Kirjoittaja Enkidu » 11 Joulu 2015, 03:16
Ajatuksilla olisi kaiketi ollut aikaa harhailla Edwardin nukkuessa, mutta lopulta Esra ei ajatellut varsinaisesti mitään. Hän kävi miekkansa läpi kaikessa rauhassa, huolellisesti ja tasaisesti, pyyhki terän puhtaaksi ja niin kuivaksi, kuin nyt sohjon keskellä maakolossa edes pystyi. Edes tarkkuutta noudattaen mokomaan ei lopulta mennyt erityisen pitkää aikaa, ja loput hän sitten vain pitkälti oli, tuijottaen ulos sumuun, joka oli väistymässä hitaasti ja kaunaisesti. Koko päivä oli vasta aluillaan, ja tässä sitä jo oltiin, korvia myöten vaikeuksissa. Mutta panikoimalla ei selvinnyt mihinkään asti, eikä hätäily tuonut soturille muuta kuin ennenaikaisen kuoleman jollakin epämukavalla tavalla. Hän oli ryntäillyt jo aivan tarpeeksi tähän hätään, ja nyt oli parempi vain odottaa.
Loppujen lopuksi Edwardilla kesti melkoisen vähän aikaa heräämisensä kanssa. Esra säpsähti aavistuksen tämän äkkiä ponkaistessa pystympään. Mies ei ollut ollut kauaa sammuksissa, ja hetken soturi vilkuilikin tämän suuntaan arvioivasti, yrittäen päätellä oliko tämä tosiaankin aikeissa havahtua vai heittelehtikö vain kivuissaan. Hetken näytti siltä kuin tilanne olisi voinut mennä kumpaan suuntaan tahansa, mutta sitten toinen selvästikin sai otteen tosimaailmasta, havahtuen ja selvästikin ymmärtäen ympäristönsä. Nainen päästi suustaan epämääräisen, puolihuolimattoman ja vähättelevän äänen, kun tämä ensitöikseen mutisi jonkinlaisen anteeksipyynnön mahdollisesta säikäytyksestä. Lopulta se ei kiinnostanut häntä läheskään niin paljoa, kuin tämän järjettömän nopea toipumistahti.
"Mitäs pienistä. Ei, et ollut reporankana pitkään. Minä luulin joutuvani vahtimaan tässä ainakin suurimman osan päivästä ja murehtimaan sitten, mitä teen sinun kanssasi", Esra tokaisi hetken perästä toisen tiedustellessa ajan kulusta, peittelemättä juuri sitä miten silmäili parhaillaan Edwardin jalkaa. Hän valpastui aavistuksen, kun tämä alkoi äkkiseltään höllätä kiristävää vyötä, muttei kuitenkaan mennyt väliin. Tässä ajassa mokoma ei olisi tehnyt tavalliselle ihmiselle (tai haltialle, tai tavalliselle millekään, naisen näkemyksen mukaan) yhtään mitään, mutta toisaalta tämä mies ei selvästikään ollut mikään tavallinen. Ja toden totta, vyön löysäämistä ei seurannutkaan holtiton veriryöppy, tai oikein mitään muutakaan. Hän silmäili sitä hetken mietteliäästi, osaamatta oikein hillitäkään sanojaan enää.
