Seesteinen aamu ja raivoisaa selviytymistä || Mori

Mättäitä, puskia, kiviä, havu- ja lehtipuita, kukkuloita. Mitä ikinä metsä pitääkään sisällään. Metsän reunat ovat tasaista, usein lehtimetsää, mutta mitä syvemmälle metsään vaeltaa, sitä hankalammaksi ja aaltoilevammaksi maasto muuttuu. Metsää on silmänkantamattomiin, aina Cryptin etelärannikolta pohjoiseen, Kleth vuorille ja niistä eteenpäinkin.
Metsästä löytyy vaikka mitä enemmän ja vähemmän mukavaa. Pohjoisemmasta metsästä löytää melko usein raunioituneita kivirakennuksia, jäänteitä kylistä. Metsästä löytyy kuitenkin myös toimivia, pieniä kyliä, joista suurin osa on ihmisten hallinnassa. Osa kylistä on täysin ihmisten asuttamia, osa taas koostuu suurimmaksi osaksi taruolennoista. Haltioilla ei ole yksittäisiä kyliä pitkin metsää, vaan heillä on yksi, suuri kylä piilossa metsässä.
Käräjäkivet ovat yksi tunnetuimmista muinaispaikoista metsässä. Käräjäkivet ovat suurehko rinki isoja, istumakelpoisia kiviä, joiden keskellä on yksi isompi, pöytää muistuttava järkäle.

Viimeisimmän tannersodan jälkeen haltiat ovat ottaneet metsää haltuunsa. Yksin liikkuvien ihmisten on parasta varoa haltioiden partioivia joukkoja. Myös ihmisten karavaanien, jotka käyttävät metsäteitä, pitää varoa haltioita. Haltiat eivät kuitenkaan ole ainoa uhka metsäteillä ja poluilla. Satunnaiset maantierosvot vaanivat pahaa-aavistamattomia uhrejaan vakiopaikoissaan.
Metsäteitä on rutkasti. Suurin osa niistä on tarpeeksi leveitä ja hyväkuntoisia vankkureille, jotka saattavat matkata kylien välillä, jopa kaupunkiin. Teitä menee aina eteläisimmästä päästä pohjoiseen. Metsätiet ovat kauppiaiden suosima reitti maantierosvoista huolimatta, sillä arojen tiet ovat alttiita lentävien olentojen, kuten lohikäärmeiden hyökkäyksille.

Valvoja: Crimson

Seesteinen aamu ja raivoisaa selviytymistä || Mori

ViestiKirjoittaja Enkidu » 07 Joulu 2015, 20:55

((Noniin, Moria odotellen. Aloitin tilanteen aika kesken toiminnan, vähän sillä oletuksella että Edwardilla on mietityn suunnitelman mukaan omia, kovin samanlaisia ongelmiaan eri suunnalla - ja törmäyskurssilla.))

Talveen pitkittynyt, kituuttava syksy kohtasi taas kerran yhden uuden aamun muiden joukossa. Siellä täällä puota vasten lojuvat ja satunnaisia mättäitä peittävät nuoskakasat eivät hyvällä tahdollakaan tehneet talvesta vielä kunnolla talvista, mutta tänä aamuna oli ilmassa sentään pieniä merkkejä siitä, että suunta oli parempi; aamuhämärää peitti melkoisen sankka sumu merkkinä kylmästä päivästä. Se kietoi kaiken valkeaan vaippaansa, yritti parhaansa mukaan näyttää lumelle esimerkkiä ja teki kaikesta kovin kaukaisen ja aavemaisen näköistä. Paksu sumu tuntui vaimentavan ääniäkin, tehden kaikesta kovin hiljaista. Eläinten ja aamuseltaan heräilevän metsän äänet olivat kovin hiljaisia, ja hetken verran vaatimatonta polkua pitkin kulkiessaan olisi voinut ajatella olevansa aivan irrallaan koko maailmasta kuten ne haamut, joita metsän synkimmissä sopukoissa huhuttiin näkyvän. Hetken, vaan eipä hirvittävän pitkään.
Niin rauhallinen kuin tuo näkymä tänä aamuna olikin, tuntui jokin kuitenkin järkyttävän sitä. Kauempaa, sopivan etäisyyden päästä, sen saattoi enemmänkin aistia kuin todella kuulla, mutta joka tapauksessa metsä oli tänä aamuna pintansa alla myös petollisen rauhaton. Se oli taustasävyä, joka kuitenkin itsepintaisesti rikkoi muuten niin seesteistä aamua. Äkkiä sumun läpi sinkosi valkoinen viuhahdus, jonka tarkkasilmäinen olisi kukaties voinut todeta tähän hätään hyödyttömän talviturkkiseksi rusakoksi. Huononäköisempikin olisi voinut todeta saman viimeistään, kun se pysähtyi pieneksi järkyttyneeksi hetkeksi paikoilleen, sillä suurisilmäisellä ja kauhistuneella tavalla jolla pitkäkorvat niin usein tuppasivat pysähtymään. Eläin vilkaisi taakseen, kuin peläten mikä sitä seurasi, ennen kuin sitten tömäytti hätäisesti maata vasten ja sinkosi taas jonnekin. Hetken kuluttua jokin seurasi sitä paljon vähemmän sulavasti ja huomattavasti äänekkäämmin - joskaan ei yhtään sen vähemmän hätäisesti.

Kiireesti ja kovaäänisesti sumun läpi rynni tietä pitkin esiin vantteravartinen, nuori naisentapainen. Hän kantoi kädessään keihästä ja päällään soturin varusteita, mutta juuri nyt tämä soturi ei selvästikään ollut hyökkäyskannalla. Päähän kiskaistu, kolhiintunut kypärä oli kenossa kuin mikäkin, eikä sitä kiireeltä oltu edes ehditty kiskaista suoraan. Sen alta pälyilevät silmät haravoivat ympäristöä sieltä täältä, valppaudella jota vain oikea vaara saattoi tuoda. Ainoa kunnolla päällä oleva taisteluvaruste taisi olla naista peittävä paksu, topattu suojatakki, sekin hyvässä kuosissa eittämättä vain koska oli ollut sitä jo hädän hetkelläkin. Siltikin, ei hän kuitenkaan holtittomasti juoksennellut; kädet eivät pidelleet keihästä vain kannossa, vaan niiden asento oli omiaan kiskaisemaan aseen nopeasti myös asemiin, valmiiksi jotakin uutta uhkaa varten. Ja mikäli mokoma nyt ei olisi vielä riittänyt kertomaan soturin hätäisestä tilanteesta, kieli siitä mahdollisesti paremmin (ja ainakin kirjaimellisemmin) se tasainen litania, jota hän matalasti puuskutti mennessään, liian hätäisenä olemaan hiljaa mutta uskaltamatta kuitenkaan huutaa kunnolla ääneenkään: "Reekeleen terpele, reekeleen terpele, reekeleen terpele..."
Sadatteleva, hätäinen soturintapainen harppoi muutaman pitkän askeleen ennen kuin pysähtyi äkkiä, vähällä luiskahtaa nurin loskassa ja märässä maassa. Hän ei edes piitannut siitä kiepsahtaessaan nopeasti ympäri - hieman samaan tapaan kuin rusakko vain hetkeä aikaisemmin melkein tarkalleen samassa paikassa. Mutta siinä missä eläin oli vilkaissut vain nopeasti taakseen varmistaakseen olevansa vielä edellä ja elossa, teki hän sen muista syistä - ainakin osittain. Kädessä törröttävä keihäs laskettiin nopeasti valmiiksi, niin että terävä, lehdenmuotoinen kärki osoitti kohti sumua ja siellä vaanivia uhkia. Kärkeä likasi edelleen tuore veri, jota kiireessä ja hätäisyydessä ei oltu ehditty pyyhkiä poiskaan. Aseen omistajalla oli tärkempääkin ajateltavaa.

Hetken, lyhyen mutta samaan aikaan kovin pitkän hetken, nainen piti katseensa rikkomattoman tiukasti tulosuunnassaan. Hän puuskutti äkillisen rasituksen vuoksi, mutta silmät olivat tarkat ja lujat. Se ei ollut hätäisen pakenijan kauhistunut, eläimellinen tuijotus, vaan harkitsevan ja ainakin jossain määrin tilanteen tasalla olevan soturin terävä katse. Verinen keihäänkärki värähteli raskaan hengityksen tahdissa. Vasta monen pitkän, syvän hengenvedon jälkeen soturi tohti lopulta kohottaa aseensa taas pystyyn, ilmeisen varmistuneena siitä että oli onnistunut välttämään välittömän uhan ja tekemään ainakin hieman etäisyyttä takaa-ajajiinsa. Hän värähti, kuin epävarmana siitä oliko todella kuullut jonkin äänen usvasta vai kuvitteliko vain hurmeisessa tilassaan. Sillä ei ollut lopulta väliäkään, sillä joka tapauksessa se lietsoi hänet taas liikkeelle.
Niine hyvineen, katsomatta enää taakseen, nainen pyörähti taas ympäri, harpaten nopeasti eteenpäin. Huonosti ja kiireellä vyötetty miekka hänen kupeellaan läsähti reittä vasten joka askeleella, ja pian se tahditti taas varsin rytmikkäästi uudelleen alkanutta kirouksien tulvaa. Hänellä oli kukaties nyt hieman etumatkaa, mutta siitä ei vielä ollut helpotuksen tai rentoutumisen aiheeksi. Näissä metsissä ja näinä aikoina rosvot olivat armottomia, eikä pieni etumatka varmastikaan näitä vielä todella karistaisi. Sumu vei näkyvyyden pahasti, saaden jokaisen puuntauksen ja puskan näyttämään liiankin hyvältä vaanimispaikalta. Siksi nuori soturi eittämättä jatkoikin pakoaan polkua pitkin; ainakin hän tiesi varmaksi ettei ollut hätäisesti ryntäillessään äkkiä kääntynyt ympäri ja pakenemassa juuri sinne mitä parhaansa mukaan vältteli.

"Reekeleen terpele", puuskahti Esra vielä kertaalleen kiiruhtaessaan pakoon. Puusta närkästyneesti säksättävä, rikottua rauhaansa ylevästi puunlatvan turvasta tarkkaileva orava tuntui olevan samaa mieltä. Pienellä eläimellä olikin tähän hätään eittämättä helpompaa, kuin kenelläkään metsärosvojen vaanimaksi joutuneella matkalaisella juuri nyt...
Enkidu
 

Re: Seesteinen aamu ja raivoisaa selviytymistä || Mori

ViestiKirjoittaja Mori » 07 Joulu 2015, 22:55

//Täältä tultiin! Hienoa! Päästän suoraan toimintaan. Törmäyskursilla nähdään!

Edward

Kevyt lumi loiskahti kevyesti ja äänettömästi laskeutuvan saappaan alta. Se hiveli ilmaa väreillen ja kimmellen aamun hämäräisessä valossa. Toisaalta ei sitä voinut sanoa lumeksi, ehkä enemmän loskaksi, jos tarkkoja oltiin. Ilmassa taas oli sumua ja kireyttä yön viileydestä, mutta silti se viesti vielä leutoudesta, jota talvi ei ole onnistunut syrjäyttämään.
Harmioniassa ja rytmikkäässä hölkän tapaisessa juoksussa, lihakset tekivät vuoron perään työtä. Hartiat ja kädet takaisivat juoksu asennolle hyvän rytmin, jolla kulkija saattoi juosta. Toisessa kädessä kuitenkin oli tasapainoa hieman epävakauttava musta miekka. Se heilui siinä mukana kuin mikäkin heiluri, mutta miekan ote ei ollut löysä. Se oli napakka ja pian miekka viuhahti ilmassa nopeaan, kun mies kääntyi ja leikkasi ilman halki suhahtaneen nuolen katki.
Askeleet muuttivat rytmiään, ne olivat edelleen äänettömät ja pehmeät, mutta rytmi kiihtyi ja muuttui nopeaksi juoksuksi. Halu taistella oli kovin pieni, juoksevan miehen mielestä, joten välimatkaa oli saatava enemmän.

