Kirjoittaja Crimson » 06 Syys 2015, 17:48
Lorythas, Shyvana, Iriador, Delathos
Lorythas oli koko aamun käyttänyt kirjepinon kanssa kamppaillessaan, vastatakseen mahdollisimman monelle jotka kyläpäällikköä olivat syystä tai toisesta tavoitelleet. Nuoria, kurittomia yksilöitä oli häirinnyt kylän kulmalla ja toisella harmiai aiheuttamassa, siinä missä kylästä aikanaan lähteneet vanhat tutut olivat kuulumisiaan Vaernille kirjoittaneet. Kirjeet pakattiin pieneen olkalaukkuun suoristettuun nippuun, jonka sarvipäinen pujotti sarviensä yli toiselle hartialleen. Tumma, siistin näköinen laukku laskeutui kevyesti toiselle työtakin verhoamalle kyljelle, Lorythaksen astellessa viimein kartanostaan ensimmäisen kerran tämän auringonnousun aikana ulos. Raikas ilma olisi tosin tuntunut paremmalta, ellei se kylän punainen piru olisi heti kylkeen lyöttäytynyt natisemaan ties mistä omaksi ilokseen.
Pumpkin kutakuinkin piti Vaernille seuraansa, kun paikasta toiseen tallusteltiin asioita toimittamassa. Välillä Lorythas juuttui paremminkin kuuntelemaan naaraan turinoita, vastaillen tuolle välistä itsekin jotain täysin turhaa, mutta muuten korvat ohittivat serpentin pahasen joutavanärsyttävät tarinat ja antoivat naaraan roikkua perässä, mikäli tuo niin mieli tehdä.
Tarina piirasvarkaissa olleesta kaksikosta kuitenkin kolahti täysin seinille, Puolikäärmeen seisahtuessa sijoilleen, vain eteenpäin tuijottaakseen tuohon tuttuun hahmoon, joka hieman kauempaa vastaan käveli. Punainen tukka, turhan korea asu ja pelkkä kunnioitusta herättävä aura, joka naista kiersi – se nostatti Hopeakäärmeen niskakarvat pystyyn ja sai pienen paniikin nousemaan pintaan syystäkin. Mitä Lohikäärmeiden äiti teki täällä?!
“Unohdin ja kaadoin piimäkannullisen kaltaisesi tihulaisen niskaan”, sarvipäinen totesi kovin säyseänhiljaisella äänellä Pumpkinille takaisin, painaessaan leukaansa enemmän rintaan kulmiaankin aavistuksen kurtistaessa huolestuneempaan kulmaan. Lorythaksesta tuli silminnähden yllättäen niin kovin nöyränoloinen, että olisi voinut jopa olettaa sinisilmäisen lankeavan alas polvilleen hetkenä minä hyvänsä.
“Vaern, sinua minä etsinkin!”, punapäinen nainen virnisti lähemmäs päästyään lohikäärmeidenkielellä puhuen, säilyttäen hymyilevästä olemuksestaan huolimatta arvokkuutensa.
“Mitä teet täällä…? Maksoin jo velkani teille talvelta, enkä odota itse vanhimpien saapuvan tänne… suotta”, sarvipäinen tokaisi itseään runsaasti lyhyemmälle naiselle. Olihan tuo Pumpkinia pidempi, mutta… se oli jotenkin häiritsevää kohdata Pandemona näin, kun talvella tuo oli ollut varsin… kookkaammanpuoleinen.
“Tulin kyselemään kuulumisia? Katsomaan että nuoremmilla on kaikki hyvin täällä? Ei, minä tulin tuomaan sinulle uutisia kaupungista, Puolikäärme. Uutisia jotka sinäkin olet varmasti kiinnostunut kuulemaan”, Shyvana hymisi rauhallisesti, pysähtyessään viimein lähemmäs kaksikkoa, Pumpkinia sillä tulisella katseellaan silmäten. Tietenkin sen naaraana täytyi pitää nuorempiaan silmällä, vaikka eihän tästä pikkuisesta ollut häntä haastamaan alkuunkaan.
Lorythaksen katse terävöityi, miehen tietämättä pitäisikö hänen olla Shyvanan sanoista… huolestunut?
