Jatkoa täältä
Orubee, Aaron
Vesi kannatti vanhimman sanat Helmiäisen perään, tämän todetessa olevansa tarpeeksi syvällä ja lähti hitaasti kiertämään ruhjonsa kanssa ympyrää, humisten kurkustaan jälleen aavemaista valaidenlaulua, kutsuen jälleen ympärilleen pienempää merenelävää syömään mitä ikinä olisi saattanut kärventyä irti. Isäukko oli vihainen, todellisen kiihtynyt ja nyt suorastaan kutsui tätä mantereelle... Ei, vuorelle jopa. Orubee kävi lipumaan jälleen samaa reittiään vielä kerran ympäri... Vielä kerran ja sitten, ehkä sitten hän päättäisi saattaa asiat päätökseen, Oraakkelin läsnäolon haihtuessa korkeuksiin, tuoden jonkinlaista haikeaa rauhaa merelle, suuren tuulen ja sumun yhä pysyen voimakkaana näin lähinnä rannallisten riesaksi. Kotikenttä oli varmastikin pakollista vaihtaa, eikä vuorella odottaisi pelkästään haavoittunut vanhin. Myrskyntuojan piti valmistautua tulevaan, käyden kiihdyttämään vauhtiaan vielä kerran mantereen ympäri.
------
Kuivattuja omena lastusia. Oraakkelin viestinviejä oli ostanut näitä pussillisen kuullessaan uudesta tehtävästään. Tai no, viestien vientiä se oli, ohjeineen paikkaan, josta Aaron ei ollut ennen kuullut ja olikin joutunut räpiköimään ties minkä suomaaston lävitse löytääkseen määräpaikkansa. Tuli samalla todettua, ettei Vanhimman lohikäärmeen seuraajat olleet kaikista terveimmän näköistä porukkaa, ainakaan tämä kyseinen ryhmä jossain metsikön ääripäässä... Nämä eivät myöskään olleet niin vain uskoneet haltianhujoppia ilman talismaattia ja viestiä itse näiden "jumalalta" ja näin Aaron oli ensiksi saada jostain terävämmästä silmiensä keskelle. Nämä olivat haittapuolia, jotka kaikkoisivat ajan kanssa, ihmiset... Oliot tulisivat tunnistamaan hänet sitten ensimmäisen vierailun jälkeen. Äkkinäinen sumu ja myrsky ei ollut auttanut paljoa nuorenmiehen tehtävää, palelluttaen tämän suipot korvanpäät ja varpaat, jotka olivat aikaisemmasta räpiköinnistä kastuneet. Harmillista, hän oli juuri hankkinut uudet, mutta niiden käytännöllisyys oli jäänyt tois-sijaiseksi haltialle, joka ei ollut tottunut voimaan ostaa mitään hienoa tai niin ylellistä, pelkän hienon soljen perusteella.
Takaisin pojankloppi ei aikonut räpiköidä, vaan oli hyvin rehvakkaasti siirtynyt riipuksensa avulla kulttilaisten silmien edestä, varmana siitä että häneen tarttuisi jokin outo tauti mikäli jäisi edes hetkeksi pidempään kuin oli tarpeellista.
Jätettyään kulttilaiset aamoilemaan paikalleen hänen äkkinäistä katoamistaan ties minkälaisten rituaali höyryjensä sekaan, ilmestyi tämä siinä samassa vuorille suoraan itse idolin luolaan.
"Oooi, Marduk? Vein viestin sinne perälään, ovatko kaikki seuraajasi yhtä outoja? Olen ihan varma, että yksi niistä on vastikään kaapinut silmänsä... ulos?" Luola näytti tyhjältä... Tai no avoimemmalta. Eikö vanhus ollut kotona? Haltiapoika silmäili ympäristöään epäilevänä, lohikäärme oli niin massiivinen että sitä saattoi erehtyä kiviseksi seinäksi, mutta tällä kertaa vaikutti siltä, ettei paikalla ollut sieluakaan. Vaaleasta hiuspehkosta käytiin noukkimaan märkä lehti jos toinenkin, haltiapojan koikkelehtiessa eteenpäin märkien saappaittensa kanssa. Hän voisi periaatteessa vain mennä takaisin majatalolle, eiköhän Oraakkeli tiennyt mitä hän oli tehnyt, mutta toisaalta taas tämä oli harvinainen tilaisuus tutkia luolaa vähän paremmin ilman valvontaa.
Kovin pitkälle hän ei kuitenkaan lähtisi, eksyisi kuitenkin tai vastaavaa. Tuskin kovin suuriin ongelmiin joutuisi, mutta ei välttämättä välittäisi siitä häpeästä, kun häntä saatettaisiin ulos jostain sokkelosta. Oli kaiken lisäksi ihan liian pimeää, Aaronin ollessa näinkin lähellä luolan suuaukkoa, näki hän juuri ja juuri minne päin koikkelehtia. luonnonvalo heijastikin johonkin kiiltäväpintaiseen, viestinviejän ähkiessä kun hyppelehti selvittämään tätä möhkälettä, riisuen samalla vasemman jalan saapasta pois.
Se oli kuin kiveä, toisaalta vähän niin kuin lasia, purppuraista ja kovaa. Se oli kuin jykevä tolppa tai pylväs, sellaisia mitä torilla myytiin koruina, mutta paljon pienemmässä skaalassa. Kristalleja, yksi niistä makasi pitkänään, toisen nojatessa sen vierellä vasten kivistä seinämää, Aaronin voimatta juuri tuumata asiasta enempää kuin, että nämä olivat sikin sokin jätettyjä aarteita ja nyt se sai toimia hänen istuimenaan siksi aikaa, kun viitsi Vanhinta, ilman lämmintä takkatulta odottaa.
Toinen jalka nostettiin toisen polven päälle, haltiapojan nakatessa jälleen hyvin ansaitun omenalastun suuhunsa, lähtien sitten tahkomaan jääkylmiä varpaitaan käsiensä väliin.