Kirjoittaja Wolga » 05 Kesä 2016, 22:56
Jotenkin tässä kaikessa tapahtumien aallokossa ei ollut enää edes osannut osoittaa huoltaan Ferguksen käsivartta kohtaan, ja nyt kun Rafe tuntui huolestuvan käden tilasta, niin aatelisen kulmat rypistyivät huolta kielivään ryppyyn. Ajatella, jos toisen käsi muuttuisi toimintakyvyttömäksi, tai jotenkin rampautuisi. ”Minähän sanoin, että rampojen ei kannata kanniskella”, nurisi Fergukselle, kun lähti astelemaan miesjoukon kehotuksesta heidän perässään kohti ruokasalia. Oikeastaan tämä temppeli oli tavallaan paljon suureellisempi kuin hänen kotikartanonsa, toki ehkä hieman vähemmän kodikas muunlaiseen asumiseen tottuneelle, mutta tämmöisistä paikoista rikkaatkin vain haaveilivat – kunnostettunahan tämä olisi oikea palatsi. Katseli kuinka miehet asettuivat pöydän ääreen ja Thea päätyi puolittain istumaan pöydän kulmalle.
”Suden hajuun olen varmaan jo tottunut”, virnisti. Sehän se oli se metsäinen, myskinen tuoksu jota oli mukava nuuhkia miehen rintakehältä ja kaulalta – toki varmasti jokaisella hukalla erisävyinen, tuskin nämä kaksi miestä tuoksuivat samalla tavalla kuin Fergus. Loren lähdöstä mainittiin sivulauseessa, eikä nainen voinut peittää helpotustaan siitä, että ainakaan toistaiseksi punatukasta ei olisi hänelle vaaraa. Eihän sitä toki tiennyt, jos toinen vaikka palaisi mutta ehkä sitten olisi nöyrempi häntä kohtaan. Kuka tietää? ”Tämä on ihan hyvä aihio”, jatkoi temppelin kehumista, eihän toki halunnut ryhtyä arvostelemaan epäkohtia muun lauman kuullen – ei olisi kovin ajattelevaista ryhtyä ensitöikseen suunnittelemaan sisustusta omaan makuunsa. Eikä Thea edes koskaan ollut oppinut niin erityisen kiinnostuneeksi muodista, ainakaan sisustusmuodista. Lähinnä arvosti pehmeitä kankaita ja lämpöä.
Seurasi katseellaan kuinka Rafe teki töitä haavoittunutta auttaakseen, ehkäpä toinen osaisi asiansa ja alfa saisi pitää toimivan kätensä. ”Fergus on hieman itsetuhoista sorttia, eikö?”, osoitti kujeilevat sanansa Acelle ja Rafelle, risti säärensä siinä pöydän kulmalla istuessaan. Askelten ääni sai katseen siirtymään tuohon, nyt pieneksi pojaksi muuntautuneeseen ihmissusipentuun. Tai ainakin tuon silmien ja hiusten väristä päätteli, että poika oli sama kuin aiemmin tavattu valkoinen pentu. Toisen ojentaessa arasti lappunsa naiselle, tarttui tummahipiä siihen varovaisin sormin. Pisti myös merkille tuon äkkinäisen perääntymisen, ikään kuin toinen olisi pelännyt hänen tekevän jotain. Lapulle eksyneet kirjaimet olivat epäsiistit, eikä sanakaan ihan oikein kirjoitettu, mutta kyllä sen ymmärsi. Naisen huulille piirtyi pehmeä, lähes liikuttunut hymy lukiessaan tuota anteeksipyyntöä vielä uudemman kerran. Haalean ruskeiden silmien katse siirtyi nyt vaaleaan lapseen, eikä Ferguksen kysymykselle annettu painoarvoa. ”Ei mitään hätää, saat anteeksi”, hymyili ja nyökkäsi päätään, olisi ehkä halunnut kutsua pojan luokseen mutta epäili, että toinen tarvitsisi vielä aikaa tottua häneen ennen kuin uskaltautuisi kovin lähelle. ”Kai tulet meidän seuraamme kiusaamaan tuota punasilmää? Kuinka se aina osaakin hankkiutua hankaluuksiin, outoa että on edes hengissä vielä”, virnisteli leikkisään sävyyn pojalle, mutta pian huomionsa siirtyi takaisin mieheen. Lappu työnnettiin mekon helmassa olevaan taskuun, ei sitä muiden tarvitsisi lukea – sanahan oli hänelle osoitettu.