“Vierailin tänään aikaisemmin ystäviesi luona haltioiden pakeilla, Cúthalionilla vaikutti olevan jälleen huono päivä kun tuo Winderiä oli ehättänyt jälleen sättimään”, naaraskäärme luritteli, katseensakin muualle kääntäessä voidakseen silmäillä paremmin ympärilleen, “Mitä ilmeisimmin syynä oli viime kertainen vierailu tääl---”.
“O-onhan hän kunnossa?! Darius siis…”, sarvikruunuinen säpsähti naaraskäärmeen keskeyttäen, kuitenkin sitä leukaansa taas alemmas painaen ja näyttäen siltä, että katui sellaista käytöstä, “… A-anteeksi”.
“Pieni aamutähtesi on kyllä kunnossa, Vaern hyvä, kuten hänen suloinen kumppaninsa. Otin heidät suojelukseeni - Aranin ei pitäisi heitä enää häiritä tai pidän itse siitä huolen, että kuningas käy vuoteeseensa ennenaikaisesti kaatumaan”.
“Paljastin heille missä vihollisensa majailivat ja lähetin heidät Mor vuorille kapinallisten perään”. Lorythas ei tähän asti ollut kyennyt ymmärtämään miksi Shyvana oli Dariusta ja Iriadoria päättänyt auttaa, mutta Puolikäärme kyllä kykeni aavistamaan, että sen päätöksen takana oli jotain suurempaa, joka heille paljastuisi aikanaan. Mutta kun naaraskäärme kertoi Winderin joukkoineen olevan nyt Mor vuorilla, jätti sydän muutaman lyönnin välistä ja hopeaverisen kasvoille kiri entistäkin huolestuneempi ilme. Kyllä Shyvanakin varmasti oli tietoinen siitä, millaiset välit Kuiskauksella ja Oraakkelilla olivat! Jos Kuiskaus todella vuorilla oli ja siellä Ajankiitäjään törmäisi… ei, he kyllä törmäisivät siihen kolossiin varmasti.
“Archelaus tuskin on jättänyt heidän läsnäoloaan huomiotta…”.
“Missä he ovat?”, Vaern kysyi harvinaisen päättäväisenä ja suoraan. Hän lähtisi sinne itse, hakemaan vaikka yksin Sinisen kuiskauksen pois sieltä.
“Lähempänä sisävuoristoa todennäköisesti, mikäli suunnitelmani on oikein edennyt, eivätkä he henkeään ole menettäneet vielä, Pandemona hymähti, katseensa kuitenkin loistaen suorastaan innosta Lorythaksen suhteen, joka vaikutti viittä vaille valmiilta lähteäkseen arvokkaiden ystäviensä avuksi. Tämä oli testi. Pieni leikki vain, jonka aikana moni kulki yhtäaikaa Shyvanan pitelemistä naruista.
Ei ehtinyt kulua tuskin sekuntiakaan, kun Lorythas vaihtoi muotoaan siihen suurempaan, lohikäärmemäiseen muotoonsa, varoen kenenkään päälle talsimasta. Nelisiipi piiskasi terävästi ilmaa siipiensä alle kerran verrytelläkseen valtavat siipiparinsa kertaalleen, päänsä ollessa kumarassa, silmien tuijottaen haastavasti Taivaanturmelijan polttavaan, nauravaan katseeseen. Tätä Shyvana todennäköisesti oli halunnut, Puolikäärme aisti sen ja tiesi nyt liitävänsä päistikkaa suden suuhun – mutta ei hän voinut jättää Haukansilmää sinne. He olivat ystäviä. Ja ystäviään Vaern oli valmis myös puolustamaan viimeiseen asti.
Sievällä loikalla nelisiipi kohosi niiltä sijoiltaan ylös ilmaan, korkeutta ensin hakien. Lorythas oli ehättänyt opetella lentämistä useampaan kertaan jo Lokenen seurassa, aikaisemmin loukkaantuneen sisarensa kanssa aikaansa viettäessään kaksin. Nyt lentäminen oli niin luonnollista kuin saattoi siivekkäälle serpentille olla, vaikka tietenkin vuorille asti lentäminen olisi itsessään nyt se suurin haaste…
Suunnaksi valittiin koreammalla kohoavat vuoret, valkean liskopedon lähtiessä valtavaa vauhtia liitämään niitä kohden kuin se olisi viimeinen tehtävänsä tässä maailmassa.
