Kirjoittaja Ikane » 23 Elo 2015, 16:53
Susinainen vain hengitti hetken. Hän oli tottunut karjumaan vihaisesti joillekin ärsyttäville tyypeille, mutta se oli kaikki niin erilaista nyt. Se sattui. Yllätyksekseen Lapis sai tuntea toisen käden päänsä päällä. Kaikessa ristiriitaisuudessaan se tuntui hyvältä, rauhoittavalta. Se ei kuitenkaan kestänyt pitkään, sillä pian mies jo nousi hänen luotaan. Sanat Chloroksen olemassaolosta saivat naisen hymähtämään pienesti, naisen jo rauhoituttua hieman. "Miksi et ymmärrä, että olemassaolosi on nyt kaikki kaikessa minulle?" Nainen mietti mielessään. Sisällään hän uskalsi sanoa niin. Ehkäpä hän ei ollut vielä sisäistänyt sitä mitä Chloros hänelle yritti selittää siitä, että joutuisi kärsimään jos halusi oll miehen kanssa. Mitä sekin nyt ikinä tarkoitti ihmissyöjälle. Aivan yllättäen jostain tupsahti uusi tuoksu ilmaan - toinen Chloroksen veljistä, tuoksun ja Chloroksen reaktion perusteella. Nainen ei nostanut katsettaan maasta, sudenhäntä ei liikahtanutkaan sijoiltaan. Veli alkoi suoltaa hätäisiä sanoja ilmaan. Susinainen kyllä kuunteli, vaikka ei ehkä siltä näyttänytkään, istuessaan kasvot hiusten alle kätkeytyneinä. Toinen jopa pyysi anteeksi saapumistaan - veljet olivat todellakin aivan erilaisia, Lapis totesi itsekseen. Susinainen hätkähti vasta, kun Chloros nosti veljensä puuta vasten. Toiseen veljeen oli tarttunut hento veren ja kolmannen veljen tuoksu. Oliko jotain sattunut? Vihertukkainen lähti menemään, hidastelematta. Kun Chloroksen askelia ei hetkisen kuluttua enää kuulunut ja tämän veli tarjosi naiselle kättään, nosti susinainen katsettaan kämmeneen. Nainen kuunteli toisen sanat, tarttui tuon käteen ja sinitukkaisen avustamana nousi ylös. Nainen nyökkäsi ymmärryksen merkiksi, sillä ei halunnut puhua. Sinitukkaisen sanat onneksi hieman helpottivat, ja Lapis oli siitä kiitollinen. Vatsa oli jo parempi, eli hän pystyi liikkumaan, tosin varoi sitä vielä hetken aikaa varmuuden vuoksi. Kaksikko lähti etenemään sinne, minne Chloros oli aiemmin mennyt. Lapis veti kävellessään paksumman paitansa päälleen, sillä hänellä oli kylmä huolimatta lämpöisestä auringosta joka vielä hetken taivasta valaisi. Veren vahva haju leijui ilmassa, mutta Lapiksen ilme ei liikahtanutkaan ennenkuin näki, kuka keskellä kaikkea makasi. Lapis ei tullut kolmikon lähelle, vaan jäi kunnioittavan välimatkan päähän. Susinaisen ilme oli hiljaisen kauhistunut. Hän ei ymmärtänyt - hehän pystyivät kaikki kolme paranemaan todella nopeasti, joten miksi näin oli käynyt? Naisen toinen käsi kääriytyi vatsan ympärille, toinen nousi suun eteen kauhistuksesta. Hän oli hiljaa, sillä ei tiennyt mitä sanoa.
Rinteiden hiljaisuus tuntui kunnioittavan kolmikon yhdessäoloa. Lapiksesta tuntui kuin hän olisi katsonut tilannetta ikkunan läpi, jostain hyvin hyvin kaukaa. Tajuamatta oikeastaan mitä tapahtui, saapui sinihiuksinen naisen luokse puhuen vaimeahkosti. Maskikasvoisenkin olemuksesta susinainen pystyi aistimaan tuskan, joka ilmassa oli. Hän kertoi miksi punahiuksinen veli, Altan, oli kuollut. Lapis ei tosiaan tiennyt hirveästi ihmissyöjistä, mutta ajatteli jotain samansuuntaista mitä sinihiuksinen selitti. Lapis nyökkäsi hitaasti ymmärtämisen merkkinä, avasi sitten suunsa hiljaisen, tasaisen äänen kera: "Olen pahoillani." Ei hän oikein muuta voinut sanoa. Vaikka nainen ei tuntenut Altania sen paremmin, ei tämän kuoleman tuntunut hyvältä. Samassa Chloros käveli kaksikon ohitse, Lapis vilkaisi varoen toisen kasvoja saamatta kuitenkaan mitään irti niistä. Miten hän voikin olla niin tyyni. Ennenkuin susinainen ehätti edes ajatella seuraamista, ilmaisi toinen veli selvästi ettei se kannattanut. Lapis katsoi hetken tähän, kunnes nyökkäsi. "Olen täällä, jos kaipaatte," hän sanoi hyvin vaimeasti. Nainen katseli, kuinka kolme veljeä katosi pois näkyvistä. Ei Lapis tiennyt, tulisiko Chloros tai hänen veljensä edes takaisin. Nainen kuitenkin totesi ettei jaksanut henkisesti liikkua juuri nyt, ja jäi katselemaan maisemaa. Verta oli jokapuolella, taistelu oli ollut raaka. Kukaan ei ollut selvinnyt siitä. Nainen mietti, mikä järki on taistella, jos kukaan ei jää sen jälkeen seisomaan? Lapis käpertyi kerälle varpujen keskelle, loitolle verialueesta, ja yritti levätä.
Aurinko ehti laskeutua ja ympäristö muuttui hämäräksi, kun nainen avasi seuraavan kerran silmiään. Olo oli levänneempi, mutta ei Lapis vieläkään oikein ymmärtänyt päivän tapahtumia. Ne saivat hänen päänsä pyörälle. Kerällä hän makoili hetken, haistellen ilmaa tarkistaakseen, oliko joku tulossa. Uneliaana se ei ollut kovinkaan helppoa.