Kirjoittaja Agna » 31 Heinä 2015, 23:44
Jerrell
Metsä havisi kaksikon ympärillä - tai luultavasti havisi, sillä kuuro ei sitä kuullut, mutta lehdet lepattivat puolelta toiselle ohuissa oksissa korkealla puiden latvustoissa. Osa puista oli pienempiä, vasta taimia, ja ne kurkottelivat korkeuksiin sellaisissa kohdissa metsää, joissa auringonvalosta saattoi nähdä aika-ajoin muutakin, kuin pienen pilkahduksen. Jos jokin oli Cryptissä mahtavaa, niin Quinn ja sen vehreys. Siinä mielessä miehen täytyi antaa tälle väkivaltaiselle mantereelle hieman myöten, sillä hänen oikeassa kodissaan ei ollut tällaisia valtavia metsiä, tai kukaan ei ainakaan uskaltanut liikkua niissä. Quinn-metsä ei tosin ollut lainkaan sen turvallisempi paikka, kun nyt järkevästi alkoi ajatella, mutta seurassa sen mahdolliset uhkat eivät tuntuneet jostain syystä niin pelottavilta. Ehkä Jerrell ajatteli alitajuisesti kätilön turvaavan hänen selustansa, vaikka mies tiesikin olevansa fyysisesti paljon dominoivampi osapuoli, kuin hentoinen nainen. Eikä kuuro olisi sitäpaitsi kuullut, jos nainen olisi kiljahtanut hänen takaansa hyökkäyksen tapahtuvan. Siksi Jerrell vilkuilikin jälleen aika-ajoin taakseen varmistaakseen, että kukaan ei ollut jostain syystä yhtäkkiä siepannut naista, vaikka ajatus tuntuikin sinänsä hassulta. Olihan Jerrell jo juossut tämän samaisen matkan kahdesti saman päivän aikana, eikä hänelle ollut käynyt kummallakaan kerralla kuinkaan. Hätätorvikin hakkasi vasten miehen reittä joka askeleella ja sai hänet muistamaan, että jos ei muuten, niin ainakin hänen ruumiinsa löydettäisiin jos hän ehtisi töräyttää siihen ennen kuin joku sivaltaisi hänen kurkkunsa auki. Ajatus sai miehen askeleet haparoimaan hetkeksi, ennenkuin tahti löytyi uudelleen.
Mies luuli tunnistavansa joitain kohtia tästä hieman umpeen kasvaneesta, katoavien metsäpolkujen rykelmästä, ja päätteli heidän olevan matkansa puolitiessä. Hän saattoi olla väärässä, mutta toistaiseksi hänen suuntavaistonsa oli johdattanut hänet jo kahdesti oikeaan. Varmistuakseen oikeasta suunnasta Jerrell käänsi päätään ikään kuin kysyäkseen, oliko kätilö samaa mieltä suunnasta - hänhän sentään asui täällä. Kurkistettuaan olkansa yli Jerrell ei ensin rekisteröinyt näkemäänsä, vaan juoksi vielä pari askelta ennen kuin kääntyi raivokkaalla vauhdilla ympäri tuijottaen tyhjää metsää takanaan. Kuuro haukkoi henkeään, ja olisi varmasti kuullut sydämensä sykkeen, jos olisi voinut. Pelko korvensi miehen keuhkoja ja poskia kun tämä alkoi kävellä vauhdikkaasti takaisin tulosuuntaansa. Oliko nainen oikeasti siepattu? Nainen, jonka nimeä Jerrell ei edes tiennyt. Miten hän voisi jäljittää tätä, jos joku oli vienyt hänet? Tai tappanut? Jerrell vislasi ja toivoi huuliltaan lähtevän ääntä, muttei voinut olla varma. Mitään ei kuitenkaan näkynyt, ei tulosuunnassa, eikä hänen selkänsä takana menosuunnassa. Mies otti pari hölkkäaskelta ja suomi hädissään katseellaan ympäristöä, kunnes hänen silmänsä osuivat valkeaan ihoon. Voi ei.
Mies pakotti hapottavat jalkansa mahdollisimman nopeaan juoksuun, ja vain hetken kuluttua hän seisoi maahan kaatuneen punapään yllä. Jerrell tiputtautui polvilleen parahduksen saattelemana - se oli sekä helpotusta että huolta, sillä mies epäili aluksi, että joku haltiapartiolainen tai muuten vain ihmisvihainen yksilö oli ampunut naisen. Ulkoisia, radikaaleja haavoja ei kuitenkaan näkynyt, ja mies laski kaksi sormeaan varovasti naisen kaulavaltimolle. Syke tuntui, ja se oli epätasainen. Jerrell puuskahti ja katseli hetken maassa makaavaa ihmiskasaa ymmällään siitä, mikä tälle oli tullut. Sairaskohtaus? Nestehukka? Oliko Jerrell juossut liian lujaa? Vastahan nainen oli huvittunut ilme kasvoillaan juossut hänen kintereillään!
