Kirjoittaja Mori » 20 Joulu 2015, 16:08
Nakami tuntui enemmänkin siltä, kuin tietäisi enemmän. No siis olihan tyttö häntä iäkkäämpi, Ed ei vain tiennyt kuinka iäkäs tai sitten tiesi, muttei muistanut. Nakami vaikutti niin vakavalta asian suhteen, että miehen teki mieli vain kadota omine sanoineen ja asioineen. Hän tunsi, ettei hän vielä ollut saanut kunnollista otetta elämästä ja siitä ilosta. Hän oli vasta puolivälissä. Nappaamassa kiinni, vielä hän ei roikkunut, eikä pyristellyt. Hän vain yritti loikata siihen, mikä tuntui mahdottomalta napata käsiinsä. Edward pudisti hieman päätään ajatuksilleen katsoessaan samalla Nakamia.
"Mennään vain." Ed vastasi toisen kysymykseen tarjoten kuitenkin käsiään naiselle. "Voin kyllä kantaa noista puolet." Edward sanoi hieman naurahtaen, koska tunsi, ettei ollut tehnyt mitään muuta kuin tuijottanut tyttöä. Hänestä tuntui, ettei hän ollut kovin hyödyllinen juuri sillä hetkellä. Sitten, Nakami otti puheeksi sen kesken jääneen lausahduksen. Tämä totesi, että halusi heidän kykenevän keskustelemaan, puhumaan toisilleen avoimesti suruista ja iloista. Ihmissusi ymmärsi varsin hyvin ja oletettavasti, hän oli saanut aikaan tytössä jonkinlaisen epäilyksen tai huolen. Ei hän tiennyt, mutta jotain sinne päin. Nakami myös huomioi hänen väsyneisyytensä ja ilmaisi selkeästi omat johtopäätöksensä. Tietenkin tyttö puolsi omia sanojaan, ettei hänen ollut pakko vastata, jos ei halunnut.
"Niin... Olen väsynyt sen takia, että etsin sinua kaikkialta. Päässäni on pyörinyt niin paljon asioita, joita minun piti kertoa sinulle ja joita en nyt tältä seisomalta muista, mutta sen tiedän... Että minua pelottaa. Valtavasti, ellei aivan kauheasti. Tiedän sisimmässäni haluavani perustaa perheen ja tiedän, että meillä olisi hyvä tulevaisuus.. Mutta huoli painaa aina. Jos ihmissusikiroukseni ulottuu myös jälkikasvuun, entä jos satutankin lapsia, menettäessäni itseni." Edward huokaisi raskaasti ja kuunteli Nakamia, joka toi taas sen kesken jääneen lauseen ilmoille. "Haluaisit tietää mitä se oli?" Edward kysyi ja levitti kasvoilleen raukean hymyn. Toinen totesi, ettei suudelma ollut hyvä tapa peittää sanoja. "Se oli ikään kuin sama asia, mitä olin sanomassa..." Edward totesi hieman lehahtaen punaiseksi ja raapi sänkeään.
"Mutta jos kerran vaadit." Hän sanoi muka niin dramaattisesti ja laski otsansa toisen otsaa vasten uudestaan. "Minä rakastan sinua Nakami... Olen onnellinen ja epävarma ihmissusi. Pelkään paljon asioita, mutta myös pelkään sitä kuinka saat minut tuntemaan itseni olevan taas... Niin elävä." Hän henkäisi ja sulki silmänsä hetkeksi, kun puhui. "Ja sitä paitsi. Sinun kanssasi pelkään eniten, että unohdan kuka olen ja mikä olen... Saat minut toivomaan..." Hän totesi ja vetäytyi tytöstä.
"Toivomaan normaalia elämää..." Edward lopetti ja kääntyi sitten selätysten tyttöön. Hän oli siinä samalla ottanut työkaluja Nakamilta. Hän käveli edellä nyt vähän mietteissään. Todellakin, Nakami sai hänet toivomaa asioita. Normaalia elämää, ilman taisteluja ja ilman vaaroja, mutta ei niitä koskaan voinut välttää. Sellaista oli elää tässä kirotussa kehossa ja sen toisessa mielessä. Onneksi, hän tunsi, että oli tarpeeksi vahva pitämään pitkään toistapuoltaan poissa näkyviltä. Toisaalta hän tunsi, että tytön kanssa hänen tekemänsä muurit sortuivat ja toinen toi valoa ja lämpöä hänen elämäänsä.