"Minä sain miekkani vanhalta soturilta, joka vuotta aikaisemmin oli saanut keihäästä reiteensä. Vähän tuolla tavalla. Siitä ei ole kamalan kauaa. Sillä ukolla kävi tuuri kun sai edes pitää jalkansa, ja sen konkkaamisen katsominenkin teki jo pahaa. Eikä se kuulemma koskaan edes juuri sen paremmaksi menisi. Se olisi varmaan ollut... tyytyväinen jos olisi tiennyt, miten tuo temppu tehdään", palkkamiekka mutisi ääneen, pyyhkäisten kevyesti suutaan tajutessaan, että oli yksinään tyhjyyteen tuijottaessaan antanut sylkivanan valua poskelleen. Sitten hän vilkaisi miestä suoraan silmiinkin, suu ja kulmat pienessä mietteliäässä mutrussa, mutta ei kuitenkaan sanonut mitään. Toinen tuskin paljastaisi salaisuuksiaan noin vain, mutta ei hän siltikään osannut olla aivan hiljaa todistaessaan vieressä ihmeparantumisia, jotka sotivat kaikkea tavallista järkeä vastaan. Olihan hänkin toki kuullut taikavoimaisista rohdoista ja jopa nähnyt sellaisia käytössä, mutta tämä mies ei selvästikään ollut ottanut mitään haavoihinsa. Mokoma järjetön paraneminen tuli jotenkin tämän... sisältä. Kuten todennäköisesti myös voima ja nopeus.
Hetkisen Esra tuijotteli mietteliäästi, ennen kuin sitten havahtui Edwardin äkkiä ottaessa rosvot puheeksi. Mies vaikutti tosiaankin siltä, kuin olisi ollut aikeissa lähteä liikkeelle. Lopulta hänellä ei tainnut olla tarjota tämän näkemykseen muutakaan kuin nyökkäys ja myöntävä äännähdys. Aivan mahdollista, että rosvot nilkuttivat vieläkin kohti piilopaikkaansa, olipa se missä olikaan. Jos tämä joukko oli isompi, saattaisivat nämä huonolla tuurilla lähteä myöhemmin vielä perään, mutta oli parasta vain toivoa ettei kumpikaan heistä joutuisi murehtimaan asiasta enää siinä kohtaa. Sitten hän tosin tuli vilkaisseeksi toiseen ja hymähtäneeksi äkkiä kuin kovinkin huvittuneesti, kun mies mainitsi jälleen hänen... hevosensa.
"Ei se mikään hevonen ole. Pelkkä typerä, huonopäinen poni. Jos minulla olisi hevonen, en varmaankaan juoksentelisi nyt henkeni edestä metsässä. Olisin vain ratsastanut pakoon", nainen tokaisi lopulta, ennen kuin oivalsi toisen viittoilevan häntä väistämään pois tieltään. Palkkamiekka teki työtä käskettyä, työnsi kolhitun kypärän varovaisesti takaisin päähänsä, ja pungersi sitten ulos kolosta samalla jalkojaan venytellen. Hänen kasvoillan oli, yllättävää kyllä, kevyen surkuhupaisa virne. Eipä niin, ettäkö hänen surkean poninsa tituleeraaminen hevoseksi mitenkään loputtoman hauskaa olisi ollut, mutta näinä hetkinä oli kaiketi etsittävä huumorinsa mistä nyt vain löysi.
"... jos minulla olisi varaa hevoseen, en muutenkaan rämpisi rapaisissa metsissä keskellä reekeleen umpivetistä talvea", hän lisäsi perään aavistuksen kärkevämmin, joskin vieläkin kevyen huvittuneesti. Ei, siinä kohtaa hän kaiketi ratsastaisi läpi ja hassaisi täysin kuvitteellisia, ylenpalttisia rahojaan majatalojen vuoteissa ja lämpimien soppapatojen ääressä. Kaikkea sitä.
Päästyään ulos Esra venytteli hetken koipiaan ja vilkaisi nopeasti ympärilleen. Sumu oli tosiaankin hälvenemässä, ja nyt lähitienoon erotti jo paljon paremmin - mikä oli kaiketi yhtä aikaa niin hyvä kuin huonokin, jos piti etsiä jotakin mahdollisen vihollisen vaaniessa jossakin. Hän vilkaisi Edwardin suuntaan kun mies seurasi perässä, ennen kuin kumartui nostamaan keihäänsä maasta. Samalla hän kahmaisi maasta kevyen kourallisen nuoskaa, jolla pyyhkäisi kuivia huuliaan ja sitten kieltäänkin. Jano oli tämän kaiken keskellä ehtinyt jo melkoiseksi. Toisella tuntui äkkiä olevan jotakin asiaa, ja hän vilkaisi tämän suuntaan ensin tasaisen kuuntelevasti, ja sitten jokseenkin epämääräisen mietteliäästi tämän sanottua sanottavansa. Mokoma kehotus jättää mahdollinen rähinöinti miehen kontolle ei selvästikään kuulostanut erityisen yksioikoisen järkevältä hänen korvaansa.