Sumu haittasi näkökenttää ja metsä oli vaarallisen hiljainen, joskus aina silloin tällöin takaa kuului rusahduksia, kaikuvia ääniä sekä lintujen pelästyneitä huutoja. Edward oli rauhallinen, vaikka takana tulikin rosvoja, jotka olivat yllättäen hyökänneet. Ketään satuttamatta, hän oli lähtenyt muutamalla potkulla ja nyrkin heilautuksella pakoon. Hän ei kokenut miekansa kohottamista näitä rosvoja kohtaan tarpeellisena.
Eikä mies aikonut myöskään ottaa suden muotoa itselleen suoraan rosvojen silmien alla. Se olisi ollut virhe ja hän saisi sen jälkeen joukon takaa-ajajia, kuin mikäkin kettu. Eikä ajatus kettujahdista houkutellut sen psremmin. Hän oli oli jo kerran kokenut jahdin ja se olisi voinut päättyä jahtaajan kuolemaan, ellei hän -niin lempeä- olisi auttanut jahtaajaansa hädässä.
Sillä kuolema ei ollut mukaga asia kennellekään, kukaan ei halua kuolla sellaisella tavalla. Ainakin Ed uskoi niin. Asian miettiminen jätettiin kuitenkin sikseen, kun mies tunsi jonkin läsnäolon lähestyvän. Hän näki jo kaukaa sumun seassa tumman hahmon. Ei se tarkka ollut, olivat suden aistitkin rajalliset. Mies nosti miekkansa valmiina puolustautumaan, jos kyseessä olisi saartotekniikka. Toisaalta oli hyvin mahdollista, että tulija oli jyös joku yksittäinen rohkeampi rosvo, joka halusi näyttää muille olevansa hyvä ja arvokelpoinen. "Tch!" Edward päästi suustaan.
Mori
 

Re: Seesteinen aamu ja raivoisaa selviytymistä || Mori

ViestiKirjoittaja Enkidu » 08 Joulu 2015, 01:39

Esra ei tähän hätään ehtinyt juuri miettiä tilannetta sen paremmin. Vielä aivan liian vähän aikaa sitten hän oli ollut autuaasti unessa, tietämätön siitä mitä tällä surkealla päivällä oli tarjolla hänen varalleen. Ja sitten, kun oli hädin tuskin ehtinyt edes herätä, tuntui koko reekeleen metsä olevan jo väärällään ties mitä rosvoja. Juuri nyt yötä vasten metsään lähteminen tuntui vähintäänkin typerältä ajatukselta, mutta jälkiviisaus harvemmin lämmitti ketään. Tässä sitä nyt sitten oltiin, rynnimässä ties minne täydessä reekeleen umpisumussa, perässä ties miten monta rosvoa. Varusteet olivat karanneet jo huutaen ties minne, tai ainakin niitä kantanut kuormajuhta oli, eikä hän ehtinyt tähän hätään edes miettiä sellaisia.
"Reekeleen terpele", soturinainen sihahti jälleen kertaalleen. Hän oli saanut hieman kaulaa rosvoihin ja survaissut ehkä yhtä keihäällä kylkeen, mutta hänellä ei ollut pienintäkään uskoa, että nämä olisivat oikeasti luopuneet niin vähällä takaa-ajosta. Tähän aikaan vuodesta näitä ajoi epätoivo ja tarmo. Ja niinpä hän saattoi vain ryntäillä eteenpäin, heittäen ympärilleen villejä vilkaisuja, joka hetki valmiina ja jännittyneenä kohtaamaan jonkin sumusta hyökkäävän vihollisen. Vielä sellaisia ei ollut tullut, mutta se ei häntä juuri lohduttanut. Rosvot eivät kukaties omistaneet näitä metsiä, mutta siitä huolimatta harva tunsi näitä tienoita sen paremmin. Ties vaikka olisivat olleet tarkoituksella ajamassa häntä johonkin ryteikköön tai sopivaan väijytyspaikkaan. Ainoa mahdollisuus oli jatkaa juoksemista ja odottaa sopivaa kohtaa jossa keräillä itseään ja ajatuksiaan ja yrittää saada aikaan kunnollista vastavetoa. Siihen asti kaikki olikin yhtä sekaista huitomista ja räpiköintiä.
"Reekele!" Esra tuli puuskahtaneeksi aavistuksen kovempaa ties minkä liukkaan loskaläjän uhatessa viedä jalat alta. Hän joutui pamauttamaan keihäänperänsä maata vasten. Monta aivan liian pitkää silmänräpäystä meni hukkaan liikkeelle pyristelemisen kanssa.

Sohjossa kompurointi jatkui määrittelemättömän, loputtomalta tuntuvan aikansa, kunnes sitten lopulta Esran silmiin osui jotakin, mitä hän sekä pelkäsi että odotti. Puiden joukossa, keskellä sankkaa sumua, häämötti liikkuva hahmo, joka ei varmasti ollut ainakaan mikään oudonmallinen puska. Jos ei mitään muuta, pystyi soturi erottamaan tämän silhuetissa kädessä puristetun miekan linjat jo kaukaa, vaikka ei pystynytkään vielä sanomaan tästä itsestään mitään. Juuri nyt se riitti oikein hyvin. Joko yksi rosvoista oli jollakin tapaa päässyt jo edelle, tai sitten nämä tosiaankin ajoivat häntä jonkinlaiseen väijytykseen. Joka tapauksessa edessä oli mies, joka saattaisi hyvinkin huutaa hälyytystä tai iskeä selustaan jos tämän yrittäisi kiertää. Niin vähän kuin hän mitään tästä olikaan halunnut, ei Esra juuri nyt ehtinyt miettiä vaihtoehtojakaan.
Ärähtäen soturi harppasi eteenpäin, niin että pystyi erottamaan paksun sumun läpi vihollisensa hahmon hieman tarkemmin. Hänen oli pakko hidastaa samalla kun vaihtoi otetta keihäästään. Liukas noska ja nuoska pakottivat hänet loppujen lopuksi jopa pysähtymään hyvää asentoa varten, mutta hän luotti siihen, ettei rosvo erottaisi kunnolla hänen liikkeitään sumun seasta... tai hänen keihästään. Nopealla liikkeellä hän kiskaisi aseen taakse, ja paiskasi sen sitten ärähtäen, niin että ponnistus repi hartiaa ja kyynärpäätä, kohti vieläkin epäselkeää hahmoa. Välimatkaa ei lopulta ollut hirvittävän paljoa, mutta totta puhuen hänen heittokätensä ei tosiaankaan ollut mikään loistava. Siltikin hän elätteli toiveita, että heitto saattaisi lopettaa taistelun heti alkuunsa, tai ainakin harhauttaa rosvoa tarpeeksi paljon antaakseen hänelle tilaisuuden iskeä ensin. Sen hän tosiaankin aikoi tehdä.

Esra ei jäänyt katsomaan mihin hänen keihäänsä tarkalleen osui. Hän päästi kitusistaan ärjähdyksen, sellaisen jonka toivoi pelottavan edessä häämöttävää rosvoa parhaansa mukaan, ennen kuin kiskaisi rivakasti vyöllään roikkuvan miekan huotrastaan. Kolhiintunut, jämäkkä terä toi rohkaisevaa painoa käteen, ja sen turvin hän harppoi kohti vihollistaan. Jos keihäs ei onnistuisi puhkomaan tai ainakin sekoittamaan tätä, saisi rosvo auttamatta ensimmäisen iskun. Sille ei voinut mitään, tämä olisi pakko saada pudotettua nopeasti, ennen kuin muita tunkisi päälle...
Enkidu
 

Re: Seesteinen aamu ja raivoisaa selviytymistä || Mori

ViestiKirjoittaja Mori » 08 Joulu 2015, 10:59

Edward oli juossut jo jonkin aikaa sitä tummaa hahmoa kohti, jonka ääriviivat olivat tiheästä sumusta huolimatta terävöityneet. Kuului ärähdys, se kuului edestä, ehkä tulevan rosvon suusta tai jostain muualta. Oliko rosjova siis enemmän? Ei hänellä ollut aikaa tai halua sellaiseen. Mies huokaisi ja puro hieman hammasta, kerta hänen oli pakko taistella.
Yllätys tuli pian, suoraan edestä päin. Suuri keihäs, se leikkasi ilmaa kuin sulaa voita ja se janosi verta. Miekka nostiettiin nopeasti ylös ja tumma terä sivalsi nopeasti ilmaa, jolloin keihäs, joka oli tulossa häntä kohti päästi äänen, joka muistutti kolahdusta. Keihäs itse vain lensi kauemmaksi kykenemättä osumaan kohteeseensa. Samaan aikaan kuului toinen ärähdys, ellei se jo kolmas ollut ei Edward niitä laskenut. Ääni yritti pelotella vastaan tulijan, kuin pienen jänösen, joka luikkisi pakoon liiankin nopeasti. Mies kuitenkin vain nosti päätään ja katsoi kulmiensa alta äänen lähdettä, sitä tummaa hahmoa.
Hahmo liikkui eteenpäin, selkeästi aikomuksena ottaa yhteen. Ed itse antoi jalkansa tukevasti lipua mitkin maata. Hän piteli miekkaa yhdellä kädellä ja odotti niin kauan, kunnes tiheän sumun läpi syöksyi hahmo.

Ed otti ensimmäisen iskun miekkaansa. Kuului kalahdus, joka kaikui pitkin hiljaista metsää. Hän ei ollut puhua puuskatahnut tai ääntään ilmoille antanut, mutta nyt hän vain hieman henkäisi. Sumua oli edelleen sen verran, ettei nenänpäätä lähemmäksi erottanut, mutta kyllä mies ymmärsi voimasta ja siluetista, että vastassa oli nainen. Eikä mikä tahansa nainen, vaan varustautnut sellainen.
Musta terä sivalsi ilmaa yrittäen iroittaa miekka naisen kädestä. Ed ei tähdännyt lihaksiin tai lihaan laisinkaan. Hän ei ollut niitä miehiä, jotka satuttivat vihollista, jos ei ollut pakko. Kyse vain oli siitä, että piti saada aikaa itselleen, luikkia jonnekin piiloon ja muuttua sudeksi. Niin hän tekisi, jos vain tästä tilanteesta ensin pääsisi pois.
Ei näyttänyt edes siltä, että naisen seurana olisi lisä joukkoja, joten miehen tilanne oli helppo. Terä puhui taas puolestaan. Sen musta kiiltävä terä puhui omaa kieltään, kun sen kyljessä puhuivat myös riimut omaa kieltään. Terä iskeytyi vasten toista miekkaa, uudelleen ja uudelleen.
Mori
 

Re: Seesteinen aamu ja raivoisaa selviytymistä || Mori

ViestiKirjoittaja Enkidu » 08 Joulu 2015, 13:01

Esra ei ehtinyt juurikaan miettiä tai arvioida vastustajansa reaktiota heitettyyn keihääseen. Selvää oli vain, ettei se ainakaan ollut pistänyt tätä hiljaiseksi - tai toimintakyvyttömäksi, hiljainen tapaus tuntui olevan muutenkin. Kilpeä tällä ei näkynyt olevan, mutta jollakin ilveellä raskas keihäs oli silti kääntynyt sivuun. Se olisi antanut soturille huolehtimisen aihetta, jos hän vain olisi ehtinyt miettiä moisia, mutta siihenkään ei ollut aikaa. Ensimmäinen hyökkäys oli epäonnistunut, ja hänen olisi painettava kahta kamalammin päälle selvitäkseen tilanteesta.
Päästessään iskuetäisyydelle Esra osasi jo ennakoida joutuvansa lyödyksi; vastustaja oli pysynyt linjassaan ja valmiudessa keihään edessäkin, eikä varmasti hukkaisi hyvää tilaisuutta. Hän kyllä sai nopean sivalluksen tämän suuntaan, mutta se oli pelkkä hätäinen häiriö, jonka toinen torjui ilmeisen ongelmitta ennen kuin kävi itse hyökkäykseen. Sankassa sumussa ja nopeassa huitomisessa tästä oli vaikea erottaa mitään sen tarkempia yksityiskohtia, ja nainen keskittyikin vain ja ainoastaan tämän tummanpuhuvaan miekkaan, kun se leikkasi odotuksien mukaan ilman halki. Ensimmäisessä iskussa oli pirullisen paljon voimaa, kun se pamahti vasten hänen omaa miekkaansa. Käsi alkoi valittaa saman tien, ja hän irvisti ja sihahti kohottaessaan miekkaansa kiireesti toisen iskun eteen. Pelottavan voimakas rosvo tuntui tavoittelevan asetta eikä sen omistajaa, mutta hän ei tosiaankaan ollut aikeissa antaa tämän riisua itseään aseista. Ilman miekkaa hän olisi saman tien miehen armoilla ja eittämättä hetimiten myös kuollut. Hän iski vastaan, antoi teräksen kirskua terästä vasten ja jätti kätensä valituksen huomiotta.

