Kirjoittaja Wolga » 06 Tammi 2016, 13:30
”Kyllä, tiedätkös, en minä mikään tyhmä ole”, lausui viekas sävy äänessään. Kuuma lasi ei toki ollut ainoa, joka häntä ihmetytti. Olihan hän nähnyt kuinka mies oli vetäissyt miekkansa yhdellä nykäisyllä maasta, vaikka mitä ilmeisemmin muut eivät olleet sitä saaneet irti. Eikä nuo aatelismiehet, vaikka ehkä olivatkin vässyköitä, olleet todellisuudessa mitään aivan hentoisia miehen alkuja. Toki myös toisen rauhallisuus tuntui jotenkin uskomattomalta, ihmisillä oli kovin usein hieman huono temperamentti ja sietokyky, erityisesti miehillä tuntui olevan. Ja kun Edward viimein myönsi, että hän ei ollut ihan puhtaasti ihminen, mutta kieltäytyi avaamasta rotuaan sen enempää, ei Thea kyseenalaistanut toista. Olihan hän oppinut, että joskus olisi parempi olla vain hiljaa. Ihan jo oman nahkansa takia. Eikä aatelisneitoa loppujenlopuksi miehen rotu kiinnostanut, vaan lähinnä vain se että oliko toinen ihan täysin ihminen vai ei. Edward ei myöskään näyttänyt erityisen ilahtuneelta uteluista.
Thea silitti pitkin vedoin ratsunsa valkoista kaulaa, se alkoi käydä yhä levottomammaksi ja selvästi kaipasi jo siirtymistä hieman väljemmille vesille. ”Okei muru, mennään ihan pian”, nainen leperteli eläimelle, joka käänteli suippoja korviaan hermostuneena. Jäi kuitenkin vielä kuuntelemaan metsäläisen sanat siitä, kuinka hirttoköysi voisi odottaa hyvinkin nopeasti jos täällä ryhtyi huutelemaan omasta ihmisyydestään tai epäihmisyydestä. Päätä nyökättiin myöntymisen merkiksi, se oli kyllä totta, oli Theakin tietoinen siitä että harvat hyväksyivät omasta rodustaan poikkeavia – ja jos häneenkin, kahden erityyppisen ihmisen risteymään suhtauduttiin varauksella, saattoi vain kuvitella kuinka ihmisrodusta poikkeaviin suhtauduttiin. ”Niin, ehkä on parempi että emme keskustele aiheesta enempää. Ja elämä tosiaan on lyhyt, se pitäisi elää juuri niin kuin itse sen tahtoo”, hymähti päätään nyökytellen. Se, että eli salassa maailmalta. Tai ainakin joutui peittämään oman todellisen rotunsa, tuntui jotenkin tukahduttavalta ajatukselta. Toisaalta, mikäpä hän oli toisen valintoja moittimaan, kun ei edes tiennyt mitä lajia toinen loppujenlopuksi edustikaan.
Käkkärätukka talutti ratsunsa hieman etäämmäs purosta ja miehestä ennen kuin nousi tammansa selkään. Liikkeet tulivat selkärangasta ja selkään nouseminen suoritettiin hyvin ketterästi, turhia aikailematta. Olihan hän tehnyt saman jo satoja kertoja ennenkin, nyt tammalla oli kaikenlisäksi satula selässään joka helpotti kyytiin pääsyä huomattavasti. ”Oli hauska tutustua Edward, ehkä vielä kohtaamme”, toivoi kohteliaaseen, mutta ei välttämättä erityisen vilpittömään tyyliin. Thea ei juuri kaivannut uusia tuttavuuksia, etenkään kun selvästi näytti ettei tästä miehestä voisi hyötyä mitenkään erityisesti. Nainen ei jäänyt odottamaan toisen vastausta, kun jo kehotti ratsunsa raviin ja suuntasi heidät kohti tuttuja polkuja, varmasti palvelijat olivat jo lämmittäneet hänelle päivittäisen lämpimän kylpynsä valmiiksi. Naisen varpaat kihelmöi mielihyvästä, hänen ajatellessaan lämmintä kylpyä.
Oli kai mennyt muutamia päiviä ilman, että käkkäräpää oli lähtenyt metsään. Oli ollut niin paljon kaikkea muuta, yhdet juhlat joihin naisen oli ollut välttämätöntä osallistua ja sitten muutamat istunnot isän ja tämän lakimiesystävien kanssa. Nyt hän kuitenkin tarpoi, tällä kertaa ihan jalan, metsässä. Piileskeli runkojen takana ja vilkuili olkansa yli nauraen. Eihän sitä tiennyt, jos vaikka isänsä oli lähettänyt etsintäpartion hänen peräänsä. No, eihän se ollut sellaisia lähettänyt, mutta neidosta oli hauska leikitellä ajatuksella – se teki metsässä liikkumisesta paljon kutkuttavampaa. Pian hän huomasi päässeensä samaisen puron varteen, jossa oli kohdannut tuon metsästäjän, Thea seisahti paikoilleen ja katseli ympärilleen. Missähän toinen nyt meni?