Kirjoittaja Sands » 10 Tammi 2016, 18:49
Roswell tunsi olonsa helpottuneeksi Henryn näyttäessä olevan kunnossa. Hän ei ollut vahingossakaan käynyt satuttamaan toista… Se oli hyvä. Olihan se huojentavaa, mutta tilanne ei ollut vielä lopussa – ei lähimaillakaan. Kuningas oli… Ymmärrettävästi vihainen. Tunteet purkautuivat pintaan yhdeltä jos toiseltakin taholta, kireän tilan purkautuessaan päästessään räjähtämään. Nyrkit eivät onneksi lennelleet, mutta sanoja tulikin sen edestä. Ihmiset kävivät valitsemaan puolensa, kuningas kääntyi kirkkoa vastaan, kirkko kuningasta, sisko veljeään… Henry oli käynyt potkaisemaan ristinkin kauemmas.
Raivopäinen, vaahtoava piispa käytiin nappaamaan mukaan eliittikenraalin toimesta, eikä siihen ollut paljon kenelläkään mitään sanomista. Kenraali Hillgore pamautti oven perässään, äänen kumistessa kovin tyhjässä salissa kaiun kera moneen kertaan, hiljentyen pikku hiljaa joka kerta, kunnes täysi hiljaisuus sai vallan. Mitä piispa oli tehnyt, oli iso rikos. Kenraalin toiminta oli siten kuninkaan turvallisuuden kannalta aivan oikein. Roswell kuitenkin toivoi, ettei kenraali olisi liian kovakourainen tai tekisi jotain… Peruuttamatonta. Sanoi laki mitä tahansa, piispan mestauttaminen ei olisi se kaikista paras teko tässä tilanteessa.
Pieni henkäys karkasi demonin huulien välistä. Tuo otti pari askelta kohti piispan sauvaa ja kumartui hitaasti napatakseen sen käsiinsä. Sen pää oli onnistunut värjääntymään verestä tummaksi, mutta ei sitä paljon ollut… Ja toivottavasti sen pystyisi pyyhkimään pois. Sauva kädessään Roswell käveli sitten lähemmäs kuningasta, asettaen kätensä tuon hartialle pieneksi hetkeksi katsellessaan pojan kasvoja hiljaisena. Mitä oli tapahtunut, oli nyt tapahtunut. Siitä oli turha itkeä. Kuninkaan… Kannattaisi nyt kuitenkin rauhoittua.
Hetken pysähdyksen jälkeen neuvonantaja lähti kävelemään siihen suuntaan, mihin poika oli saanut ristinkin tönäistyä. Olihan se lentänyt aika matkan päähän, mutta sarvipää ei ollut aikonut sitä sinne jättää. Sen sijaan vanhus kumartui rauhallisesti luut natisten ja otti krusifiksinkin käteensä – tosin, itse teokseen tuo ei koskenut, olihan hän jo tuntenut sen poltteen kerran ihollaan. Sen sijaan tuo kävi tarrautumaan ketjuun, joka oli riuhtaisun jälkeen näyttänyt katkeavan.
Ovien avautuminen sai neuvonantajan kääntämään katseensa äänen suuntaan, ennen kuin tuo nousi jaloilleen ja suoristi selkänsä risti – sekä sauva – kädessään. Kenraali oli tullut takaisin. Roswell lähestyi miestä, mutta pysähtyi kuitenkin kuninkaan rinnalle, eikä heti rientänyt toisen luokse. Piispan kohtalo kävi heti selväksi kysymättäkin. Ehkäpä hetki tyrmässä todellakin auttaisi miestä ymmärtämään, kuinka vakavan asian oli tehnytkään; olipa piispa ollut kuinka temperamentaalisessa tilassa, mikään ei antanut lupaa hyökätä kuninkaan kimppuun.