Vastustaja kävi päälle armotta ja nopeasti. Esra ei ollut edes varma, montako iskua tuli torjuneeksi nopeassa ja raivokkaassa yhteenotossa, mutta selvää oli ainakin ettei vastustajalta tosiaankaan puuttunut voimaa. Onni onnettomuudessa, että tämä tuntui itsepintaisesti tavoittelevan hänen miekkaansa, mutta juuri nyt se tuntui laihalta lohdulta. Soturi ärähti ja ähkäisi pakottaessaan taas yhden iskun sivuun, tietäen ettei tosiaankaan pystyisi jatkamaan moista pitkään. Hänellä ei ollut kunnon jalansijaa loskassa, eikä myöskään samanlaista voimaa käsissään. Oli pakko tehdä jotakin nyt saman tien.
Sihahtaen Esra pamautti saamansa iskun pois tieltä, tarraten äkkiä vapaalla kädellään kiinni miekkansa ponnesta. Ase oli totta puhuen liian lyhyt niin teränsä kuin kahvansakin puolesta kahdelle kädelle, mutta sen pyöreä ponsi tarjosi silti edes jonkinlaista nopeaa tarttumapintaa. Sen avulla hän pyöräytti aseen huomattavasti nopeammin ja aikaisempaa pienemmällä liikeradalla toista kohti, piirtäen iskevän kaaren sijaan miekan kärjellä nyt tiukan ympyrän ilmaan itsensä ja tämän huomattavasti tovereitaan taidokkaamman rosvon välissä. Se oli epätoivoinen liike, nopea ja yllättäväksi tarkoitettu veto, jolla hän tavoitteli toisen päätä tai kaulaa. Yllättävä kahden käden pyöräytys oli tuonut hänelle joskus voiton pahasta tilanteesta, mutta samalla hän tiesi sen olevan vaarallinen yritys. Jos toinen ei talttuisi siihen, olisi hän kehnossa asemassa torjumaan miehen seuraavaa iskua. Ja silti se tuntui olevan juuri nyt ainoa tapa jolla hän pystyi edes lyömään vastaan...
Enkidu
 

Re: Seesteinen aamu ja raivoisaa selviytymistä || Mori

ViestiKirjoittaja Mori » 08 Joulu 2015, 17:32

Täyttä ihmissuden voimaa mies ei kättänyt, enemmänkin hän käsitteli vastustajaansa kuin särkyvää lasia. Hän halusi pitää taistelun reiluna, vaikka se veloittaisikin hänelle sen, että tulisi piiritetyksi lopuilla rosvoilla. Iskut olivat toiselta osapuolelta enemmänkin puolustelua, jaloa ja sinnikästä. Perääntymistä ei suotu eikä aikaa sen ajattelemiseen. Oli vain kaksi terää, joiden kolkko kalahdus puhui taistelijoiden puolesta.
Loska lensi ilmassa ja läsähti maahan taistelun jatkuessa hitaasti ja armotta. Naisen sekä hänen askeleensa. Askeleiden rytmi oli mukautunut naisen omiin ja sitä vastoin hän pysyi toisen tahdissa helposti, kuin olisi tanssinut valssia naisen kanssa. Sellaista rauhallista, mutta samaan aikaa kierää valssia. Otteet olivat tiukat ja viejä oli aina jompikumpi osapuoli. Tämä päätön valssi, jota molemmat veivät tuntui loputtomalta ja hiljaiselta. Katseita tai muuta sellaisia ei voitu vaihtaa sumun takia. Ainoastaan naisen pienet äänähdyksen ja terien kalke kertoivat aktiivisuudesta.
Kuului taas ärähdys, kun miekan isku ohjattiin sivuun. Vaikka Ed yrittikin vain saada miekkaa toisen kädestä maata kohti, osottatui nainen hyvin sinnikkääksi. Siitä mies tuntui olevan jossain määrin ihan hyvillään, ettei mahdollinen rosvo luovuttanut niin helpolla, vaikka yksin taisteli häntä vastaan.

Toisaalta ärähdyksen jälkeen kuului sihahdus, jolloin Edwardin miekkaote tiukkeni asteella. Käden lihakset puristuivat miekan kahvan ympärille ja toinen jalka haki takaansa asentoa, johon asettua turvallisesti. Naisen hyökkäys ei kuitenkaan ollut sellainen, mitä ihmissusi oli olettanut. Sen pieni liikerata hiveli miehen silmiä ja nopea isku, joka yllätti hänet täysin, haki hänen päätään lautaselle. Vihreät silmät säpsähtivät, kun miekan terä läheni, jolloin koko kehon liikerata reagoi nopeasti, yli-inhimmillisesti sivulle. Liike tuli kuitenkin sen verran myöhään, että mies sai kaulaansa viillon, se ei ollut kovin syvä, mutta punainen neste löysi tiensä ulos haavasta. Se roiskahti ilmaan satoina veripisaroina ja hetken miehen silmät saattoivat nähdä maailman hidastettuna ja pysäytettynä. Niin kauniilta kuin se mäyttikin, ei hän voinut sivuutta omaa säikähtämistään päänsä menettämiselle.
Kaatumista vältettiin. Ei haava sellainen ollut, että siitä mentäisiin ja kaaduttaisiin huutamaan kivusta. Kipua ei ollut, luojan kiitos. Vain käsi asetettiin kaulalle ja tutkittiin oliko verta paljonkin. Ei, sitä oli vasta vähän, mutta säikähdyksellä mies oli säästynyt. Jos nainen halusi hänen päätään niin paljon hän... -Ei. Edward heilautti miekkaansa kädessään, kuin pientä puukkoa, se teki pienen pyörähdyksen. Enää ei odoteltu, äänettömät askeleet muuttuivat pieniksi ja katoaviksi ääniksi. Mies harppasi, tarttui miekkaansa ja pamautti terällään naisen omaan miekkaan. Hän lopettaisi asian nyt, hänen täytyisi saada kaulansa sidottua tai pahimmassa tapauksessa haava saattaisi puristaa ulos enemmän sitä punaista nestettä kuin oli tarpeen.

Lihakset tuntuivat tärähtelevän miekan osuessa naisen miekkaan. Isku hiveli jokaista lihasta järjestyksestä, aina käden lihaksista selkään ja jalkoihin asti. Silloin kuului pieni henkäisy miehen suusta, kun tiiviksi höyryksi muuttunut hengistys pääsi tuon huulien välistä. Mies vei iskunsa loppuun ja katsoi tulosta, toivoen saaneensa naisen miekan irti tuon otteesta. Jos niin oli, hänellä ei ollut tarkoitusta tappaa, hänellä oli tarkoitus vain päästä kauemmaksi. Hän nuuhkaisi ilmaa, ymmärtäen nopeasti jotakin.
Tämä nainen ei omannut sellaista hajua, joka kuului rosvojoukon sisään. Toki jokaisella oli oma persoonallinen hajunsa, mutta kun rosvojoukko on ollut tiivis ovat he muodostaneet yhteisen hajun, johon liittyy tietty tunkkaisuus. Edward kohotti miekkansa, heilautti sitä ja asetti sen takaisin asevyölleen. "Et taida olla heitä." Edwardin matala ääni nousi ilmoille, hitaasti ja arkailematta. Se antoi kuitenkin naiselle päättää oliko hän vihollinen vai ei. Toki Edward piti myös oman turvavälinsä ja tarvittaessa väisti iskuja, mutta kaulassa oleva haava riitti hänelle. Sinne myös asetettiin käsi suojaamaan haavaa ja toivomaan, että veren vuototyrehtyisi nopeaa, vaikka ihmissuden parranuskyky oli nopeampi.
Mori
 

Re: Seesteinen aamu ja raivoisaa selviytymistä || Mori

ViestiKirjoittaja Enkidu » 09 Joulu 2015, 04:09

Jotkut penteleet väittivät toisinaan, että rehti taistelu, aseiden kalahtelu yhteen ja soturit ottamassa mittaa toisistaan, oli paras tapa oppia tuntemaan joku ja saada silmäys tämän sieluun asti. Jos Esralta kysyttiin, olisi hän voinut väittää, että mokomat sepittäjät eivät koskaan olleet edes oikeaa taistelua nähneet. Ainoa mitä hän oikeassa, raivokkaassa taistelussa pystyi kokemaan oli miettimisaikaa antamaton, hirvittävän nopea ja täpärä liike toisensa jälkeen. Iskuja, puolustuksia, yrityksiä löytää paikkoja samalla kun yritti parhaansa mukaan estää vastapuolta tekemästä samoin. Täpärä ja aina liian huteralta tuntuva rytmi, joka tuntui koska tahansa voivan mennä pahasti pieleen. Mutta silti, pystyi tuokin kiihkeä sohiminen kertomaan jotakin. Ja juuri nyt se kertoi naiselle, ettei hänen vastustajansa tosiaankaan ollut ahtaalla.
Esra ei ehtinyt varsinaisesti miettiä asiaa tai tehdä mitään oikeaa, todellista johtopäätöstä mistään, mutta silti koko tilanne, raivoisat miekaniskut toisiaan vasten ja kuolettava, paikkaa hakeva sohiminen, tuntui pahasti epätasapainoiselta. Hän pystyi tuntemaan vastustajansa kepeyden ja tahdin, joka ei missään kohtaa todella edes uhannut rikkoutua. Ei samanlaista epätoivoa kuin hänellä tai niin monella muulla. Ei teräviä, äärimmilleen jännittyneitä liikkeitä. Mies painosti häntä, eikä tästä missään kohtaa voinut tuntea sitä ahdinkoa, jota melkein kenestä tahansa soturista tiukan paikan tullen kuulsi. Oli ehdottoman selvää, ettei hänellä ollut tässä mittelössä suuriakaan jatkomahdollisuuksia. Ja siksipä hän pakottikin itsensä nopeaan, epätoivoiseen ja hätäiseen vetoon, yritti lopettaa tilanteen saman tien.

Vivutessaan miekkansa kaksin käsin tiukassa ympyrässä kohti vihollisensa kaulaa Esra saattoi ensimmäisen kerran koko nopean mutta sitäkin tukalamman mittelön aikana tuntea saavansa teräksisen vastaväitteen tämän iskujen väliin. Äkillinen veto selvästikin yllätti miehen, ja häviävän lyhyen hetken soturi ehti odottaa jo kolhiintuneen miekkansa purevan syvään ja ratkaisevasti lihaan. Tavallisen vastustajan kohdalla se varmasti olisikin lopettanut kaiken... mutta ei tällä kertaa. Esran silmät ehtivät levitä pelkästä hämmennyksestä aavistuksen, kun miehen kaula ei ollut enää aivan siinä missä piti. Hänellä ei ollut aikaa miettiä tai edes sisäistää tapahtunutta, ainoastaan hämmentyä. Mies oli ollut miekan tiellä, ja äkkiä ei ollutkaan, ei ainakaan kunnolla. Ensihätään tuntui siltä kuin koko isku olisi mennyt ohi, terä pyyhkäisi ilmaa ja ohitti käsittämättömästi väistäneen vastustajan. Mutta siltikin tämä horjahti taaksepäin, ja siltikin soturin silmät erottivat tutunpuoleisen, punaisen ryöpsähdyksen. Se ei ollut suuri, ei läheskään tarpeeksi suuri, mutta se kertoi silti ainakin kärjen osuneen sinne minne piti. Vaan ei tarpeeksi syvään...
Taistelussa ei lopulta ollut todellista aikaa miettiä mitään. Mies oli väistänyt tavalla jota nuori palkkamiekka ei koskaan ollut nähnyt, mutta toisaalta isku oli silti saanut tämän horjahtamaan pois tasapainostaan ja hyökkäyksestään, haparoimaan edes hieman. Se ei ollut lopettanut kaikkea, mutta paneutuneesti harjoitettu ruumis ja hätäisesti huutavat vaistot näkivät siinä silti paikkansa. Nopea veto oli avannut tilaisuuden, jollaista ei varmasti tulisi toista. Ja sen hän aikoi myös ottaa. Silmänräpäyksessä hämmennys muuttui määrätietoiseksi puskemiseksi.
Esra ärähti uudemman kerran harpatessaan nopeasti eteenpäin taaimmaisen jalkansa varassa. Hän piti miekan lähellä ruumistaan, puristi vasemmalla kädellään yhä sen pontta tarkentaakseen tähtäystään. Vantteravartinen nainen puski eteenpäin, miekka tanassa kuin kohti rynnäköivän härän sarvet. Vasta viime hetkellä hän antoi käsiensä ojentua survaisuun. Mikä tahansa paikka horjutetun miehen ruumiissa olisi varmasti käynyt, mutta siitä huolimatta hän tähtäsi uudelleen kaulaan, siihen suorastaan ivalliseen punaiseen juovaan joka vilkkui edelleen rosvon suojaamaan nousseiden sormien välistä. Toisen iskun oli oltava lopullinen!

