahti enemmän tai vähemmän tottuneesti tupien aulaan ovesta sisään. Lumisia saappaita potkittiin muutaman kerran kynnystä vasten enimpien lumien varalta, ennen kuin eriparisilmäinen asteli eteisiltä peremmälle tupiin. Tuntemattomien henkilöiden määrä sai valeasuisen Lorythaksen nielaisemaan hermostuneesti, vaikkei se tunnetila sen enempää ulospäin puoliverisestä paistanutkaan, kun hyvinkin tuttavallisesti tuo Adrioniksi itsensä esittelevä brunette yritti päästä nopeasti juttuun muutaman muun sotilaan kanssa. Siitä juttu lähti lentämään, sinipukuisen lähtiessä alati vain enemmän vihjaamaan että oli tullut jotakuta tiettyä tapaamaan tuville, ja myöhemmin tämän kyseisen henkilön nimeksi muotoutuikin kenraali Darius Winder. Siinä vaiheessa jonkinlainen ongelmien mutka vasta oli alkanutkin, Kuiskaukseen kuuluvien vanhempien huomatessa itselleen vieraan naaman puhuvan kenraalistaan. Totta kai eliittirykmentti tunsi toisensa paremmin mitä tavalliset rivisotilaan, ja sen Lorythas oli jättänyt laskuistaan pois!
Sitä pientä erhettä yritettiin kuitenkin paikkailla vetoamalla siihen, että Adrion olisi Windereiden suvusta, ja sen myötä nyt täällä tapaamassa Dariusta kaupungista. Olihan hänellä eliittijoukon mukainen univormu – ehkä mies olikin värväytymässä Kuiskaukseen sukujuurten perusteella - ja Winderin suvulla kulkeneen haukankatseen mukainen toinen viirupupillinen silmä, mutta muuten tummatukasta ei ollutkaan sitten todistamaan taas sanojensa todenperäisyyttä. Niinpä tuota lähdettiinkin kirjaimellisesti raahaamaan Sinisen kuiskauksen tupiin, jossa itse pääpaha mahdollisesti vielä paikanpäällä olisi…
//Aksu. Aksu hei. Tulisitko tänne, jotta voisimme aloittaa taas seuraavan itkukanavia avaavan kokonaisuuden ja tuhota viimeisetkin järkevät aivosolujemme rippeet <: Also jos joku nyt jäi kamalasti miettimään että mitä, niin ottakaa
tämä 8)))//