Kaipasiko hän koskaan ihmisiä tai elämää ympärilleen. Edward pyöräytti lihan toisin päin ennen kuin vastasi toisen kysymykseen. Hänen äänensä oli haikea. "Kyllähän minä kaipaan, en ehkä kuitenkaan paljoa ihmisiä", hän vastasi naurahtaen kuivasti. "Minulla on ystäviä metsästä, vähän sieltä ja täältä. En koe olevani yksin ja törmäämme aika usein toisiimme", hän sanoi, mutta eivät he oikeasti niin usein tavanneet. Tyttöystäväkin oli tavattu muutama kuukausi sitten. Hän vietti yksinäistä elämää ja hän tiesi sen. "Ajattelet varmasti, että tämä on hyvin yksinäinen elämä, jota elän", hän totesi ja katsoi Thea. "Niinhän tämä on, mutta se on parasta kaikille", hän sanoi mystisesti ja sulki silmänsä. Nuotion pieni tuli lämmitti ja mies pyysi naista istumaan siihen lähelle, ettei illaksi kääntyvä päivä jäädyttänyt toista. Hän heitti uuden puun nuotioon.
"Thea", hän sanoi ehkä yllättävän vakavana. Hän kuitenkin korjasi ääntään, ettei toinen pelästynyt liikaa. Odottaisi mahdollista saarnaa. "Sinun on parempi, ettet kerro kellekään kennen kanssa vietit päiväsi. Sinun on myös luvattava, ettet kerro minun olleen epäihminen. Se saattaisi synnyttää ehkä huhuja sinua kohtaan ja partioita minun perääni", hän totesi hymy huulillaan. Kuitenkin niin kaukainen hymy. Heidän maailmansa olivat liian erilaisia. Oli hyvä saada tietysti uusia ystäviä, mutta hän yleensä pyrki työntämään ihmiset pois luoltaan. Ihmiset kun tuppasivat rikkoutumaan liian helposti. Ei ihmisillä ollut taikakeinoja, joiden avulla nuo taistelivat, Ei noilla ollut mitään suuria voimia, joiden avulla tuhota taikka nopeutta ynnä muuta sellaista.
Sellaisia voimia kuten ihmissusilla. Kestävyyttä ja muuta sellaista. Sellaista tappavaa voimaa. Mies nosti kepin irti maasta ja repäisi mureaksi muuttuneesta lihasta palan naiselle. Pyytäen tätä aloittamaan. Sen jälkeen hän repäisi itselleen palasen ja asetti kepin hieman kauemmaksi nuotiosta.