Toista iskua, lopullista tai muutenkaan, ei koskaan ehtinyt tulla. Yhdessä hetkessä mies oli ollut epätasapainossa, mutta seuraavassa tämä äkkiä iskikin vastaan hirvittävän määrätietoisesti. Jos olisi ehtinyt miettiä asiaa, olisi Esra kukaties ollut jollakin tavalla kiitollinen siitä, että tämä tavoitteli edelleenkin vain hänen miekkaansa; mikään mahti maailmassa ei pystynyt saamaan häntä enää vetäytymään iskustaan puolustukseen, eikä hänen heppoinen suojatakkinsa varmasti olisi pysäyttänyt hirvittävän lujaa iskua. Nyt hän osasi kuitenkin vain ähkäistä tyrmistyksestä ja kivusta, kun isku repäisi miekan hänen käsistään, paiskaten sen pyörien sivuun ja maahan. Äkillisessä yllätyksessään nainen oli vähällä horjahtaa pilatun hyökkäyksensä jäljiltä suoraan mieheen, ennen kuin sitten viime hetkellä kompuroi taaksepäin, kädet nyt kovin tyhjinä ja pää täynnä pelkkiä varoitushuutoja ja tyrmistystä.
Esra horjahti taaksepäin ensin yhden askeleen, ja sitten vielä tarkoituksella toisen. Palkkamiekan tyhjät, aseista riisutut kädet kohosivat suojaavasti ylöspäin, tarjoamaan ehdottoman varmasti heti perässä seuraavalle uudelle iskulle edes jotakin muuta kuin hänen elintärkeät osansa. Mokoma oli yhtä tyhjän kanssa, mutta juuri nyt hän ei voinut muutakaan. Hänellä ei ollut edes puukkoa vyöllään, sekin oli jäänyt rosvojen hyökätessä, eikä mokoma olisi varmasti pidätellyt miekkamiestä kuitenkaan. Juuri nyt hänet olisi ollut ehdottoman helppo iskeä maihin ja hengiltä, mutta syystä tai toisesta mies ei heilauttanutkaan miekkaansa. Ei yhdessä sydämenlyönnissä, eikä toisessakaan.

Häviävän lyhyt hetki roikkui taas hirvittävän pitkänä, kun varautunut, hammasta pureva ja käsiään edelleen suojaavasti kohottava Esra pystyi vain tuijottamaan miestä edessään. Juuri nyt hänen olisi kukaties pitänyt yrittää painaa oudon pitkän hetken aikana päälle ja riisua mies aseista, tai sitten yksinkertaisesti paeta parhaansa mukaan, mutta aseettomana ja selvästikin peitottuna kumpikaan vaihtoehto ei tuntunut miltään muulta kuin hulluudelta. Hänellä ei ollut aavistustakaan miksi rosvo empi hetken, eikä sillä sitten tainnut lopulta olla todellista väliäkään, kun tämä lopulta kuitenkin kohotti miekkaansa... työntääkseen sen pois. Mokoma oli jo itsessään niin hämmentävä veto, ettei hän osannut kuin jatkaa tuijottamistaan. Ja kun tämä sitten avasi äkkiä suunsa, ei hämmennys ainakaan varsinaisesti pienentynyt.
Ensihätään Esra vain räpäytti silmiään. Hän piti edelleen kätensä edessään, jonkinlaisessa huterassa puolustuksessa, yrittäen parhaansa mukaan olla ajattelematta miten huterilta ne juuri nyt tuntuivat tai miten paahsti hänen paljaat kämmenensä valittivat miekankahvan raastamisesta niiden otteesta. Tilanne oli edelleen päällä, olkoonkin että se ei tainnut olla aivan samanlainen kuin aluksi olisi voinut olettaa. Nopeasti ja mahdollisimman vaivihkaa soturin silmät käväisivät maahan paiskautuneessa miekassa, varmistaen sen olinpaikkaa, ennen kuin rävähtivät takaisin mieheen.
"... en. Etkä ole sinäkään", Esra lopulta töksäytti varsin suorasukaisesti, keksimättä oikein muutakaan. Hän ei juuri nyt tohtinut edes ajatella miten oudon käänteen koko tilanne oli saanut, eikä hänellä tähän hätään totta puhuen riittänyt päätäkään siihen. Hyvin hitaasti, kuin vain mukamas asentoaan korjaten, nainen hivutti toista jalkaansa hieman lähemmäs maassa lojuvaa miekkaa. Hän tiesi jo nyt, ettei koskaan todella ehtisi aseen luokse ajoissa jos toinen päättäisi kiskaista omansa takaisin esiin vyöltä, mutta juuri nyt hän oli aseeton tuntemattoman, vielä hetki sitten hirvittävään tahtiin asettaan heiluttaneen vastustajan edessä. Tämä ei kukaties ollut aikeissa jatkaa, mutta avuttomana armoille jääminen ei silti miellyttänyt.

"Jouduin rosvojen väijytykseen äsken. Ehdin hädin tuskin paeta niiltä ennen kuin sinä ilmaannuit jostakin. Luulin... sinua yhdeksi niistä", Esra jatkoi töksähtelevästi, tietämättä mitä muutakaan olisi voinut sanoa juuri nyt. Ajatus siitä, että kumpikin heistä olisi joutunut käytännössä samaan tilanteeseen tuntui absurdilta, eikä hän halunnut edes miettiä sen ikävämpiä merkityksiä juuri nyt, mutta ainakin tilanne tarjosi hänelle hieman lisäaikaa. Taistelun hurme hakkasi korvissa asti, ja jollakin hyvin epämukavalla tavalla palkkamiekka oli ollut juuri äsken varma omasta kuolemastaan. Sellaisesta ei järin rentouduttu... olkoonkin että hänen edessään seisova mies tuntui selviävän moisesta varsin hyvin. Ohimennen hänen silmänsä käväisivät tämän kaulalla, haavassa jota tämä yhä piteli. Mies ei selvästikään ollut aikeissa kaatua siihen myöskään pienellä viiveellä.
"Sinä et ole yksi niistä", nainen toisti omat sanansa varovaisesti mutta valikoiduin äänenpainoin. Se ei ollut mikään kysymys, enemmänkin toteamus. Ja lopulta hän saattoi vain toivoa sen olevan myös totta...
Enkidu
 

Re: Seesteinen aamu ja raivoisaa selviytymistä || Mori

ViestiKirjoittaja Mori » 09 Joulu 2015, 11:22

Miekan valkea terä kieppui ilmassa sen yhden hetken, välkähdellen ja kertoen kauniisti omistajansa mahdollisesta lopusta. Miekka laskeutui maahan, ei kovin kauas naisesta, mutta jäi kuitenkin törröttämään maahan jonkin matkan päähän omistajastaan. Naisen askeeleet taas horjahtelivat, kunnes tuo oli maassa ainoastaan kätensä suojaamassa itseään. Tuon epävarmuus omastakohtalosta sai miehen värähtämään hetkellisesti. Naisen pelko tuntui vähän pahalta Edwardista, hän ei pitänyt siitä että häntä pelättiin. Hän ei pitänyt myöskään siitä, että tunsi niin. Hän oli ihmissusi, mutta ei sanoisi sanaakaan tuntemattomalle, ennen kuin olisi pakko. Monet kun tuppasivat lähtemään karkuun, jos hän sellaista menisi sanomaan suustaan. Häntä pelättiin, mutta hän ei voinut syyttää niitä jotka pelkäsivät.
Niin nopeasti, kuin tapahtumat olivat edenneet, elleivät lähes välkähdelleet nopeasti ohi kiitävän hetken. Nainen oli nyt maassa ja hämmentynyt siitä miehen tavasta kohdella vastustajaansa. Ei tullut viimeistä lopettavaa iskua. Ei nyt, eikä koskaan. Mies ei harrastanut vastustajansa tappamista saatika vahongoittamista, kuin tosi tilanteissa. Edward laski toisen kätensä vyötärölleen ja nojasi toiseen jalkaansa leppoisesti. Hän yritti tehdä itsestään vähemmän pelottavan, vaikkei sillä tuntunut olevan vaikutusta.
Naisparan kehon liikkeet alkoivat erottua tarkemmin sumun seasta. Tämän kehon värähtely, silmien liike ja kaikki se vähäinen elekieli, kielivät Edwardille asioita, joita nainen ei ehkä halunnut hänen tietävän saatika näkevän. Varmasti nainen luotti sumun kykyyn peittää kaiken pois näkyviltä, mutta oli eri asia, kun oli vastatusten ihmissuden kanssa. Lopulta naisen ääni kuului ilmoille. Se oli pelokas, epätietoinen asioista ja tilanteesta. Mainittakoon myös, ettei se ollut naiselle jo tavaksi muodostunut ärähdys, jota mies oli kuullut monesti taistelun keskellä. Edward ei kuitenkaan ottanut selvää, oliko nainen tosissaan vai pelkäsikö toinen niin paljon, että halusi vain sanoa sanat hänelle.

Naisen asennon korjaus sai miehessä aikaan nopeamman ilmiön. Mies liikahti, se oli hienoinen kehon liikahdus, joka jatkui aina vasempaan jalkaan. Jalka nousi ja otti ensimmäisen askeleen. Hän ei ottanut sitä kuitenkaan eteen vaan vasemmalle. Naisen miekan suuntaan, jonne myös nainen oli mahdollisesti menossa pienellä, pelokkaalla liikeellä. Edward lähti kävelemään rauhallisesti ensimmäisen askeleen jälkeen. Hän kuunteli toisella korvalla, kun nainen kertoi joutuneensa rosvojen väijytyksen alle ja kuinka hän oli paennut ja luullut häntä viholliseksi. Hän naurahti siihen pehmeästi ja tarttui naisen miekkaan pyöräyräyttäen sitä leppoisasti kädessään. Hän tutki miekkaa ja sen kuntoa. Miekkahan kertoi aikampaljon omistajansa tarinaa, mikälaisia taisteluja toinen oli joutunut käymään. Jokainen naarmu ja kolhu miekassa kuiskivat omaa tarinaansa, mutta se saisi nyt odottaa. "Minullekin kävi melko samalla tavalla. Yhtäkkiä minut oli yllätetty ja jouduin pakenemaan. Loput tiedätkin." Edward totesi ja lähti astelemaan kohti naista tuon miekka kädessään. Hän yritti kuitenkin tehdä olemuksestaan vähemmän uhkaavan, hän ei kohottanut miekkaa ja piti askeleensa rauhallisina. Hän ei katsonut naisen silmiin, koska koki sen samanlaisena, kuin eläimen saartamisen nurkkaan.
Edward tuli aivan naisen lähelle nähden tuon nyt vihdoin selkeästi kaikesta sumusta huolimatta. Nainen oli hyvässä kunnossa ja selkeästi varustautunut. Miekan antaminen naiselle saattaisi olla virhe, mutta mitä se Edwardia kiinosti. Hän pyöräytti miekan käsissän tarttuen miekan terään ja ojentaen miekan kahvan ensin naiselle. Tarkoistu ei ollut pelästyttää, vaikka naisen tarkoin painoteltu puhe tuntuikin ehkä vähän siltä, että tuo oli jo ehtinyt pelästyä pahemman kerran. Edward päästi irti terästä, kun kahvaan tartuttaisiin. Hän vei kätensä vain takaisin kaulalleen, jossa verenvuoto oli tyrehtynyt. Hän pyyhkäisi verta kaulaltaan sekä rintamukseltaan. Nyt hänellä oli paidassaan verta, mies maanitteli paidan pesemistä ja sitä työtä, mikä siitä keskeytyisi.
"Ei hätää, en ole vihollisesi. Tämä oli erehdys ja pyydän anteeksi, että säikäytin sinut." Mies ilmaisi asiansa asianmukaisesti ja sitten hän kääntyi hetken päästä pois ja lähti hakemaan naiselle kuulunutta keihästä, joka makasi maassa. Hän tarttui siihen rauhallisesti ja kuunteli takaansa kuuluvia ääniä. Oli hyvin mahdollista, että nainen yrittäisi vielä kerran, varmuuden vuoksi hyökätä. Edward nousi keihäs kädessään ylös maasta, rauhallisin elein, eikä hän kiirehtinyt.
Mori
 

