Kirjoittaja Lörri » 01 Helmi 2016, 14:51
K 16
"En ajatellut, että me menisimme varta vasten näyttäytymään...sinä jos kuka osat hiippailla vaivihkaa, kultaseni. Uskoakseni se onnistuu myös minulta ainakin välttävästi. Ja...minähän en voi yhtään mitään sille, jos sinä teet jotain tyhmää. Lupaan hirtättää sinut vain, jos teurastat viattomia...muuten, kaikenlaista sattuu", Kenraali sai sanottua ja jopa tuotua hienoisesti sarkasmia mukaan ääneensä, vaikka hänen olikin vaikea puhua, sillä Ylvan ruumis niin lähellä hänen omaansa aiheutti sisäistä kuohuntaa.
Lopulta Ylvan hymy oli suistaa jalat Bartholomeusen alta, kuin minkäkin kiihkosta kuumuvan teinipojan. Yksikään toinen nainen ei saanut häntä tuntemaan tällätavoin. Naisen suudelma oli ilmeisesti tarkoitettu keveäksi sipaisuksi, mutta sillä hetkellä kun Ylvan huulet koskettivat Bartholomeuksen omia, mies menetti kaiken itsehillintänsä. Himo nousi hyökyaaltona hänen vatsansa pohjasta ja kahmaisi koko ruumiin valtaansa. Hänen tarkoituksensa oli todellakin ollut vain ja ainoastaan antaa toveruutta; lohtua ja hellyyttä, mutta enää hän ei kyennyt pitelemään itseään. Ehkä hän oli tiennyt jollain tasolla tässä käyvän näin, muttei ollut halunnut välittää siitä. Bartholomeus hivuttaisi toisen kouransa naisen niskaan, tarttuisi niskatukasta melko kovakouraisestikin kiinni ja taivuttaisi tämän vartaloa taapäin intohimoa ja kaipuuta pursuilevaan suudelmaan, jos Ylva sen sallisi.
Bartholomeus halusi huitaista yhdellä käden heilautuksella työpöytänsä tyhjäksi tavaroista, paiskata naisen kahareisin pöydän kantta vasten ja ottaa hänet siinä paikassa, riipiä jokaisen kangasriekaleen hänen vartaloltaan ja yhtyä tähän ruumiin ja sielun tasolla. Mutta kuohuksissaan hän ymmärsi, ettei saisi toimia niin, ei, se ei olisi oikein, ei ketään kohtaan, ei edes häntä itseään. Eniten häntä pidätteli Ylvan äskettäiset koettelemukset Ristinritareiden luona...hän ei voisi, hän ei saisi! Ei tällätavoin.
Himon kuohunta oli suorastaan väkivaltainen kaikessa voimassaan; Bart näki jo itsensä tekemässä mielensä mukaan toiselta kyselemättä...sitten hän karjaisi, paiskasi Ylvan sylistään ja peruutti keskemmälle huonetta painaen kasvot käsiinsä. Bart yritti ajatella järkevästi tyynnyttääkseen kupeidensa ja sydämesnä palon. Hän yritti ajatella käytännön asioita, kysymyksiä ja suunnitelmaa, jonka he tarvitsivat lähtiessään ottamaan selvää Ristinritareista, mutta mitään järkevää ei muodostunut hänen päässään, saati sitten että hän olisi saanut sen ulos. Lopulta hän nosti katseensa takaisin naiseen, ja avuttomasti elehtien, hartiansa lysäyttäen ja käsivarsiaan levittelen vain karjui tälle käheää körinää, kuulostaen ehkä lähinnä karhulta, joka kärsi kevätflunssasta. Hän katsoi suoraa kohti Ylvaa, ja alkoi sitten nauraa karjahtelunsa seasta kaiken mahdottomuudelle ja omalle olotilalleen, joka oli kertakaikkisen viheliäinen.
Oliko hän yllättynyt että tässä kävi näin? Tälläisellä voimalla? Ehkä hän oli...hän ei ollut todella muistanut, millainen vaikutus tällä naisella oli häneen.