“Tämä on testi, Saga Anahita, ja sinä et hiisku siitä kenellekään sanallakaan, etenkään Vaernille”, Shyvana virnisti pienemmälle naaraalle päätään hieman kallistaessaan, “Lähden seuraamaan kuinka te pärjäätte ja osanne hoidatte, tästä tulee kerrassaan jännittävä näytelmä”, punatukkainen naurahti heleästi, ennen kuin virnistäen Pumpkinin edestä vain katosi tuulenvireenä kylän ylle puhaltaen.
“Pumpkin!”, Lokene päästi kirkkaan värisevän karjahduksen lähemmäs liitäessään ja laskeutuessaan pikkuisen ystävänsä vierelle. Sen katse seurasi kauemmas liitelevän veljensä perään, karvakasan tietämättä mikä veljensä oli ajanut nyt tuolla tavoin liikkeelle, ennen kuin sininen silmäpari laskeutui Sagaa katsomaan. Lokene aisti vielä vanhimman naaraskäärmeen läsnäolon, muttei näyttänyt siihen reagoivan mitenkään. Sille tärkeämpää oli nyt Lorythas.
“Lähde mukaani, mennään hänen peräänsä”, valkea naaras kumisi turvallaan puskiessaan Pumpkinia kevyesti kuin kehotukseksi, että nyt oltaisiin lentämässä pitempi matka ja että pikku serpentti sai luvan lähteä vanhemman matkaan. Pumpkin voisi pienenä ja vikkelänä palata tänne takaisin kertomaan jos jotain sattuisi – mutta heidän piti nyt lähteä varmistamaan, ettei Lorythas tekisi mitään tyhmää…
---
Mitä pimeämmäksi käytävät taas kävivät, sitä paremmin Iriador kykeni taas näkemään. Ja mitä paremmin silmät näkivät, sitä helpommin punapäinen osasi lähteä nopeammin hölkäten matkaan takaisin sitä reittiä, joka sortuneeseen luolapahaseen johti. Reittiä ei tarvinnut merkitä erikseen, Iriadorin kyllä luottaen siihen että muisti reittinsä niin takaisin kapinallisten luolaan kuin takaisin taas uloskin.
Luolaan päästyään varmisteltiin että jokainen olisi valmis ja kykenevä seuraamaan Iriadoria ulos luostoja pitkin, ja että kaikki tavarat ja aseetkin mukaan tulisivat, ennen kuin matkaan lähdettiin. Pimeässä punapäinen huomasi olevansa yhä suuremmassa roolissa muita eteenpäin johdattaessaan, joutuen yksittäinkin neuvomaan muita etteivät nuo turvalleen itseään enää kumonneet kaiken tämän lisäksi. Delathos puolestaan turvautui pelkästään tukeutumaan vasten Dariusta, kerätessään yhä voimiaan että jaksaisi täältä omin voimin edes ratsastaa takaisin kaupunkiin, jahka ulos nyt ensin päästäisiin.
Matka ulos oli kuitenkin mutkia ja ahtaita paikkoja täynnä, eloon jääneen ryhmän kuitenkin selviydyttyä lopulta takaisin raikkaaseen ulkoilmaan. Siinä vaiheessa Iriador jälleen oli näkönsä kadottanut kuitenkin sen muistutuksen kera, että mahdollisesti näkisi nyt pimeissä paikoissa… ehkä sitä pitäisi kokeilla jahka kotiin päästäisiin tilkitsemällä itsensä pilkkopimeään huoneeseen! Punapäinen ei todellakaan ollut kiittänyt Taivaanturmelijaa tarpeeksi, jos tämä oli vanhimman viimekertaisesta jäänyt salaperäinen lahja…
Kivien tippuminen rinteestä kuitenkin kiinnitti joukkion huomion, Dariukseen yhä nojailevan kapteeninkin kiinnittäessä huomionsa rinteen alle, ja siitä sitä myöten ylös. Ei kivisellä mäellä näyttänyt mitään olevan – vai oliko sittenkin?
“No mikä sinuun nyt meni…”, kuuraparta hymähti totisena ääneen, ihmeissään toista kulmaansa kohottaessaan Dariuksen vaikuttavan syystä tai toisesta turhankin pelokkaalta tilanteeseen nähden. Del kävikin kohottamaan katseensa Haukansilmän tuijottamaan suuntaan vain nähdäkseen, miten se valtava kivinen seinämä tuntui edessä yllättäen liikkuvan. Kuuraparta alkoi hiljalleen omillakin silmillään erottaa sen kummallisen, käärmemäisen hahmon siitä kiviseltä rinteeltä, joka sai Delinkin vetäisemään kerran terävämmin henkeä sisäänsä – tuoko oli nyt yksi niistä vanhimmista joista legendat kertoivat? Varsin kunnioittava näky, se oli pakko myöntää.