Re: Seesteinen aamu ja raivoisaa selviytymistä || Mori

ViestiKirjoittaja Enkidu » 09 Joulu 2015, 14:41

Koko aamu ja sen mukanaan tuoma tilanne oli muuttanut muotoaan jo melkoisen monta kertaa, eikä Esra hyvällä tahdollakaan ollut varma, miten ansiokkaasti pysyi mukana kaikessa tässä. Ensin hän oli paennut rosvojoukkoa henkensä edestä, yrittäen jollakin tavalla kiepauttaa tilanteen hoidettavalle tasolle, ja sitten yhtäkkiä hänet olikin jo yllätetty edestä. Ja nyt sitten näytti pahasti siltä, ettei yllättäjä ollutkaan yllättäjä, vaan aivan yhtä pahasti yllätetty. Niin järjetöntä kuin se olikin, vaikutti mies varsin vilpittömältä väittäessään paenneensa aivan samaan tapaan itsekin ja uskoneensa hänen olleen hyökkääjä. Ainakin tarpeeksi vilpittömältä ollakseen iskemättä häntä hengiltä loistavasta tilanteesta huolimatta. Mokoma kuulosti naurettavan hölmöltä, mutta toisaalta hän ei keksinyt yhtä ainoaa siitä, miksi yksikään rosvo olisi pelannut jotakin tällaista peliä. Siinä olisi ollut vielä vähemmän järkeä. Varuillaan hän oli silti.
Nuori palkkamiekka oli edelleenkin yrittänyt parhaansa mukaan hivuttautua kohti miekkaansa, noin nyt vain varmuuden vuoksi, kun edessä edelleen seisova mies sitten liikahti. Tämä ei vetänyt miekkaansa tai käyttäytynyt muutenkaan suoranaisen aggressiivisesti, mutta hän perääntyi silti askeleen verran varuillaan. Niin vähän kuin hän mielsikään itsensä miksikään säikyksi, oli hänen henkeään uhattu koko reekeleen aamu, ja juuri nyt hän seisoi aseettomana ehdottoman vaarallisen, äsken vielä vastustajana toimineen miehen edessä. Juuri tätä selvemmin tuskin edes pystyi tuntemaan kuoleman kutittelevan niskaansa, ja vaikka juuri nyt se tuntuikin enemmänkin kiusoittelevalta kuin varoittavalta, piti hän silti perusjärkevää etäisyyttä.
Jo valmiiksi tiukka ilme tiukkeni vielä hieman lisää, kun mies muitta mutkitta ja suuremmin empimättä astahti hänen maassa lojuvan miekkansa luoksi ja noukki sen maasta. Se ei lopulta ollut totta puhuen erityisen uhkaavan teko tämän kaiken keskellä, eikä hän juurikaan ihmetellyt moista muutenkaan. Eittämättä toinen tahtoi varmistaa, ettei hän tekisi mitään typerää. Siltikin mokoma sai hänen olonsa kiristymään vielä hieman lisää. Ainoa toinen ase lähimaillakaan oli hänen aikaisemmni heitetty keihäänsä, ja se lojui loskassa miehen takana, ehdottoman ulottumattomissa. Nyt hän ainakin oli ehdottoman aseeton. Käytännössä nainen oli ollut sitä jo aikaisemmin, mutta siltikään hän ei voinut tehdä oikein muutakaan kuin näyttää epämukavalta tästä kaikesta miehen tutkiskellessa hänen miekkaansa omaan tahtiinsa, pidellen häntä pirullisesti armoillaan edes yrittämättä. Se, että tämä edelleenkin viitsi puhua hänelle, tuli melkeinpä pienenä yllätyksenä.

"Nämä tienoot kuhisevat rosvoja nykyään. Ne löysivät minut kaiketi vasta nyt valon tullen tuolta. Muuten olisivat todennäköisesti käyneet yöllä päälle", Esra myötäili varautunein äänenpainoin toisen sanoja, kun mies tuli maininneeksi oman tarinansa. Samalla hän kuitenkin silmäili tätä edelleen valppaasti, yrittäen tarvioida mitä miehen päässä oikeastaan liikkui. Tämä ei kukaties ollut rosvo, ja juuri nyt tätäkin varmasti kiinnosti eniten selvitä hengissä tästä kaikesta, mutta... harvempi kuitenkaan otti keihäällä viskatuksi tulemista ja päällekäymistä muutenkaan erityisen hyvin, vaikka olisikin jäänyt voitolle. Mitä mies nyt aikoi? Hän oli vähällä muotoilla jo jonkinlaista kysymystä sen puoleen, kun tämä äkkiä astahtikin kohti.
Ensimmäinen vaisto miehen lähestyessä miekka - hänen miekkansa - kädessään oli taas ottaa etäisyyttä, mutta lopulta jo pelkkä järkikin sanoi, ettei moista voisi jatkaa loputtomiin. Edes pakeneminen ei juuri nyt tuntunut erityisen mahdolliselta. Ja niin epäilyttävä kuin koko tilanne olikin, jokin miehen olemuksessa rauhoitti silti piirun verran soturia. Tämä ei käyttäytynyt hyökkäävästi tai tullut kohti tappoaikeissa, se oli ainakin varmaa. Keksimättä oikein muutakaan Esra pakotti itsensä sen verran rauhalliseksi, että jäi seisomaan paikalleen, katsomaan mitä toinen oikein aikoi. Kun tämä sitten ojensikin miekkaa hänen suuntaansa kahva edellä, eleenä josta oli vaikea erehtyä, oli hänen kaikesta huolimattakin räpäytettävä taas muutaman kerran silmiään ja tuijotettava hetki hämillään. Niin hoopolta kuin se tuntuikin kaiken tämän jäljiltä, oli mies juuri nyt ilmeisen vilpitön kaiken sen suhteen mitä teki. Moinen vaati hieman suhtautumista.

Loppujen lopuksi, hetken ihmettelyn jälkeen, Esra otti kuin ottikin miekkansa sitten takaisin. Hän tarttui aseensa tuttuun kahvaan nopsaan, melkein kuin peläten miehen tulevan toisiin aatoksiin, ottaen sen toiselta. Hieman epätietoisesti se jäi roikkumaan hänen sivulleen. Kahvaa puristavaa kättä kivisti ja heikotti edelleen, ja hän sulki sormensa mahdollisimman tiukasti tutun, ajan ja hien kuluttaman puun ympärille, yrittäen hakea siitä varmuutta ja tasaisuutta. Samalla hän pälyili edelleen toiseen, nyt tosin jo enemmänkin mietteliäänä ja epätietoisena kuin yksioikoisen varuillaan. Katse käväisi myös nopeasti toisen kaulalla, seurasi tämän tunnustelevaa kättä. Soturi räpäytti jälleen silmiään hämmentyneesti tajutessaan tämän saavan haavan tyrehtyneen jo. Verta oli vuotanut rinnuksille asti, mutta lisää ei selvästikään ollut enää luvassa... niin mahdottomalta kuin moinen tuntuikin. Vaikka haava ei ollutkaan tappava, olisi sen silti pitänyt vuotaa varmasti vielä hyvä hetki. Tässä miehessä oli nyt jotakin outoa, muutenkin kuin vain valtavien voimien ja epäluonnollisen nopeuden suhteen...
"... samapa se. En minä mielenrauhaani murehdi, vaan henkeäni", Esra tuli töksäyttäneeksi takaisin yllättävänkin kärkevästi, kun mies alkoi suorastaan vilpittömän oloisesti pahoitella aiheuttamaansa säikähdystä. Niin vähän kuin hänellä ehkä olikaan varaa tässä kohtaa sanoa tai valittaa, kalskahti moinen siltikin jopa hänen korvaansa. Kuin tämä olisi nähnyt tilanteen niin helppona ja vaarattomana, että ainoa siitä koituva haitta oli hänen säikähdyksensä. Vaikutelmaa ei tainnut auttaa juuri sekään, kun toinen sitten äkkiä käännähti ympäri, paljastaen selkänsä hänelle - äskeiselle vastustajalleen, jonka oli nyt aseistanut uudelleen. Moinen sai hänet kurtistamaan taas epäluuloisesti kulmiaan, yrittäen parhaansa mukaan arvailla, mitä miehen päässä oikein liikkui. Oliko tämä todennut olevansa niin paljon häntä parempi, ettei edes murehtinut moisen paikan tarjoamista? Vaiko sitten niin vilpittömän hyväntahtoinen, ettei uskonut hänen sellaista kuitenkaan yrittävän? Eipä sillä että hän olisikaan, mutta siitä huolimattakin koko tilanne hämmensi häntä hetki hetkeltä enemmän. Juuri nyt hänellä ei tosiaankaan ollut eväitä johonkin tällaiseen.

"Minäkin... olen pahoillani. Siitä keihäästä. Ja muutenkin", Esra tokaisi hetken hiljaisuuden jälkeen, katsellen aavistuksen vaivautuneena vierestä kun mies sitten poimi myös hänen toisen aseensa maasta. Jos totta puhuttiin, oli hän iskenyt ensimmäisen iskun - ja toisenkin, oikeastaan. Todennäköisesti tilanne olisi mennyt varsin samalla tavalla muutenkin, mutta hän sen silti oli aloittanut. Kukaties sanoissa oli aavistus todistelevuuttakin, tarvetta saada edes hieman arvokkuutta takaisin näin täydellisen tappion jäljiltä. Mies käyttäytyi kuin äskeistä kahakkaa ei olisi ollutkaan, liikkui rennosti ja vaivattomasti vailla pienintäkään jännitystä tai murhetta - siinä missä hän itse tunsi äskeiset iskut edelleen luita myöten. Pakkohan siinä oli yrittää palauttaa itsensä edes jollakin tavalla osaksi tilannetta. Hän oli kuitenkin, kaikesta huolimatta, haavoittanut toista... siitä huolimattakin että mokoma oli jo umpeutunut ties millä noitakeinoilla itsestään.
"No. Hyvä ettei tästä sattunut mitään pahempaa", palkkamiekka lisäsi hetken perästä hieman avuttomasti, keksimättä oikein muutakaan tähän hätään. Koko tilanne hämmensi häntä edelleenkin aivan liian pahasti, eikä hän tosiaankaan ollut varma miten tähän kaikkeen olisi pitänyt suhtautua... tai miten tämän kaiken suhteen olisi pitänyt edes edetä nyt.

Jonkinlaisena kieroutuneena onnen irvikuvana Esran ei kaiketi missään kohtaa tarvinnut edes jäädä pohtimaan seuraavia sanojaan tai edesottamuksiaan. Niin omiaan kuin mokoma täysin absurdiksi paljastunut kahakka olikin saamaan unohtamaan ympäröivän maailman, ei maailma selvästikään ollut aikeissa unohtaa kumpaakaan kaksikosta. Nuori palkkamiekka käännähti äkkiä varuillaan, kun sumusta kajahti vihainen huuto. Sitä seurasi monta muuta samanlaista lähestyvää ja voimistuvaa. Rosvot etsivät edelleen paennutta saalistaan, eikä äskeinen etumatka tainnut olla juuri mitään.
"Kuinka monta sinulla oli perässäsi?" Esra sihahti hänen keihästään puristavalle miehelle, unohtaen varsin nopeasti hämmentyneisyytensä koko tilanteesta. Juuri nyt ei ollut aikaa tai varaa johonkin sellaiseen. Hän ei edes ollut varma, mistä sumun keskeltä kuuluvat äänet tarkalleen olivat lähestymässä, tai kumman takaa-ajajat olivat ehtimässä paikalle ensin, mutta juuri nyt sillä ei lopulta ollut väliäkään. Soturi kohotti varuillaan miekkaansa, ravistellen sitä saadakseen kätensä vertymään edes hieman ja palauttaakseen edes vähän tuntoa siihen. Lopulta hän ei ollut varma montako edes hänen perässään oli, mutta määrä oli tuskin lopulta valtava. Suusta karkasi ohimennen nopea, pihisevä sihahdus merkiksi turhautumisesta. Typerä ja täysin holtiton välikohtaus oli ollut pelkkää ajantuhlausta...
Enkidu
 

Re: Seesteinen aamu ja raivoisaa selviytymistä || Mori

ViestiKirjoittaja Mori » 09 Joulu 2015, 15:25

Tässä ei pyritty luomaan kuvaa ylimielisestä miehestä, joka tunsi halusi sortaa naisia heikkoina ja keittiöön lukittuina olentoina. Eikä tässä myöskään yritetty luoda kuvaa miehestä, joka koki olevansa voittamaton. Enemmänkin tämä ihmissusi oli hyvin haavoittuvainen, pienet sanat ja väärät elkeet saivat hänet tuntemaan haavoittuvuuden. Hän saattoi olla fyysisesti mitö voimakkain, mutta henkisesti tuota voimaa pelättiin ja yritettiin kontrolloida kaikin mahdollisin keinoin. Kukaan ei saanut nähdä, tietää tai kokea sellaista kauhua mitä hän oli tehnyt vain kerran. Traumoja mies ei halunnut myöskään kehittää toisille, hän ei halunnut, mutta ei voinut myös itselleen mitään. Saatika rodulleen, jota niin pelättiin aina hautaan asti.
Nainen osottautui oikein topakaksi ellei aivan kuumapäiseksi pakkaukseksi. Turhia jutusteluja ei vaihdettu ja suustaki vielä väkinäinen anteeksi pyyntö. Ei naista voinut syyttää. Olihan tuo kovin outoob rilanteeseen tullut ja ilmestynt. Kummallisen henkilönkin siinä samalla tavannut, mikä varmasti sekoitti naisparan päätä. Toista kävi niin sääliksi, kun tuo velloi omassa hämmenyksessään ja räpytteli silmiään, ihmetellen oliko kyseessa uni vai todellisuus.
Ed kääntyi naiseen ja hymyili, laskien keihään hartialleen. "Mitä pienistä. Erehdyksiä sattuu." Hän totesi rauhassa ja kallisti hieman päätään. Hän haisi raudalle ja verelle. Sen lisäksi ilmassa leijaili muidenkin ihmisten hajuja. Huomio kiinnittyi kuiteniin takaisin, kun nainen totesi ettei huonommin sattunut. Edward sipaisi kaulaansa ja hymähti siihen vain myönteisesti.

