//hyää, emt ehkä pieni K-varoitus, pientä goren poikasta //
Hecate mennä viipotti eteenpäin minkä kintuistaan pääsi - mikä oli yllättävän kovaa tuon kokoiselle ja muotoiselle humanoidille - jääden kuitenkin aina odottamaan loukkaantunutta ystäväänsä. Eihän metsänhenki ymmärtänyt varsinaisesti kuinka pahasti Lelacã oli loukkaantunut, mutta kyllä Hecate tiedosti tuon ottaneen osumaa. Veren haju leijaili alati tuon ympärillä ja elämäneliksiiriä tihkui pitkin mokoman kroppaa. Mutta nyt ei ollut aika jäädä nuolemaan haavoja, kun paikalta piti päästä pois. Ihmiset eivät onneksi seuranneet kaksikkoa, vaikka Lelacãn kokoinen otus olisi ollut varmasti helppo jäljittää. Miehet olivat kuitenkin enemmän huolissaan kenraalistaan, eivätkä katsoneet tarpeelliseksi lähteä kahden otuksen perään nyt, kun erillistä käskyäkään ei käynyt. Isompi oli ottanut sen verran osumaa, että mokoma varmasti kuolisi haavoihinsa! Ja siitä pienemmästä ei kannattanut välittää, mikä piru olikaan.
Järvi jäi taakse, kuten myös viholliset ja taistelu. Matka jatkui yhä syvemmälle metsään, niin kauan kunnes Lelacã päätti romahtaa mättäälle. Siinä vaiheessa myös Hecate pysähtyi, kipittäen nopeasti takasini uutuudentuoreen ystävänsä luokse. Vihdoin metsänhenki ehätti kunnolla katsella Lelacãn haavoja, eikä tuo näemmä ihan pienellä selvinnyt. Se isolla aseella riehunut panssaripelle oli saanut aikaan kiitettävän suurta jälkeä näemmä, leukaluun ollen lähes irti kokonaan. Käärmepeto yrittikin sitä menetettyä ruumiinosaa itse irrottaa, turhaan, pyytäen pian apua pieneltä toverilta. Hecate kallisteli päätään hetken katsellen haavoittunutta, kunnes ne pienet kätöset kävivät nopeasti tarraamaan kiinni leukaluusta, jonka jälkeen Hecate kirjaimellisesti riuhtaisi mokoman irti paikoiltaan yllättävänkin näppärästi.
Leukaluu nostettiin tietenkin innoissaan pään päälle Hecaten hymyillen, sähisten silkasta onnistumisesta, esitellen leukaluuta kuin mitäkin palkintoa. Hengetär olisi halunnut syödä sen. Kaluta lihan irti luusta ja viedä luu talteen jonnekin. Mutta niin ei kuitenkaan tehty, ainakaan vielä. Sitä luuta kuitenkin nuuhkittiin ja nuolaistiin muutamaan otteeseen, ennen kuin laskettiin vierelle mättäälle, Hecaten kääntäessä huomionsa takaisin Lelacãan.
"Hecate... Auttaa--", Hengetär kävi sopertelemaan samalla kun hieroi nyt verisiä käsiään yhteen, aivan kuin olisi suunnitellut suurtakin kujetta.
Kädet kävivät kuitenkin hohkaamaan pientä, vihertävää sävyä, ennen kuin punatukkainen iski pienet kämmenensä Lelacãn ylle. Magia kävi parsimaan haavan umpeen, muokaten kroppaa, siten että se tulisi toimeen ilman puuttuvaa leukaluuta. Suurimmat verenvuodot pysähtyivät ja magian parsimat haavat eivät jättäneet jälkeensä niin rujoa arpea, mitä olisi voinut odottaa tavallisella parantumisella - mikäli tuosta nyt olisi parantunut ilman maagista parannusta.
Se kuitenkin vei selvästi Hecaten voimia. Pieni metsänhenki teki parhaansa, keskitti kaikki ajatuksensa toisen parantamiseen ja yritti hallita voimiaan, jotka tunnetusti eivät kovin luotettavia olleet. Ei Hecate edes tiennyt oliko vahingossa parantamisen ohella kirouksen jos toisenkin Lelacãlle langettanut, toivoa tietenkin sopi, ettei näin olisi käynyt. Parantaminen kuitenkin sattui varmasti, enemmän tai vähemmän, Hecate kun ei osannut parantamisen ohella mitenkään turruttaa "potilasta" tai hoitaa toimenpidettä kivuttomasti. Ei hän ollut edes tietoinen, että niinkin kykeni tekemään. Metsänhenki tiesi vain kykenevänsä parantamaan, mikäli oikein yritti!
Lopulta hengettären voimat kuitenkin loppuivat, sen vihreän, parantavan kajon kadoten käsistä. Selvästi tokkurainen metsänhenki kävi nyt lyssähtämään ahterilleen Lelacãn viereen, pyöritellen päätään ja selvästi koittaen pysyä tajuissaan. Parantaminen ja aikaisempi paon mahdollistanut temppuilu olivat kuluttaneet ehkä turhankin paljon pikkupirulaisen voimia, mutta silti Hecate oli itseensä tyytyväinen. Hän oli pelastanut ystävänsä ja nyt auttanut tuota, parhaansa mukaan. Toivoa sopi, että se Hecaten paras oli tarpeeksi, eikä Lelacã tulisi kuolemaan verenhukkaan...