Kirjoittaja Janni » 23 Touko 2015, 13:11
Haul kohotti toista kulmaansa Sartean sanoille. Nainen puhui kuin hän olisi pieni lapsi, jota täytyi kaitsea ja kuljettaa paikasta toiseen. Miehen ilme muuttui vakavammaksi aina sitä myöten, mitä pidemmälle haltia puheissaan meni. Mitä hän oli tehnyt, jotta oli saanut Sartealta noinkin pistelevät sanat niskaansa? Vaikka nainen kuulosti ja näytti rauhaliselta, kyllä mies näki ettei tuo ollut tyytyväinen häneen.
Hymähdys kuului lopuksi Haulin suusta haltian kääntyessa kannoillaan ja sanoen vielä ettei ollut tänään niin armollinen, että päästäisi miekkaa ulos huoneesta. Ovi sulkeutui naisen perässä. Silun huulille kohosi vino virne. Voi kultaseni, sinuna miettisin kahdesti kuinka kohtelisit minua, Haul ajatteli, kääntyessään miekkaansa päin. Mutta eihän naista voinut moittia, eihän tuo edes tiennyt kaikkea hänestä. Mies päästi naurahduksen ennen kuin palasi usvana miekkaan.
Päivä kului siinä missä muukin, odotellen, vatvoen sitä tulevaa iltaa, jolloin hän saisi ateriansa. Jostain kaukaa kantautui ääniä, puhetta. Illallinen varmaan oli alkanut? Jonkin aikaa Haul joutui odottamaan ennen kuin äänet lähenivät huonetta missä hän lepäsi. Sartea palasi huoneeseensa naureskellen, nuorukaisen letkautukselle. Miekka puolestaan odotti pöydällä, eikä näyttänyt sen erikoisemmalta. Ei Haul tahtonut ateriaansa karkottaa.
Keskustelu kääntyi nopeasti miekkaan. Sartea ovelasti pyysikin miestä opettamaan häntä miekan käytössä. Haul nostettiin pöydältä, sen terä kohti nuorukaista. Se tapahtui hyvin nopeasti, miekkanterä upposi uhrin vatsasta läpi, saaden tuon ennemmän kuin järkyttymään. Haul ei viitsinyt sen enempää piilotella, vaan avasi silmänsä, jotka leijuivat aavemaisesti miekankahvan yläpuolella.
Sartea sai haluamansa puristettua ulos miehestä muutamalla tiukalla sanalla ja sitten nainen teki jotain, joka sai Haulin puolestaan järkyttymään. Tuo vetäisi miekan irti nuoresta miehestä, joka lyyhistyi maahan, vielä elossa. Avemaiset silmät laajenivat ja tuijottivat uhria pitkään, eikä mies kyennyt sanomaan mitään.
Sillä välin Sartea meni hoitamaan seuraavan vaiheen suunnitelmastaan, repien mekkoaan ja vahingoitaen itseään, sekä jättäen jäljet ikkunalaudalle. Haul ei kuitenkaan edes huomioinut naista. "Eih..." Sielu henkäisi hiljaa. "Eih...Ei..." Sartea palasi miehen luo ja katseli kuinka tuo veti viimeiset henkäyksensä ja elämä sammui tuon silmissä. Miekan katse kapeni tätä katsellessaan ja hän olisi tärissyt raivosta jos olisi pystynyt, hän olisi huutanut sillä sekunnilla, mutta Sartea oli häntä nopeampi.
Haul ei tinnyt miksi hän antoi naisen viedä suunnitelman päätökseen, ehkä hän oli liian vihainen puhumaan tai ilmestyäkseen, jotta pilaisi koko jutun? Se kyllä kävi miehen mielessä sekunnin, mutta se taisi olla jo liian myöhäistä.
Tilanteen rauhoittuessa hiljalleen ja Sartean jäätyä yksin, tuo viimein puhui Haulille. Mokoma kyseli, miltä miehen sielu oli maistunut. "Sujuvasti? Sujui kuten pitikin? Miltäkö maistui?!" Haul toisti, samalla kun usva purkautui lähes raivokkaasti ulos miekasta, sielun ilmaantuessa aaveena naisen eteen. "Minä en syönyt sielua, koska hän kuoli omia aikojaan, vajavaisiin elintoimintoihinsa! Minä en ollut se joka lopulta surmasi hänet!" Mies raivosi. "Sinä typerä nainen!"
Ehkä Haul oli turhan ankara Sartealle, hän itse ei ollut selittänyt tarkalleen kuinka surmaaminen toimi, mutta hän ei kyennyt myöntämään omaa virhettään vihaltaan.
//Tämähän sai käänteen :D //