Edelleen se tuttu haju leijui ilmassa, mutta se ei ollut naisen haju. Se oli rosvojen haju. Pian kuului vihainen huuto, johon Edward reagoi vain astelemalla eteen päin kohti naista. Nainen taas oli hämmennyksen ja epävarmuuden maailmasta poistunut ja palannut takaisin sihahtelevaksi itsekseen. Näytti siltä, kuin Edward olisi löhestynyt sähisevää kissaa, joka ei halunnut koskettajia lähelleen. Nainen sihahtikin pian siihen perään hönen rosvojensa määrää. "Mmm....Ehkä noin parikymmentä. En tiedä, oli sumuista." Sumuista ja nyt muka ei ollut. Oikeasti Edward tiesi miehiä olevan kaksikymmentä, hän erotti heidän lukumääränsä vain silmäilemällä varjoja.
Nainen vaikutti hermostuneelta, turhautuneelta ja kaiken kaikkiaan hyvin rauhattomalta. Kyllä mieskin varmasti olisi rauhaton ja hyppisi ympäriinsä, jos vain olisi ollut tavallinen ihminen, mutta kun ei ollut niin ei hypitty. Nainen sen lisäksi valmisteli itseään taistoon, johon Edward tuhahti ja ohjensi tuolle tämän seipään. Hän katsoi naista, melkein rauhotellen. Tässä ei ollut mikään kiire panikoida, se vain mutkittaisi naisen oloa ja taistelua.

"Ah, ehei. Emme ota yhteen." Edward totesi itsekseen ja harppasi nopeasti naisen puoleen. Tarttui naista vyötäröstä molemmin käsin ja varoi, ettei saanut keihästä tai miekkaa naamaansa. Olisi ikävää menettää nenäänsä vain toisen nostamisen takia. Hän kantoi naista kuin perunasäkkiä. Samalla hän veti miekkansa esiin ja lähti nopeaan juoksuun. "Hys." Edward hyssytteli varmuuden vuoksi, jos nainen alkaisi sanomaan vastaan. "Et halua heitä tänne, enkä minäkään, joten kaikista parhain vaihto ehto on nyt paeta ja sillä sinun kipeällä kädelläsi, sinä et ketään lyö maahan." Edward totesi rauhassa juosten nyt määrätietoisesti oikeallem mistä kumpikaan heistä ei ole tullut ja lisäksi hänen hajukykynksä kertoi, ettei rosvoja siellä suunnalla ollut.
Mori
 

Re: Seesteinen aamu ja raivoisaa selviytymistä || Mori

ViestiKirjoittaja Enkidu » 09 Joulu 2015, 17:12

Niin surkeaa kuin se soturille, kenelle tahansa soturille, olikaan, oli Esra jokseenkin hukassa siitä mitä juuri nyt tarkalleen olisi tehtävä. Tämä kaikki oli sekoittanut hänen pasmansa pahasti, ja nyt rosvoja tunki kaiketi vielä monesta suunnastakin. Holtiton pako ties mihin ei tuntunut ajatuksena hiukkaakaan sen viisaammalta kuin paikalle jääminenkään. Sumujen turvin nämä saattoivat olla lähestymässä mistä tahansa, mahdollisesti moneltakin suunnalta, ja missä tahansa muussa suunnassa saattaisi aivan yhtälailla vaania lisää. Pakon edessä ja ehtimättä miettiä hän kohotti miekkaansa, varuillaan ja valmiina kohtaamaan takaa-ajajansa nyt uudelleen, vaikka sitten vain tarpeeksi pitkäksi aikaa saadakseen selville mihin suuntaan paeta. Ohimennen hän tuli irvistäneeksi toisen vastaukselle tätä jahtaavien miesten määrästä. Kaksikymmentä oli ehdottomasti liikaa.
"Minulla oli perässäni vain kourallinen. Jokin erkaantunut pienempi joukko kai. Jos me... puskemme niistä läpi tarpeeksi nopeasti, niin yksi suunta on auki", Esra mutisi puoliääneen toiselle, kuulostaen sen verran hajamieliseltä, että kävi varmasti nopeasti tyhjästä kokoon kaapaisemaansa suunnitelmaa läpi itsekseen aivan yhtä paljon kuin toisellekin. Se ei tosiaankaan ollut mikään vakuuttava suunnitelma, mutta parempaa hän ei tähän hätään ja tässä hutakassa ehtinyt miettiä. Hetkisen verran näytti siltä että toinenkin myöntyi ajatukseen ojentaessaan keihään takaisin hänelle. Hän otti sen vaitonaisesti vastaan, tihrustaen sumuun ja yrittäen parhaansa mukaan ennakoida, mistä ensimmäinen rosvo tulisi... ja montako tällä olisi perässään.

Ojennettu keihäs tai ei, oli toisella selvästikin oma suunnitelmansa asioiden varalle. Esra ehti hädin tuskin edes tajuta tämän äkkiä tokaisevan jotakin itsekseen, ennen kuin mies sitten harppasikin hänen luokseen. Hän heitti tämän suuntaan katseen enemmänkin hämmentyneesti kuin varautuneesti... ja sitä seurasikin sitten vielä huomattavasti hämmentyneempi ja tukahtunut ähkäisy, kun tämä yhtäkkiä tarrasi häneen kaksin käsin. Paremmasta paikasta hän olisi ehdottomasti huitaissuit mokomaa käsiksikävijää saman tien, mutta yllätettynä ja hankalasta paikasta mokoma jäi pelkäksi miekan ja keihään hämmentyneeksi heiluttamiseksi. Se ei juuri siitä parantunut, kun toinen kiskaisi hänen mukaansa kepeästi kuin vastahankaisen sylilapsen ja painelikin sitten äkkiä suoraan metsään. Mokomassa oli muutamaksi hetkeksi melkoisesti pureskeltavaa.
"Mitä... mitä reekelettä!?" sai palkkamiekka aikaiseksi ähkäistä tyrmistyksissään. Hän ei tosiaankaan ollut joutunut kokemaan mitään tällaista, eikä miehen hyssyttely totta puhuen tainnut auttaa ollenkaan. Sitä seurasi toki myös nopea joukko hieman järkevämmänkin tuntuisia perusteluita ratkaisuille, mitkä eivät tosin mitenkään saaneet koko tilannetta tuntumaan sen järkevämmältä. Mies retuutti häntä pitkin maita ja mantuja kuin jotakin kevyttä selkäreppua, miekka toisessa kädessä ja täydellä juoksuvauhdilla, vaivautuen vielä samalla rauhoittelemaan häntä kuin ties mitä keskenkasvuista. Paremmassa tilanteessa hän olisi kukaties saattanut käskeä tätä tekemään hyssyttelyilleen jotakin hyvin, hyvin epäsoveliasta, mutta juuri nyt moiseen ei tainnut olla aikaa, varaa tai oikein kykyäkään. Vähemmästäkin olisi hyytynyt.

"Voi reekeleen terkele", Esra sai aikaiseksi pihahtaa vielä kerran itsekseen, osaamatta lopulta ottaa tilannetta oikein mitenkään muutenkaan. Tässä sitä kai sitten mentiin...
Enkidu
 

Re: Seesteinen aamu ja raivoisaa selviytymistä || Mori

ViestiKirjoittaja Mori » 09 Joulu 2015, 17:38

Kuin kantaisi vihaista lohikäärmettä, joka sylki tulta jokaikisestä liikkeestä, minkämkies auheutti. Nainen tosiaan oli kuumapäinen ja tempperamentiltaan pippurinen, ellei vallattoman väkevä sanainen. Kuului kiroilua ja sihahduksia ja ähkäisyjä ja sitä rataa. Edward tunsi vain kuinka nainen piteli aseitaan, kuin mikäkin naulakko. "Älä ota pahalla, mutta minusta sellaisen summan ottaminen kaksin olisi liian vaarallista." Hän totesi lepytellen.
Juostessaan Edward kuunteli, muutakin kuin naisen pihinää olallaan. Hän kuutenli huutoja, kaikuja ja muita sellaisia. Hän pääsisi paljon nopeammin sutena, mutta nainen aseineen saattoi olla liian raskas sekä nainen voisi tappaa hänet siihen paikkaan, jos näkisi hänet. Toisen aseet kun tuppasivat olemaan hieman liian lähellä hänen selkäänsä ja sitä myöden hänen elimiään.
Edward kohotti äkisti miekkansa ja tuntui äkisti turhautuneen ja päästävän suustaan ärtyneen puuskahduksen. Joko rosvpt liitivät taikamatolla tai he olivat jakautuneet pienimmiksi ryhmiksi etsimään heitä. "Pidä kiinni." Ilmoitus oli enemmänkin käsky naiselle, kun hän heilautti miekkaansa hieman kädessään ottaen siitä paremman otteen.

Edestä tuli hahmoja, viitisen hahmoa. Heidän tikkumaiset siluettinsa kuvastivat miekkoja ja tummempi hahmo oli itse rosvo. Edward syöksyi kohti ja nosti miekkansa ylös valmiina iskemään. Sumun seasta syöksyikin viimein miehiä, huutaen jotakin vihaisesti ja yrittäen sivaltaa miestä ja naista samassa.
Se oli hienoinen liike, mutta se sisälsi valtavasti voimaa. Jalkojen onnistus oli saanut kaksikon ilmaan, jonka aikana mies oli lyönyt osalta miehiä miekat irti käsistä. Hän laskeutui maahan ja lähti juoksemaan. Takana tulivat ne, joille miekat olivat jääneet.
Edward kiihdytti vauhtiaan, hän ei enää arkaillut juoksussaan ja sen lisäksi hän otti naisen parempaan asentoon olallaan, ettei tuo joutunut heilumaan ja potemaan merisairautta siinä samalla. Juoksu jäi lyhyeen, kun mies ei kyennyt takaa-ajajien takia keskittymään muiden rosvojen hajuihin. Joka merkitsi sitä, että he otulivat yllätetyiksi uudestaan.
Tai no aivan, mutta heitä odotti se naisen kourallinen miehiä ja hänen takaa-ajajansa. Siinä vaiheessa Edward vain laski naisen maahan odottamatta, mutta ei liikkunut miekkansa kanssa minnekään, ennen kuin oli pakko.
Mori
 

Re: Seesteinen aamu ja raivoisaa selviytymistä || Mori

ViestiKirjoittaja Enkidu » 09 Joulu 2015, 18:19

Tässä sitä sitten rytyytettiin sinne ja tänne, tavalla joka olisi varmasti paras jättää pois aivan kaikista mahdollisista nuotiokertomuksista ja sotajutuista, joita asianomaisten kanssa tuli vaihdettua iltanuotioilla ja tavernien pöydissä. Juuri nyt Esra olisi paljon mieluummin muutenkin ollut jossain sielläpäin kuin kaiken tämän sekaisuuden keskellä, yrittämässä parhaansa mukaan tasapainotella keihästä ja miekkaa kummassakin kädessään villin ryntäilyn aikana. Miekka vielä roikkui mukana jotenkuten, mutta pitkävartinen keihäs heilahteli sinne tänne, vähällä tarttua maahan tai puihin tai sotkeentua häntä kanniskelevan miehen jalkoihin. Kertaalleen hän ehti jo harkita sotkevansa keihään sinne tahallaan aivan vain päästäkseen pois tästä täysin järjettömästä kyydistä, mutta se lopulta olisi tuskin johtanut mihinkään järkevään. Täytyi vain kai... kestää, jotenkin.
Rytyytyksen ja keihääseensä keskittymisen lomasta Esralla ei lopulta liittänyt paljoakaan huomiota ympärilleen, minkä takia hän taisikin olla se, joka yllättyi kaikista pahiten rosvojen äkillisestä väijytyksestä. Häntä kanniskeleva mies päästi jonkinlaisen ärähdyksen, jota seurasi pian käsky... pitää kiinni, jotenkin. Mokoman kehotuksen täysi järjettömyys kanniskeltuna ja kädet täynnä veti sen verran hiljaiseeksi ja hämmentyneeksi, ettei hän oikeastaan tajunnut tilanteen olevan päällä, ennen kuin se tosiaankin oli sitä jo kunnolla. Miehen syöksyessä kohti sumusta ilmaantuneita ahdistelijoitaan hän osasi lopulta päästää vain jälleen yhten tyrmistyneen äännähdyksen. Ja sitten sitä jo mentiinkin.