Hellästi ja jostain syystä pahoillaan kuuro käänsi luisevan nuoren naisen syliinsä ja kannatteli tämän päätä. Pää oli osunut ikävästi johonkin, sillä poskessa oli vienosti verestävä ruhje. Neito näytti surulliselta maatessaan siinä raajat hujan hajan multakikkareiden ja mättään kasteen täplittäessä vaatteitaan ja ihoaan. Jerrell taputti varovasti toisen olkapäätä saamatta kuitenkaan vastausta. Mies tunsi päänsä humisevan orastavan pelon vallassa. Heidän olisi pakko jatkaa. Anna anteeksi, en aio sinulle pahaa mutta minun on pakko kantaa sinua, hän ajatteli ujuttaessaan oikean käsivartensa pisamapään niskan taakse tueksi, samalla kun poimi vasemmalla kädellään naisen mekon helmat ja reidet yhteen nippuun. Mies painoi maahan vaipuneen rintaansa vasten, asettui kyykkyasentoon ja ponnisti itsensä ylös. Tyttö tuntui hänen sylissään luisevalta kuin lintu, eikä hän siis onneksi painanut paljoakaan. Siitä huolimatta Jerrellin reisiä poltteli kun hän vihdoin sai itsensä suoristettua, ja sitten hänen oli vielä juostava. Kenties entistä kovemmin. Jos kätilö oli kopauttanut päänsä pahasti, hän voisi tarvita enemmänkin hoitoa, mutta juuri nyt mies halusi vain löytää hänelle vettä. Ehkä naisella olisi sitä talossaan.
Huomatessaan kätilön kotipihan lähestyvän silmissään, Jerrellin suusta pääsi voipunut, huudonsekainen huokaus, joka oli täynnä sellaista tyytyväisyyttä, kuin jos mies olisi juuri voittanut Cryptin ympärijuoksut. Mies ei kuullut kurkustaan kumpuavaa ääntä, mutta tunsi sen aiheuttaman värinän selvästi. Se oli vapauttavaa, mutta kuulosti luultavasti epämääräiseltä. Kuuro haukkoi henkeään ja vilkaisi punahiuksista lapsenpäästäjää sylissään. Yhä tajuton. Jerrell huomasi puristavansa toisen olkapäätä ja reittä edelleen kuin pelkäisi tämän tippuvan matkalle, vaikka olikin jo hidastanut juoksunsa kävelyksi. Hikipisarat tippuivat miehen leuasta naisen vaatteille, mutta hän ei välittänyt. Nainen oli muutenkin likainen maattuaan rähmällään mättäällä. Haparoituaan oven auki ja päästyään sisälle Jerrell valahti polvilleen ensimmäisen eteisestä seuraavan huoneen lattialle. Hän ei ollut uskaltanut pysähtyä samaan huoneeseen, jossa ulko-ovi sijaitsi, sillä muisti nyt ajatuksensa tytön mahdollisesta väkivaltaisesta tuttavuudesta. Huone, johon Jerrell oli pysähtynyt, oli ilmeisesti makuuhuone, sillä siinä oli vaatimaton sänky. Tai sitten tässä huoneessa synnytettiin. Kuuro ei tiennyt, ei välittänyt. Hän laski tajuttoman lattialle ja haukkoi yhä henkeään puoliksi kontillaan. Herrajumala. Minä tein sen. Helvetti. Mies kirosi tapoihinsa kuulumattomasti itsekseen ja tunsi hetken suunnatonta ylpeyttä. Hän kierähti nojaamaan sängyn reunaan ja patja hänen niskansa alla tuntui litteydestään huolimatta pehmeältä. Jerrell sulki silmänsä hetkeksi, mutta raotti ne sitten taas vetääkseen maahan jättämänsä naisen nojaamaan kyljelleen syliinsä, ehkä jottei hän yhtäkkiä katoaisi uudelleen. Ja ehkä hänen alavatsansa olisi toistaiseksi pehmeämpi alusta maata kuin lattia, vaikka se kohoilikin holtittomasti miehen vielä etsiessä hengitystahtiaan. Etsin sinulle kohta juotavaa, odota hetki. Minun on pakko levätä. Kuuro sulki silmänsä ja yritti hengittää nenänsä kautta.
Yhtäkkiä Jerrell säpsähti hereille. Hänen reisiään poltteli. Nainen oli yhä samassa asennossa kuin hänen nukahdettuaan, kai. Oliko hän nukkunut? Jerrell tunsi olonsa tokkuraiseksi ja hieman viluiseksi. Hiki oli haihtunut hänen iholtaan ja jäljellä oli vain nihkeys. Kätilö näytti yhä tajuttomalta, joten Jerrell asetteli hänet uudelleen syliinsä nostaakseen hänet makaamaan sängylle. Käsiä särki, mutta matka oli onneksi hieman lyhyempi kuin metsästä mökkiin. Siitä huolimatta mies puuskahti saadessaan kätilön sängyn päälle, ja hän kokeili tämän otsaa varovasti. Lämmin, muttei kuuma. Jerrell ei oikein tiennyt, miltä sen olisi pitänyt tuntua. Seuraavaksi syke, ja sekin tuntui, tälläkertaa hitaana. Jerrell asettui takaisin lattialle istumaan. Hän katseli huolestuneena huoneen avointa ovea, josta näki talon keskelle. Entä, jos he saisivat seuraa? Mies ei löytänyt voimia ponnistaakseen itseään ylös, jotta olisi voinut etsiä naiselle vettä. Ehkä hän tekisi sen pian.