"Enköhän minäkin tee osani. Minä olen soturi ja täällä omasta riskistäni, niin typerää kuin se ehkä onkin. Olet nopea tuon miekkasi kanssa, mutta..." Esra aloitti varsin ykskantaan, ennen kuin loi melkoisen merkitsevän katseen kohti Edwardin jalkaa. Niin ihmeellisellä tavalla kuin mies olikin jo elpymässä saamastaan haavasta, aristi tämä edelleen sitä. Tämä ei selvästikään murehtinyt haavansa mahdollisesta hidastuksesta tai haitasta taistelussa, mutta ainakin se oli varsin selkeä osoitus siitä, että teräs kyllä puri tähän siinä missä muihinkin. Elpyisikö tämä puukosta keuhkoon, tai vaikkapa kirveestä päähänsä? Tuskinpa sentään. Hetkisen nainen silmäili toista melkeinpä kriittisesti, kuin yrittäen arvailla mikä tällaisen puheen taustalla tarkalleen oli, ennen kuin kuitenkin jätti mokoman sikseen. Olipa mikä oli, oli Edward esittänyt ykskantaan mielipiteensä toimimisesta, ja hän omansa.
"Miksi sinä muuten ehdoin tahdoin jätit niitä henkiin? Ei sillä, että ne olisi jokainen pitänyt pistää kylmäksi ja jahdata hengiltä, mutta minun nähdäkseni näit melkoisesti vaivaa lyödessäsi niitä vain aseille ja jalkoihin. Olisit todennäköisesti selvinnyt reilusti vähemmällä, jos olisit taistellut kunnolla. Ei pahalla", Esra hetken kuluttua äkkiä tokaisi, vaihtaen painoaan mietteliäästi jalalta toiselle. Jo hänen ottaessaan Edwardin kanssa yhteen oli ollut melkoisen selvää, ettei mies ollut tavoitellut lihaa vaan asetta. Jotkut tarpeeksi taitavat suosivat kaiketi moisia taktiikoita mies miestä vastaan jo siksi, että kokemattomamman ase oli helppo iskeä pois käsistä, eikä tällä sen jälkeen olisi paljoakaan sanottavaa taisteluun. Mutta kokonaista rosvojoukkoa vastaan kyse oli selvästikin jo jostakin aivan muusta... etenkin kun mies oli suostunut tinkimään haavoittamattomuudestaan ainoastaan iskemällä raajoille, välttäen aiheuttamasta mitään välittömän kuolettavia vammoja. Nainen itse ei voinut edes kuvitella yrittävänsä moista hölmöyttä taistellessaan henkensä edestä ties miten monen vihollisen kanssa, eikä toisellakaan lopulta ollut ollut varaa siihen. Häntä tosiaankin kiinnosti kuulla tässä ja nyt, miksi tämä säästeli kimppuunsa käyneiden rosvojen henkiä noin hanakasti.
"Ei pahalla tosiaan, mutta taisteluun lähteminen muiden vammoja peläten tuntuu vähän hullun hommalta. Tajuat varmaan", palkkamiekka lisäsi vielä, vaihtaen aavistuksen kiusaantuneesti taas asentoaan, tuijotellen toista edelleenkin mietteliäästi. Jos hän aikoi luottaa mitään osaa hengestään tämän miehen käsiin enää uudestaan, oli hänen parasta tietää mistä äskeisessä oli ollut kyse.