Kaikki oli yhtä valtavaa mylläkkää, josta Esra hädin tuskin edes erotti ne ympärillä seisovat rosvojen hahmot, joiden suuntaan hänen pakkotoimisen vapaaehtoinen kanniskelijansa parhaillaan sohi. Miekat kalahtelivat, äkkiä he olivat ilmassa, ja hyvin lyhyen hetken palkkamiekka tuijotti suoraan erään rosvon appoisiin, takaa-ajettavansa ketteryydestä hämmentyneisiin kasvoihin. Hän ei varmasti osannut itsekään näyttää juuri sen vähempää hämmentyneeltä tästä kaikesta. Hänellä ei ollut hajuakaan miten he olivat yhtäkkiä miesten takana ja kiiruhtamassa jo poispäin. Oliko mies tosiaankin hypännyt näiden ylitse? Esra ei tiennyt, eikä totta puhuen ehtinyt asiaa liiaksi miettiäkään, sillä perään lähtevistä rosvoista yksi, muita hieman nopeampi, harppasi pakenijoiden perään asettaan kohottaen. Huitaisu tuskin olisi osunut muutenkaan, mutta hätäisesti ähkäisten nainen huitaisi tätä kohti keihäällään. Yksikätinen, kehno liike ei ollut mistään kotoisin, mutta sen pelkkä odottamattomuus tuli rosvolle sen verran yllätyksenä, ettei tämä ehtinyt reagoida. Hyökkääjä horjahti taaksepäin verinen noro kasvoissaan, puristaen niitä vapaalla kädellään.
"Hei... me... tässä ei ole mitään järkeä!" Esra sai aikaiseksi ähkäistä, tällä kertaa jo hieman tarkoituksellisemmin häntä kanniskelevaa miestä kohti. Hänellä ei ollut hajuakaan mitä odotti tämän moiseen vastaavan, jos mitään. Totta puhuen tämä tuntui olevan vain aikeissa kiihdyttää vauhtiaan... kunnes sitten äkkiä pysähtyikin kesken kaiken. Jälleen lisää hämmennyttävää, mikä tosin unohtui nopeasti siinä kohtaa kun mies pudotti hänet äkkiä kyydistä. Tokihan hän oli ehtinyt jo toivoa moista, mutta siltikin se tuli melkoisena yllätyksenä.

Kaikki yhtenä sekaisena mylläkkänä Esra kompuroi edes jonkinlaiseen asentoon, heittäen ympärilleen villin vilkaisun. Joukko rosvoja oli ilmeisesti pysäyttänyt miehen, ja äsken taakse jätetyt juoksivat perästä kohti kovaa vauhtia. Rosvot tuskin olivat juuri sen paremmin perillä saaliinsa oudoista kyvyistä ja taidoista, mutta tämän pakeneminen eittämättä rohkaisi jatkamaan - kuten myös se epätoivo ja selviytymisen tarve, mikä niukkoina ja kurjina aikoina ajoi näitä lainsuojattomia paljon enemmän kuin mikään muu. Tuimat katseet ja tiukasti puristetut aseet eivät ainakaan lupailleet mitään hyvää, kun rosvot lähestyivät yhdestä jos toisestakin suunnasta kahta takaa-ajettuaan.
Esra ei vaivautunut tällä kertaa edes ärähtämään survoessaan nopeasti miekkansa huotraan. Kahden aseen kanssa oli aivan turha kaavailla tekevänsä yhtään mitään, ja hätäisen nopeasti hän tarrasikin nyt keihääseensä, laskien sen varuillaan kohti vihollisiaan. Nyt he nähtävästi joutuisivat taistelemaan, halusivatpa sitä tai eivät... mikä vieressä seisovan miehen tapauksessa taisi tarkoittaa ehdottoman varmasti, että eivät. Palkkamiekka tajusi vasta hetken viiveellä, että vaikka toinen puristikin miekkaa kädessään, ei tämä tehnyt elettäkään hyökätäkseen tai vetäytyäkseen. Vain... seisoi siinä.
"Mitä sinä teet? Lyödään ne hajalleen ennen kuin tulevat päälle!" Esra ähkäisi hämmentyneenä toiselle, tietämättä mitä tämä aikaili. Toisaalta hän ei itsekään tohtinut lähteä yrittämään minkäänlaista läpimurtoa ilman apua, piti vain keihäänsä valmiudessa ja heitti varuillaan katseita sinne tänne, tietämättä mihin suuntaan edes keskittyä juuri nyt.

"Varokaa sitä miestä! Se on nopea ja lyö kovaa!" yksi takaa tulevista rosvoista huusi ilmoille, varoittaen kaiketi niin vierellään kiiruhtavia tovereitaan kuin kaksikon yhyttänyttä toista joukkoakin. Rosvojoukko aikoi selvästikin painaa yhtenä miehenä päälle, luottaen ylivoimaansa ja nopeaan murskavoittoon...
Enkidu
 

Re: Seesteinen aamu ja raivoisaa selviytymistä || Mori

ViestiKirjoittaja Mori » 09 Joulu 2015, 21:09

Tilanne oli rauhaton, samoin kuin kiehen sydän ja vihreät silmätm joiden liike tuntui anakysoivan vihollisia. Äänet ja hajut sekoittuivat yhteen, yhdeksi tunne mylläkäksi ja hänen oman kehonsa sydämen tykytykset sekä veren kohina tuntui syöksyvän yli muiden. Se huusi käymään päälle, tappamaan jokaisen, joka eteen tuli ja jokaisen, joka pystyssä seisoi. Sitä ääntä mies kuitenkin tyynnytteli, rauhoitteli ja piti visussa piilossa.
Kylmä hiki valui hitaasti otsalla, kun löysäksi käynyt ote miehen kahvasta vavahteli sydämen rytmin mukaan. Nainen yönen vierellään ärähteli, tuhateli ja sihahteli, kuin maailma olisi loppumassa. Tuo työnsi miekkansa huotraan, tarttuen keihääseensä, vilkuillen vihollisten lukua. Eikä aikaakaan, kun nainen jo huusi ärtyneenä mitä mies teki. Heidän piti lyödä kaikki hajalle, ennen kuin ne löisivät heidät.
Samaan aikaan heidän taakaa kuului varoittava ääni, sanoivat, että mies löi kovsa ja häntä piti varoa. Rosvojoukon sisällä kuului hiljaista puhetta, supinaa ja mutinaa.

Mies josta varoitettiin laski katseensa ihmettelevään naiseen. Hieman olan takaa laskettu Vihreä katse tutki naisen kasvoja tuon ilmeitä ja eleitä. Hän ei tehnyt edelleenkään elettäkään liikkuakseen. Katse siirtyi takaisin rosvoihin ja lopulta se vain sulkeutui silmien painautuessa kiinni. Kuului syvä huokaisu. "En halua taistella, muttei siihen kai ole toista vaihtoehtoakaan." Hyökkäsi, kun häntä tultiin uhkaamaan, mutta vain, jos hyökkääjä teki aloitteen ensin. "Älä mene liian kauas minusta. Turvaan selustasi." Edward totesi naiselle. Oikea jalka piirsi maahan puoli ympyrän loskan roiskuessa. Taistelukenttö oli avattu. Kärsimättömät rosvot eivät jaksaneet enää odottaa, joten hyökkäys tuli, se oli kuin suuri aalto, joka yritti nielaista uhrinsa joka suunnasta.
Musta terä kalahti ensimmäisiin teriin, mutta tällä kertaa miekan terä ei enää tavoitellut miekkoja pelköstään vaan myös miestennjalkoja. Mies pyöräytti teräänsä, sivalsija leikkasi miesten nilkoja auki. Hän ei tehnyt suurta tuhoa nilkkoihin, mutta esti miesten liikkumisen. Toisaalta ylivoima tuntui olevan yhdelle ihmissudellekin liikaa ja sen lisäksi piti pitää silmällä, jos naisen veri purskahtaisi ilmoille.

Iskuja sateli jokaisesta suunnasta, miekat kalahtelivat ja huutoja kuului, kun ihmissusi teki nopeita hyökkäyksiä. Hän turvautui nopeuteen ja tarkkuuteen. Hän pysyi naisen selustana, löhellö tuota eikö antanut miesten tavoitella heikkoja kohti itsestään tai naisesta. Siisti sivallus nilkkoihin ja kiehet olivat maassa. Sama metodi toisti aina jokaisen miekan sivalluksen aikana.
Jokin kirpaisi, ikävällä tavalla. Eikä se kirpaisu voinut olla mikään pieni haava, niin kuin naisen sivallus kaulassa. Sen täytyi olla isompi ja vakavampi. Edward katsoi reiteensä, jonka läpi joku onnistunut rosvo oli työntänyt ohuen miekkansa. Pitkään mies ei voittoaan voinut riemuita, kun ihmissuden tumma miekka tervehti tuon nilkkoja. Sitä paitsi miesten lukumäärä oli alkanut oudota, kerta Ed oli hoitanut monet maan tasalle jalkojensa kanssa. Omaa reittään hän ei huomioinut, vaikka siitä törröttikin ikävällä tavalla miekka.

"Peräännytään." Edward huusi naiselle ja lähti juoksemaan tuota kohden, tarttui tämän käteen ja lähti johdattamaan pois taistelu paikalta. Todennäköisesti rosvoja ei kiinnostanut lähteä hippa leikkiin mukaan, sillö haavoittuneita olisi varmasti tullut jo tarpeeksi. Ehjinä olevien pitäisi vain hoitaa toverinsa jonnekin, jossa voisivat hoitaa haavansa turvassa.
Edward vilkaisi taakseen, vilkaisi ympörilleen ja eteensä. Lopulta hän totesi, ettei vihollisia ollut ja hän saattoi työntää oman miekkansa asevyölleen. Miekka ei ole edes ehtinyt saamaan verta ylleen, kerta ihmissuden sivallukset olivat nopeita.
Askeleet hidastuivat ja lopulta pysähtyivät. Edward päästi irti naisen ködestö ja vilkaisi maahan, johon tipahteli punaista nestettä. Hän katsoi miekkaa jalassaan ja hengitti ehkä asteen kiihtyneemmin. Hän tarttui miekan kahvaan ja veti miekan ulos reidestään.
Mori
 

Re: Seesteinen aamu ja raivoisaa selviytymistä || Mori

ViestiKirjoittaja Enkidu » 09 Joulu 2015, 23:57

Esra heitti miehen suuntaan uuden, entistä epämääräisemmän katseen, kun tämä huokaisi ja tuli sitten lopulta siihen tulokseen, että vaikka ei halunnutkaan taistella, ei vaihtoehtoja juuri nyt ollut. Hänellä ei ollut hajuakaan kuka tämä mies oli, tai miten tämän pää toimi, mutta vastaukset olivat selvästikin väliltä "joku outo", ja "hyvin oudosti." Ei häntä itseäänkään haluttanut taistella yhtään sen enempää, mutta hänellä ei kuitenkaan ollut varaa (tai mitään syytä) huokailla kuin kyseessä olisi ollut jonkinlainen omalähtöisen ikävä vaiva hengenvaarallisen kahakan sijaan. Toisaalta hän ei ehtinyt jäädä murehtimaan asiaa muutenkaan liiaksi, sillä rosvot olivat tulossa. Kun mies oli pysähtynyt, aikomatta selvästikään enää paeta mihinkään, oli etummainen rosvorypäs jäänyt odottamaan takaa tulevien pääsevän lähemmäs ennen kuin sitten hyökkäsi yhtä matkaa päälle. Ryöväreiden kesken ei kunniaa tunnettu tai pyydetty.
Sen enempää Esra ei enää ehtinyt sitten miettiä tai havainnoidakaan koko tilanteesta. Hän pyörähti kohti takaa tulevien kevyempää joukkoa, purren hammasta ja jännittyen. Keihäänterä teki nopeaa liikettä ylhäältä alas, haki paikkaa ja yritti harhauttaa kohti hyökkääviä rosvoja. Nämä olivat kevyesti suojattuja, pelkillä nahoilla tai huomattavasti kevyemmällä, kehnolla olkitopalla. Jämäkkä pisto keihäästä puhkoisi sellaisen auttamatta. Kohti tulevat rosvot eivät tosin moisesta piitanneet, vaan kävivät päälle armotta, kuten oli järkevää ylivoimalla ja pitkää asetta vastaan: jahkailu vain veisi näiden ylivoimaedun ja helpottaisi hänen elämäänsä.

