//Aksutar teretulemasta! c: En tosiaan tiennyt kiroilevatko Cryptiläiset meidän tuntemilla kristinuskoon pohjaavilla kirosanoilla joten korvasin sen tutulla taudilla. :'D//
Lapis Lazuli
Lapis istui vanhan, kaatuneen kelopuun päällä ja tuijotti otsa kurtussa kettua, joka oli saapunut hänen levähdyspaikalleen ilmestymään. Naisen ilme oli kuin äkäisen karhun takapuoli, kun hänen vihreät silmänsä seurasivat punaturkkista vierasta. Rusakko, jonka Lapis oli aiemmin pyytänyt, kiinnosti sitä selvästi.
"Ihan turha yrittää, kaveri. Hus," susinainen huiskautti kädellään pienieleisesti istuen yhä jalat haarallaan, kädet polvien päällä alaspäin kumartuneena. Kettu säpsähti ääntä mutta jatkoi hiippailua naisen tykö - tai oikeammin, ruuan tykö. Susinainen murahti turhautumisesta ja huokaisi varsin painokkaasti. Kettu katsahti toiseen, ovela mutta tympeän ymmärtämätön ilme kasvoillaan. Mitä sä huidot, ihan kuin se nauraisi.
"Häivy. Pois. Hus hus." Lapis yritti vielä, heiluttaen nyt molempia käsiään keskittymisen jyrkät uurteet kasvoillaan. Naisella oli tavanomaisen huono päivä, ja tuo ketunretale luulee vaivihkaa vievän hänen ruokansa. Kun kettu yllättäen syöksähti kohti rusakkoa, nappasi siitä kiinni ja pinkaisi juoksuun, hyppäsi nainen pystyyn ja karjaisi: "JO NYT ON RUTTO!" Hän huokaisi ja istahti uudelleen alas.
Ei se rusakko häntä haitannut. Ei se kettukaan. Tilanne vaan nostatti ajatuksia päähän.
"Miten voi olla näin vaikea kertoa toiselle mitä ajattelee?" Lapis pohti itsekseen, vakavampaan sävyyn kuin mitä tilanne vaatisi. Nainen huomasi koskettavansa vihreää hiustupsujen kiinnisidottua nippua jota kantoi aina mukanaan. Niin, miten vaikea onkaan kertoa toiselle mitä tuntee. Ja miten vaikeita ne tunteet ovatkaan.
"Olisi helpompaa jos kaikki puhuisi samaa kieltä. Sitä yhtä ja samaa. Eikö niin?" Susinainen osoitti kysymyksensä taka-alalla lounastaville matkakumppaneilleen, hevosille. Sitten Lapis kellahti selälleen kelopuun päältä, jalkansa sojottaen minne sattuu jääden tuijottamaan taivasta.