Toisin kuin muut, näyttä Delathos olevan joukosta lähinnä se ainoa joka kylmäpäisyytensä kykeni säilyttämään tuon kolossaalisen olennon naurahdellessa heidän edessään, oranssinapalavan silmäparin seuraillessa kuinka se peto kävi päätänsä nyt kohottamaan ylemmäs. Tiedustellen sitten itse Winderiltä, että mahtoiko tuo muistaa mitä peto oli aikaisemmin vuoristaan Kuiskauksen kenraalille sanonut. Ai oliko Darius ehättänyt jo tuonkin jättipedon suututtamaan? Siinä tapauksessa he taisivat olla pahemman kerran kusessa, sillä pakoreittiä kolossaalisen lohikäärmeen luota ei näyttänyt missään suunnassa olevan ellei luolaan halunnut takaisin perääntyä välttämättä ansaan.
Iriador oli täysin jämähtänyt paikoilleen. Sokea ei kyennyt liikauttamaan raajansakaan Oraakkelin edessä, tuntien olonsa niin kovin väkinäiseksi ja hankalaksi tässä, samoin kuin oli silloin talvella tehnyt. Ja punapäinen tiesi kyllä mitä tästä seuraisi. Hän oli sen kerran jo kokenut näkönsä menettäessään – voi kumpa Iriador olisi osannut arvata kivijätin odottavan heitä täällä…
Mor vuorille saapuneen nelisiipisen ei ollut vaikeaa erottaa Ajankiitäjää rinteiltä, siitä vuorilla kumisevasta äänestä puhumattakaan. Oraakkelin ääntä oli helppo seurata, eikä se valtavan kokoinen pää ja pienempi joukko alapuolella jättänyt arvailun varaan ketkä olivat kyseessä. Kaarrettuaan alemmas Lorythas päästi valtavan bassomaisen kuminan , joka varmasi oli Dariukselle ainakin jo tuttu – se ääni sai alempaa jotkut jo vilkaisemaan ylemmäs, Iriadorinkin hätkähtäessä maasta käsin sitä tutummanpuoleista karjahdusta, joka jostain ylempää rinteitä pitkin vanhimman äänen ylitse kantautui.
“Aiedail”, lempeä, matalalta kuiskaava ääni totesi jostain ilmasta telepaattisesti Dariuksen päähän, ennen kuin nelisiipinen kaarsi jälleen alemmas, Kuiskauksen joukkion taakse lopulta laskeutuen näppärästi ja muutaman askeleen lähemmäs ottaen. Se sinisenä palava katse tuijotti kuitenkin suoraa kohden Oraakkelia haastavasti.
“Olettehan kunnossa?”, Puolikäärmeen kuiskauksia muistuttava ääni tiedusteli Dariuksen joukoilta – siinä vaiheessa Delathoskin tajusi kääntyä puolittain katsomaan mikä taakse oli ilmestynyt, valkea nelisiipinen lohikäärme. Oliko tuo sitten ystävä vai vihollinen, ainakaan se ei heidän kimppuunsa ollut jo käynyt ja oli vointia syystä tai toisesta kysellyt. Tosin se ääni muistutti Delathosta jostain…
“Anna heidän mennä – yhtäkään lohikäärmettä ei ole tänään haltioiden toimesta satutettu, enkä minä ole niitä pyytämään tullut” suutansakaan avaamatta Vaern lausahti Archelaukselle, tietäen kyllä hyvin ettei kivijätti päätänsä hetkauttaisi hänen pyytelyittensä tähden, “Muussa tapauksessa asetun heidän puolelleen ja saatan heidät täältä pois itse”.
//Perjantai oli kakkaperjantai. Ei toiminu netti ei. Älä oo kade meille puhelinropettajille, se on kamalaa puuhaa ja hidasta loppupeleissä 8) En jaksanu ees harkita et oisin yrittäny enempää kun pari romaania sillä taas vääntää. Aamukake on aina kaunis <3 NO EI TÄÄ SEN PAREMPI PITUUDELTAAN OO SIT ETTÄ JOO HUPS. Mun ei pitäis antaa kirjottaa, mutta ota tästä nyt sitten//