Esra päästi lyhyen, itseään kannustavan huudon survaistessaan keihäänsä kohti ensimmäistä rosvoa. Mies ei kiireessään ehtinyt edes miettiä asiaa, vaan päästi vain tuskaisan ähkäisyn terävän kärjen raastaessa auki kylkeä, horjahtaen kivuliaasti sivuun. Se pysäytti miehen hyökkäyksen, mutta tämän toverit puskivat ohitse, antamatta hänelle tilaisuutta iskeä uudelleen. Hätäisesti palkkamiekka perääntyi taaksepäin, yrittäen pyöräyttää keihästään parempaan asentoon seuraavaa varten. Tässä kohtaa se tarkoitti auttamatta torjuntaa, kun mies tavoitteli häntä aseellaan. Esra pamautti kiireesti keihäänvartensa tielle, kompuroiden jalansijaa loskassa ja sammaleessa puskeakseen rosvon taaemmas. Huteraa, parhaassakin tapauksessa. Lisääkin rosvoja tunki apajille, pakottaen hänet hylkäämään vastarinnan ja perääntymään tieltä.
Vaikka ei ehtinytkään katsoa ympärilleen, pystyi Esra silti erottamaan takaa aseiden kalahdukset ja rosvojen huudot. Siinä lieni lopulta ainakin yksi asia, mistä hänen täytyi olla oikeastikin kiitollinen toiselle. Tämä tosiaankin, sanojensa veroisesti, suojasi hänen selustaansa, ja kaikesta päätellen tekikin sen varsin ansiokkaasti. Se antoi hänelle tilaisuuden keskittyä kunnolla yhteen suuntaan, mitä hän tosiaankin tarvitsi. Pitkä keihäs pystyi ehkä pakottamaan välimatkaa, mutta monta suuntaa vastaan yhtä aikaa se oli pelkästään tiellä... joskin hyvin harvalla oli mitään sanottavaa muutenkaan piiritetyksi tulemiseen.

Esra perääntyi hätäisen askeleen ja sitten toisenkin, ennen kuin kolautti äkkiä päänsä johonkin. Kypärän läpi se ei tuntunut juuri missään, mutta pelkkä jämäkkyys riitti kertomaan naiselle silmänräpäyksessä hänen vetäytyneen puuta päin. Rosvot tunkivat voitonriemuisesti päälle, yrittäen pitää hänet ahtaalla. Kiireesti hän survaisi kohti miehiä kerran ja toisenkin, yrittäen pitää näitä loitolla, mutta määrätieto vei tällä kertaa pirullisen voiton - siitä huolimattakin, että toinen miehistä puski läpi hartia verta tursuten. Hän torjui tämän iskun keihäänsä varrella, puri hammasta yhtä kovaa kuin mieskin, ja yritti sitten puskea tämän kauemmas. Jos ei mitään muuta, tarjosi puu ainakin jotakin kiinteää ja lujaa, jota vasten ponnistaa. Rosvolla taas oli pelkkä loska jalkojensa alla, ja tämä horjahtikin kompuroiden taaksepäin ja kauemmas. Ilo siitä oli tosin lyhyt, sillä joku muu ehti kuitenkin apajille. Silmissä ja päässä välähti, kun jokin kova, mahdollisesti kirveen hamara tai nuija, kolahti kypärään.
Ähkäisten Esra horjahti sivulle, hapuillen otetta jostakin, edes puusta joka avuliaasti oli äsken tarjonnut jalansijaa. Kädensijaa ei kuitenkaan enää liennyt, vaan nainen sekosi auttamattomasti jalkoihinsa, horjahtaen kumoon. Hän tiesi jo nyt, ettei isku ollut oikeasti vaarallisesta päästä tai ollut puhkaissut kypärää, aivan vain jo siitäkin että oli edelleen hengissä ja pystyi edes ajattelemaan moista, mutta siitä huolimatta se sekoitti hetkeksi hänen maailmansa ja antoi huomattavasti kiperämpiä miettimisen aiheita. Hän yritti saada keihäästä parempaa otetta samalla, kun rosvot painoivat kuumeisesti päälle, aikomatta selvästikään antaa aikaa sellaiseen tai enää mihinkään muuhunkaan.

Pahalta näytti, mutta kaikeksi onneksi rosvot saivat äkkiä muutakin mietittävää. Toinen näistä ähkäisi tuskissaan ja putosi maihin, kun villisti (mutta kovin rajoitetusti) tuhoa rosvojoukon keskuudessa aiheuttava mies hyökkäsikin äkkiä tätä päin, sivaltaen nilkan alta. Mokoma sai toisenkin rosvon vilkaisemaan säikähdyksissään, eikä Esralla ollut varaa jättää moista paikkaa käyttämättä Saaden lopultakin keihäänsä kunnolla käsiinsä hän ponnisti takapuoleltaan eteenpäin, survaisten pitkän aseen alaviistosta rosvon vatsaan. Se upposi syvälle, ja irvistäen tuskallisesti tämä putosi kasaan, puristaen aseen vartta epätoivoisuudella, jonka vain kuoleva ja kivulias osasi. Esra irvisti takaisin omasta tukaluudestaan, ennen kuin lähti vääntäytymään pystyyn. Tapa, jolla hän otti tukea seivästetystä rosvosta törröttävästä keihäästään, oli ehdottoman epämukava ja iljettävä, mutta juuri nyt hänellä ei ollut aikaa murehtia sellaisesta.
Jaloilleen kivutessaan palkkamiekka yritti parhaansa mukaan ravistella ja selvitellä päätään. Osuma ei lopulta ollut ollut paha, vienyt enemmänkin tasapainoa kuin järjen valoa, mutta siitä huolimattakin sai maailman vellomaan silmissä. Sen verran ne kuitenkin erottivat, ettei ympärillä tuntunut olevan enää montaakaan rosvoa - siis ainakaan toimintakelpoista. Maassa kyllä makasi yksi jos toinenkin tuskaisena (mutta... ilmeisen kevyesti jalkaan haavoitettuna) ja kovaäänisen valittavana. Vielä pystyssä olevatkin olivat selvästi saaneet muuta ajateltavaa juuri nyt. Se antoi Esralle aikaa kiskaista keihäänsä irti miehestä, lyyhistäen tämän polviltaan selälleen maahan. Hän vilkaisi edelleen tuskaliaasti irvistelevää, verta tursuavaa vatsaansa puristavaa miestä, ennen kuin päästi epämukavan äännähdyksen. Mokoma oli tuskallinen ja hidas loppu jopa rosvolle, kuten hän oli kerran saanut nähdä. Kukaan ei ansainnut ties miten pitkää kuolemaa omien rikkinäisten suoltensa lemussa, ja nainen kohottikin uudemman kerran keihästä, aikomuksenaan lopettaa tämän kärsimykset nyt saman tien. Sitä hän ei tosin ehtinyt viedä loppuun, sillä kaikesta huolimattakin kovin tehokkaasti taistelleella miehellä oli äkkiä muita suunnitelmia.

"Mit-" Esra aloitti taas, mutta tyytyi lopulta vain nielemään sanansa hämillään kun toinen lähti kiskomaan häntä taas ties mihin. Nyt häntä ei sentään kanniskeltu kuin imeväistä, vaan kiskottiin perässä kuin pikkulasta. Hieman samaan tapaan kuin hän oli retuuttanut aikanaan pikkuveljeään useaankin otteeseen ollessaan kärsimätön. Mokoma ei tosiaankaan ollut suuri parannus mihinkään, mutta toisaalta vastaan riuhtominen aivan vain siitä ilosta, että saisi sen jälkeen itse juosta aivan samaan suuntaan, aivan yhtä kovaa, tuntui jokseenkin hoopolta. Olihan mies kaiketi nyt lopulta tehnyt varsin suuren osan äskeisestä muutenkin, kun vain oli viitsinyt käyttääkin selvästi varsin vakuuttavia taistelutaitojaan. Parempi kai vain juosta...
Kovin kauaa ei paetta muutenkaan, miehen ilmeisestikin luottaessa siihen, että rosvot eivät enää moisen hajalleenlyönnin jäljiltä tohtisi enää ainakaan samoin tein lähteä perään. Veikkaus olikin todennäköisesti varsin hyvä, ja siihen palkkamiekkakin osasi olla jopa tyytyväinen. Siitä huolimattakin hän kyllä kiskaisi kätensä irti toisen jämäkästä otteesti heti kun se vain oli mahdollista, vilkaisten tähän jokseenkin toispuoleisesti. Olipa tässä kiire tai ei, mokomaan retuuttamiseen oli vaikea suhtautua erityisen hyvillään.

"Olisit voinut vain..." Esra aloitti vaivautuneen tasapaksusti, ennen kuin sitten vaikeni havaitessaan jotakin huomattavasti ajankohtaisempaa, kuin miehen oudon retuuttamistarpeen aiheuttaman hämmennyksen. Tämän jalassa törrötti miekka. Kokonainen miekka. Tämän jalassa. Reiden läpi oli survaistu miekka, joka edelleenkin törrötti siinä koko komeudessaan. Se olisi ehdottoman varmasti lopettanut tavanomaisen kulkijan tai soturin matkan siihen, mahdollisesti pysyvästikin. Ties vaikka vienyt hengenkin. Mutta jollakin ilveellä tämä tapaus oli vienyt taistelunsa loppuun ja pyrähtänyt vielä hän lieassaan pakoonkin. Mokoma vaati hetken verran pelkkää hölmistynyttä tuijottamista, ennen kuin hän avasi huomattavasti varovaisemmin suunsa uudelleen.
"Sinun olisi varmaan parempi..." nainen aloitti epämääräisesti, yrittäen keksiä mitä tässä kohtaa nyt oikeastaan edes olisi pitänyt tehdä. Hän osasi kyllä sitoa ja parsia haavoja, mutta ei tosiaankaan tällaisia. Totta puhuen hän ei ollut varma, osasiko kukaan tässä maailmassa. Miekka läpi reiden lihaksista oli oiva tapa päättää kaksijalkaiset päivänsä. Hapuileva ehdotus muuttui kuitenkin pikaisesti tyrmistyneeksi huudahdukseksi, kun mies sitten muitta mutkitta, selvästikään edes murehtimatta asiasta, tarrasi aseen kahvaan kuin olisi aikonut repiä sen noin vain irti.

Hetkiseksi Esra unohti kaiken ylimalkaisen tyrmistyksensä, hämmennyksensä ja häkellyksensä tästä kaikesta, kuten myös äskeisen epämukuvan hyökkäyksen ja sen päässä vellovat jälkimainingit. Hän nakkasi keihäänsä syrjään ja harppasi lähemmäs tätä hullun oloista miestä, tarttuen nopeasti tämän miekkaa kiskovaan käteen. Eittämättä mokoma ei lopulta todella estäisi tätä tekemästä mitään, mutta ei hän siltikään aikonut antaa tämän vain tapattaa itseään, olipa millainen outous tahansa.
"Lopeta, hullu! Jos revit sen pois, vuodat kuiviin parissa hetkessä! Nopeammin kuin ehdit edes kunnolla valittaa koko asiasta!" nainen ärähti, tuijottaen toista varsin vakavissaan silmiin. Selvästikin tässä kaikessa nyt oli jotakin, ja eittämättä jo se että mies yhä käveli kertoi asioiden olevan toisin kuin olisi voinut luulla, mutta ei hänellä ollut juuri nyt aikaa miettiä sellaisia. Totta puhuen hän ei ollut varma, millä ilveellä tämä näissä oloissa selviäisi edes miekan jättämällä, mutta... ei tätä nyt ainakaan hätiköidä sopinut. Toinen käsi puristui miekan pontta vasten, toinen kiskoi vaativasti miehen rannetta kauemmas. Osasivat täällä nähtävästi muutkin käydä käsiksi...
Enkidu
 

Seuraava

Paluu Metsä

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 10 vierailijaa

cron