"Kiitän avustanne, kenraali. Ja… Teillä ei ole mitään syytä pahoitella tästä. Minun taas pitää. Pahoittelen. Oletin, että Hänen Majesteettinsa olisi kertoneet teille tulostani," sarvipäinen vanhus kumarsi sotilaalle, ennen kuin otti pari askelta lähemmäs, ja ojensi sauvaa ja krusifiksia toisen suuntaan,
"Mutta… Toivoisin, ettette vertaisi Hänen Majesteettiaan mihinkään sarvipäiseen," Roswell antoi hymyn nousta uurteisille kasvoilleen. Vaikka he olivat kuninkaan puolella, täytyi heidänkin totta kai kohdella poikaa kunnioittavasti tittelinsä takia – vaikka tuo oli heitä molempia nuorempi.
"...Niin kauan kun Hänen Majesteettinsa haluaa minun pysyvän rinnallaan, on totta, että piispan kuten kirkonkin täytyy hyväksyä olemassaoloni," neuvonantaja aloitti, perääntyen takaisin Henryn vierelle,
"Mutta kuilu kirkon ja kuninkaan välillä ei saa kasvaa. Kansalle kirkko on tärkeä, emmekä voi pakottaa heitä valitsemaan kahden välillä. Se… Johtaisi häviöön tässä sodassa," demoni jatkoi, luultavastikin sanoen ne asiat, jotka kaikki tässä huoneessa tiesivät jo. Silti, ehkäpä ne oli hyvä kerrata nyt, että jokainen muisti mahdolliset vakavat seuraukset.
"Kuninkaan vahingoittaminen tai edes sen yrittäminen on rikos. Vakava sellainen. Loppuikä tyrmässä olisi armollinen tuomio," Roswell vilkaisi Henryn suuntaan, katse vakavana. Jos joku yrittäisi satuttaa kuningasta, siitä ei saanut päästä liian helpolla. Muutenhan yrityksiä tulisi tulevaisuudessakin. Mutta jos piispan vangitsi tai mestasi… Sekään ei ollut kauhean hyvä vaihtoehto.
"...Mutta en tiedä, oliko se, mitä piispa yritti. Hän osui minuun, ei Hänen Majesteettiinsa. En tiedä hänen aikeitaan, enkä hänen heittotaidoistaan," vanhus tuumi. Jos totta puhuttiin, hän uskoi kyllä piispan yrittäneen satuttaa Henryä. Vaikka piispa oli myös vanhempi mies, eikä tuolla tainnut olla sotilaallista taustaa, isku oli kuitenkin tarkka ja harvinaisen voimakas – revitty iho demonin leukapielessä kertoi kyllä siitä, vuotavan tumman tahnan kiiltäessä hennosti valossa.
Mutta hän ei tiennyt sitä varmasti. Kukaan ei voinut väittää, että piispa olisi satuttanut kuningasta, sillä tuo oli osunut vain demoniin – ja se epävarmuus oli demonille kaikista paras aarre, sillä se saisi totuuden muuttumaan haluttuun muotoon.
"Kuninkaan neuvonantajankin kimppuun hyökkääminen on rikos – ja minun kimppuuni hyökkääminen menee vasten Hänen Majesteettinsa tahtoa. Mutta se ei ole yhtä vakavaa, enkä… Minä henkilökohtaisesti koe mitään tarvetta rangaista niitä, jotka minua satuttavat. On hyvin ymmärrettävää, miksi uskonnollinen mies hyökkäisi demonin kimppuun. Kaikki riippuu siitä, mitä piispa sanoo yrittäneensä," Roswell sanoi rauhallisesti, katseensa hakeutuen kuninkaasta kenraaliin. Kaikki he tiesivät, mitä oli tapahtunut. Mutta jos he halusivat – ja jos piispa itsekin ymmärsi, missä liemessä oli – rikos pystyisikin muuttumaan helposti paljon viattomammaksi. Ehkä säikähdys olisi piispalle tarpeeksi, eikä tuo koskaan yrittäisi sitä uudestaan.