Kirjoittaja Mori » 17 Marras 2015, 16:35
Valkea möykky oli suojannut itsensa siivillään muulta ulkomaailmalta. Hän yritti nukkua, hän ei palaisi kotiin. Hän... Ajatus katkesi. Aarnikotka avasi silmänsä ja tuijotti sitä pimeyttä. Hän ei palaisi kotiin, jossa odotti lämmin hymy ja lämmin hali, sillä niitö ei ollut enää. Se mihin aarnikotka oli kiintynt oli muuttunut ja... Taas ajatus katkesi. Unin oli vaikeaa pitää ajatuksensa kasassa. Hän tiesi, että Celebrillä oli menneisyys, jota tyttö ei muistanut. Häntä pelotti tytön puolesta. Pelotti tuon jäävän sellaiseksi, jota aarnikotka ei pitänyt omanaan tai siis piti, mutta jokin siinä oli sivuseikka. Vikaan mennyt. Kuin joki, joka virtasi aluksi samaan paikkaan, mutta alkoikin äkisti haaroittua ja lohjeta.
Luolan suulta kuului puuskutusta. "Hahaa.... Laitoit.... Vanhan... Miehen... Juoksemaan... Sinä... Rökäle..." kuului Alriksen ääni, kun haltia huohotti minkä ehti. Un liikautti siipeään pois kasvojensa tieltä ja katsoi isänsä silmiin, jotka kertoivat hyvinkin paljon. "Tiedän kaikki piilopaikkasi. Sinä hakueudut aina luolastoihin, jossa voit ahdata itsesi turvaan." Alris totesi ja astui sisään. Aarnikotka liikahti, mutta Alris nosti kätensä ylös. "Ei, ei. Tiedön, tiedän. Mutta sinun pitää nyt rauhoittua. Uskon, että olet varmasti jäähdyttänyt päätäsi tarpeeksi. Tiedän myös, että saatat joskus olla hyvin itsepäinen." Alris totesi ja tuli taas askeleen edemmäs kumartuen aarnikotkan puoleen. "Vaikket olekaan oikea poikani, tiedät varmasti, että välitän sinusta ja haluan sinulle kaikkea hyvää. En halua nähdä kun kärsit. Eilinen oli jo tarpeeksi." Haltia jatkoi. "Ymmärrän... Tai siis en ymmärrä.... Mutta haluan, että sovitte asiat. On varmasti syynsä, mutta minusta sinä aiheutit tämän riidan teidän välillänne. Onhan Celebri kummallinen, mutta jokainen omaa toisen osan, jota ei välttämättä halua näyttää?" Alris luetteli, kun katseli albinoa.
Unliikahti uudestaan ja katsoi sitten loppujen lopuksi miestä ja tuuppasi tuota nokallaa, johon haltia vastasi silittelyllä. "Et sinä koskaan täysin kaksijalkainen ole ollutkaan. Olet yksinkertainen poikani. Hyvon yksinkertainen, mutta oppiessasi meidän tavoilleni, tiedön että menet joskus hieman sekaisin omista tunteistasi." Alris lohdutti, joka sai vastuaksen sillä, että un nosti tuon nokallaan ylös. Haltia huudahti jotakin siihen, mutta sai huomata istuvansa aarnikotkan selässä.
Tutulle pihalle laskeuduttiin ja Un vaihtoi muotoaan. Hän katsoi katuvaisen näköisenä maahan. Hänen kasvoillaan paistoivat ilmeet, jotka olivat vaihtelevia ja epämääräisiä. Minkälaista hänen pitäiai tehdä, kun hän nökisi Celebrin. Vai tuntisiko hän laisinkaan tyttöä. Hän oli myös alkanut menettää uskoaan sille, että oliko hänestä olleenkaan suhteeseen. Olisiko hänestä ollenkaan mihinkään, pitäisikö hänen loppujen lopuksi vain pidäyttäytyä eläimenä, niin kuin hänen kuuluisi.
Ulko-ovi avautui, kun miehet astuivat sisään. "Celebri! Olemme kotona!" Alris huudahti poikansa puolesta ja viittoi poikaansa menemään saman tien tytön puheille. Un käveli verkkaisesti, lähes pakotti itsensä kävelemään eteenpäin. Hän pysähtyi ovelle sanomatta sanaakaan hän myös avasi oven. Hän katsoi taas sitä tyttöä, jonka hän oli nähnyt orjakauppiaiden vankkureissa. Sen tytön, johon oli kiintynyt ja sen tutön josta välitti ja piti. Kuitenkin tuossa niin pidetyssä tytössä oli ripaus jotakin, joka haiskahti menneisyydelle. Murheille ja taijoille. Asioille, joita Un ei tiennyt. Asiaoille joita hän pelkäsi. Tytön menneisyyttä. Hän pelkäsi Celebrin lähtevän. Hän pelkäsi itsensä puolesta. Oliko hän tarpeeksi hyvä, antoiko hän kaikkensa tämän parisuhteen kanssa. Osasiko hän ylipäätään tehdä mitään muuta kuin itkettää tyttöä.
"Ce-" Un avasi suunsa, mutta tukki suunsa. Hän piti sen kiinni, hänellä ei ollut sanottavaa. Hänellä ei olkut mitään mitä hän voisi sanoa ääneen. Kuitenkin Un pudisti päätään ja avasi uudestaan päästäen kaiken sen ulos. Pelot, vihan, surun, ilon, sen kaiken. "Olen pahoillani! En tiedä mitä voin tehdä hyväksesi, jotta tuntisit olosi hyväksi! En tiedä miten minun pitäisi kohdella sinua! En tiedä miten vältän itkemistäsi. Halusin vain tehdä sinut onnelliseksi! Saada sinut hymyilemään! Halusin yllättää ja haalia sinua! Haluan koskettaa sinua! Mutta.... Koska olen vain eläin, joka ei osaa hallita vaistojaan taikka tunteitaan se on kai mahdotonta. Jos tunnet... Jos tunnet, ettet pidä täällä olemisesta... Ettet pidä minusta... O-olet... V-vapaa l-lähtemään." Un sanoi ja hänen silmistään alkoi tirskua kyyneleitä, kun hän kertoi asiansa.
"Minä olen ollut maailman onnellisin, sitten sinun ansiostasi! En ole ollut yksin... En... Mutta en selkeästikään osaa olla hyvä sinulle, en osaa... Yritän, mutta se ei riitä... Minä aiheutan vain tuskaa sinulle... Enkä halua sinun kärsivän! OLEN PAHOILLANI!" Un ulisi kuin pieni lapsi ja pyyhki märiksi menneistä poskiaan. Hän ei halunnut leikkiä miestä, joka turvasi tytön. Hän kaipasi turvaa, hän kaipasi itse turvaa ja sellaisen paikan, jossa hän saattoi olla onnellinen yhdessä jonkun kanssa. Hän halusi pitää toisen iloisena.
//Huhu :D Tulipas tekstiä XD