Kirjoittaja Mori » 29 Joulu 2015, 23:29
Liluth oli yhtä ilahtunut kuin hänkin ja tuo oli näemmä kuullut, että hänelle oli sattunut jotakin. Sil levitti hieman, ehkä aavistuksen vaivaantuneen hymyn toiselle. Hän koputti proteesiaan, joka oli häpeilemättä esillä kaikkien katseltavaksi. "Niin, sattuihan minulle, mutta selvisin." Sil totesi sen enempää antamatta yksiyiskohtia, ettei järkyttäisi huolissaan ollutta haltiatarta.
Sil oli ehtinyt nostaa teekupin kerran huulilleen ja laskea sen, kun Jack jo avasi suunsa. Hieman takerrellen ja karistellen ääntään mies kysyi, voisivatko he keskustella hetken kahdestaan. Pellavapäästä alkoi tuntua, kuin miehet vuorotellen veisivät häntä johonkin huoneeseen ja puhelivat niitä näitä. Pian Liluthkin vetäisi hänet toiselle puolen huonetta ja pyytäisi keskustelemaan kahdestaan. Haltian ujous vain oli se asia, joka esti tämän tapahtumisen, onneksi. Sil vilkaisi Haulia, joka vilkaisi puolestaan häneen. Hän käänsi pian katseensa takaisin Jackiin ja nyökkäsi. Teekuppi laskettiin pöydälle odottamaan ja käden ja oikean jalan varassa ponnistettiin ylös tuolista.
Seisomaan päästyään hän seurasi Jackiä, hiljaisena ja vilkaisi vielä Hauliin ohittaessaan miehen. He kävelivät eteisen puolelle, jossa Jack tuntui käyttäytyvän kuin katuva pieni poika. Katse maassa ja epävarma ääni saivat asian kuulostamaan niin oudolta. Sil räpäytti kerran silmiään nopeammin, jotta kykenisi keskitymään asiaan paremmin.
Mies kysyi, miten hän kykeni olemaan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kuin kaikki se, mitä mies oli yrittänyt tehdä olisi ollut vain unta, jonka pystyi pyyhkimään pois. Selkeästi asia kaiversi miehen mieltä ja Sil katsoi parhaaksi vastata toiselle. Tietysti Sil oli iloinen, että Jack ymmärsi katua tekojaan ja ymmärsi ajatella niitä, mutta hän ei ollut ehtinyt ajatella asioita suuremmin, kun oli nähnyt Liluthin siinä kunnossa. Hän oli vain mennyt tilanteen mukana.
"Minä..." Pellavapää aloitti rauhallisesti. "En tietenkään antanut sinulle anteeksi, mutten pystynyt vihaamaan sinua. Olihan kaikki alkujaankin minun syytäni." Sil totesi hieman vaikeasti pyöritellen silmiään, ikään kuin ei tietäisi minne katsoa. Jackin ajatuksen Luvonin murhaamisesta saivat Silin värähtämään. Hän ei tiennyt pitäisikö hänen sanoa, että Luvon oli onnellisesti elossa ja omiensa luona? Aiheuttaisiko se miehessä tunnekuohun? Mahdollisen raivopurkauksen. "Luvon ei ole kuollut." Sil sanoi päätäen vain puhua rehellisesti. Hän ei katuisi sanojaan, eikä sitä mitä olisi tulossa. Tosin hän ei jaksanut selitellä yksityiskohtia toiselle. "Mutta se on yksi huolen aihe vain vähemmän." Sil sanoi ja asetti kätensä ristiin.
"Aiheutit minulle ja perheelleni pelon, mutta se siitä. En minä vain tiedä, mutta en halua käyttäytyä Liluthin nähden pelokkaasti sinua kohtaan. Olisiko kivaa, jos sanoisin sinun yrittäneen raiskata minut hänen kuullen?" Sil sanoi ja hymähti. "Minä olen iloinen, koska minulla on Haul ja perhe, joka välittää minusta. Olen iloinen, koska kykenen jatkamaan eteenpäin. Ja olen iloinen, koska tiedän, että pystyt muuttumaan Liluthin tähden. Niinhän?" Sil kysyi ja koski Jackin poskea hennosti. Hän hymyili lempeästi ja poistui takaisin sinne, missä Haul ja Liluth olivat.